Talven tulo

Talven tulo

Sieluni kietoutuu suloiseen sumuun. Tulen yhtä vahvaksi kuin Lapin puu.

Sain viime viikolla kortin tärkeältä ihmiseltä. Sen ylänurkassa oli kaunis runon pätkä. Viikonloppuna olin ystävien kanssa Korvatunturilla, jonka huipulta ylläoleva kuva on otettu. Runo tuli mieleeni seistessäni tunturin huipun teräväreunaisella kalliolla räntäsateessa ja sankassa sumussa. Alhaalla jyrkän reunan takana näykyi vain valkoista sumua, jonka tyhjyyteen kämmenen kokoiset märät lumihiutaleet putosivat. Jyrkänteen reunalla kasvoi kitukasvuisena sitkeästi tuulessa vipattaen yksinäinen mänty. Sen taipuisat oksat heiluivat tunturituulessa leppoisan oloisasti, kuin tanssien. Luulen, ettei se piitannut moisesta lokakuun räntämyrskystä juurikaan. Se käänsi seuraavan oksan tuulen myötäisesti ja jatkoi tanssiaan tuulen kanssa. Joka räntämyrsky tekee sen vahvemmaksi ja taipuisammaksi ja se jatkaa eloaan sitkeästi tunturin huipulla vuodenajasta toiseen.


Kotiin palatessani talvi on tullut. Ensimmäiset kunnon pakkasaamut on huurtaneet puut ja maan lumen sokerihuntuun. Joen maisema muuttuu päivittäin. Tyynen kuulaana pakkasaamuna se on kuin vesivärimaalauksesta peilityynen vedenpinnan heijastellessa vähäisen valon kajoja taivaalta. Lumituiskuisena päivänä, kun pilvet pitävät ilman harmaana ja pimeähkönä keskellä päivääkin, maisemaa hallitsee mustan ja valkoisen sävyt. Illalla, juuri ennen pimeän laskeutumista, taivaalle piirtyy pilvien vielä valoa heijastavat ääriviivat kuin tarkkaan vedetyt siveltimenvedot kohti pohjoista.

Joki aloitti eilen jääpeitteen keräämisen ja on vuorokauden verran kilkattanut jäähileissään ja tulvavesissään kohti etelää. Istuin illalla pitkään sen rannalla täysikuun valossa ja kuuntelin sen virtaa. Se on rauhoittavaa. Kuun kajo valaisi toisiinsa törmäileviä hileisiä jäälauttoja mustaa virtaavaa vettä vasten. Hengitys höyrysi kuun kajossa ja vielä kylmään tottumatta palelin. Talvi on tullut.

Nautimme Papun kanssa talven tulosta ja lumesta. Se tuo tullessaan lisätyötä mökin lämmityksen, lumitöiden ja auton toimivana pitämisen kanssa, mutta myös paljon hyvää. Ilma tuoksuu raikkaalta, on helppo hengittää. Vähentyvä valo luo ihmeellisiä ilmiöitä taivaalle ja ne muistuttavat pian lähestyvästä kaamoksesta. Tähtitaivas on kirkkaampi kuin aiemmin, kun päivänvalo ei ole sitä häiritsemässä. Ensimmäiset revontuletkin on nähty – itse tosin nukuin kuulemma kauden hienoimman revontulinäytöksen ohi. Sellaista se joskus on.

Talven iloja.

Sellaisia talven kuulumisia lumituiskun keskeltä. Ensimmäiset hiihtoladut tuntureilla on avattu, onpa joku käynyt jo viikonloppuna vapaalaskemassa Pallaksella. Tuleva viikonloppu on täysin tyhjä suunnitelmista, ehkä kaivan itsekin sukset varastosta ja lähden testaamaan, miltä hanki tuntuu niiden alla. Viime hiihtoreissusta onkin aikaa “jo” neljä kuukautta…

♥ Sanna

Tavallisuuden taikaa

Tavallisuuden taikaa

Syysviikot on olleet ihania, joskin roisin rumia. Vettä sataa, joen pinta nousee kesän ennätysmatalista mitoista takaisin normaaliksi. Kylmyydestä ei toistaiseksi ole tietoa, pilvisateinen sää pitää ilman lämpimänä eikä talvi tunnu vielä tulevan. Aika tasapainoilee uusien työjärjestelyiden ja rakkaiden ihmisten kanssa ja yrittää jakaa sitä kaikille ja kaikelle tarpeeksi. Kiire ei ole vielä vieraillut täällä, mutta kolkuttaa jo välillä ovea. Sitä yritän välttää viimeiseen asti, se ei ole tervetullut vieras muuten avointen ovien mökissäni.


Istuin aamusta joen rannalla. Satoi hieman, pisaroi pieniä hitusia, muuten oli kirkasta. Istuin ja tuijotin tyhjyyteen. Pitkästä aikaa ei ollut mitään tekemistä kotona, ei ketään kahvilla tai jutusteluseurana. Olin yksin utuisen aamun kanssa.

Se tuntui todella hyvältä.

Etelävirtaan päin joen mutka kehitteli utua ylleen. Ensin vain vähän, juuri ja juuri silmillä havaittavasti. Vastarannan vesilinnut lipuivat udun ja veden välissä kuin tuonen virrassa. Hipihiljaa kuin yhteisestä sopimuksesta.

Utu keräsi voimia tovin mutkan kaarteessa ennen kuin uskalsi yltää rannan puihin. Sinne se ujutti lonkeronsa kuin merivesi nousuveden aikaan. Rannan koivikot hukkuivat hienoon sumuhuntuun. Utu jatkoi matkaansa kohti, se innostui löytäessään lisävoimia metsän kätköistä ja lipui pitkin joen pintaa hipihiljaa.

Hetkessä se ohitti minut, peitti vastarannan koivikon näkyvistä jatkaen välinpitämättömästi matkaansa joen seuraavaan mutkaan. Ehkä siellä istui seuraava ihminen katselemassa tätä luonnon näytöstä.

Tavallisesta aamusta löytyy taikaa, kun hetkeksi pysähtyy ja ihmettelee.

♥ Halauksin, Sanna

Pieni pakureissu Puljun erämaahan – luovuudesta

Pieni pakureissu Puljun erämaahan – luovuudesta

Lauantaipäivä, kello on kolme. Kotona on likaista, koirakin haisee ja pitäisi pestä. Seuraavan viikon työt odottavat järjestelijäänsä ja edellisen illan kekrijuhlien venyminen aamuyöhön asti huutaa kunnon yöunta tai vähintään pitkiä päiväunia ja levollista iltaa sohvalla. Mutta mieli halajaa muualle. Tien päälle, tuulettumaan, johonkin vain pois. Edes vähäksi aikaa. Suljen silmät muilta velvollisuuksilta, nappaan jo puoliksi pakattuna viikon verran odottaneen repun nurkasta selkään, avaan puhelimen kartan ja täppään tähtäimeksi Puljun erämaan. Se sattui sieltä ensimmäisenä silmiin, ajomatkaa vain pari tuntia – sehän on ihan lähellä. Tunnetusti sillä määränpäällä ei ole niin väliä. Kunhan pääsee kulkemaan.

Ilma on suoraan sanottuna kurja. Kuvittelin, että saisin valokuvattua hieman. Inspiraatio iskee usein juuri tien päällä, jossain muualla kuin kotinurkissa. Sadetta vihmova sumu ja kova tuuli ei kovin houkuta kuvaamiseen, mutta heitän pakun perään kuitenkin kameralaukun. Eihän sitä koskaan tiedä. Enemmän houkuttaa kyllä ajatus mukaan pakatuista kynttilöistä ja hyvästä kirjasta (, joka on muuten Suon villi laulu – erittäin hyvä!). Kesän jälkeen en ole viettänyt pakussa juurikaan aikaa. On mukava päästä tunnelmoimaan lokakuun pimeinä iltoina pakukodin seinien suojiin.

Ajan Levin ohi, tie vaihtuu tunturikeskuksen jälkeen pieneksi ja kuoppaiseksi hiekkatieksi. Tjaa, no nämä on tuttuja tunnelmia kesän seikkailuilta. Pakun jousitukset on hämmentävän hyvät. Auton pyyhkijät heittävät erämaan pikkuteiltä kertyvää rapaa sivuun, minkä ehtivät. Näkymä on sumuinen enkä ole varma, johtuuko se likaisesta tuulilasista vai kaikkea syleilevästä sumusta. Syyskuun kauniin ruskahohdon jälkeen yhden päivän myrskytuuli pudotti kaikki lehdet puista ja pyyhki maisemasta kullankeltaisen värin. Nyt kylmässä sateessa ja sumussa aukeava erämaa on kaikkea muuta kuin kaunis.

Näen sen silti kauniina, vaikkei se sitä haluaisikaan.

Kartta vie Puljutunturin kupeeseen. Siellä ei ole massiivista parkkipaikkaa, käymälöitä, kotia ja opastekylttejä, kuten kansallispuistojen tai luontopolkujen läheisyydessä. Itseasiassa siellä ei ole yhtään mitään. Hädin tuskin pieni levike, jolla en halua viettä yötä, vaikkei erämaan tiellä vastaan tullutkaan ketään. Ajan hetken eteenpäin ja löydän minkä lie aura-auton kääntöpaikan tai vanhan metsätien alun. Käännän pakun siihen tottuneesti, katson, että sänky on suunnilleen suorassa (huomasin kesällä, miten ikävä on nukkua, jos se viettää suuntaan tai toiseen) ja sammutan moottorin. Syvä hiljaisuus – erämaan hiljaisuus – valtaa kaiken.

Tottunein elkein alan purkaa tavaroita, avaan makuupussin valmiiksi, laitan ruokatavarat paikoilleen, petaan Papulle pedin valmiiksi pakun takaosaan. Samaan paikkaan kuin kesälläkin. Se menee siihen heti tottuneesti makaamaan. Kello on vasta hädin tuskin päivän puolella.

Mitähän sitten tekisi?

Tylsyys on ihana tunne. Sitä koitetaan nykyään niin kovasti – ja aivan turhaan väistellä. Tylsyys on luovuuden lähde. Luovuus vaatii tyhjää tilaa ja aikaa. Usein paljon aikaa. Iso osa omasta hyvinvoinnistani tulee siitä, että on tilaa ja aikaa. Voin hyvin, jos on välillä myös tylsää. Että aika kuluu hitaasti, matelee. Että on epämukava olla vain itsensä ja ajatustensa kanssa.

Silloin tapahtuu usein jotakin maagista. Ajatus lähtee lentoon. Kuin lapsena, kun ei ollut mitään tekemistä, syntyi parhaat leikit ja ideat. Sen lapsen ajatukset ja ideat ei ole meissä kadonneet mihinkään. Siellä ne on, kun niille antaa tilan ja ajan. Tylsyys on avain siihen maailmaan.

Kävelin hitaasti erämaan tietä edestakaisin. En ollut menossa minnekään, liikutin vain itseäni, ettei tarvitse istua paikallaan. Rehellisesti sanottuna en jaksanut mennä mihinkään. Vieressä nousi Puljutunturi, tiesin sen, mutta en sitä sumulta nähnyt. Heitin ajatuksen ilmaan, josko kävisin siellä iltakävelyllä. Ajatus haihtui ja katosi tuulen mukana. Satoi sumua, se kasteli hitaasti hiukset ja liian ohuet lenkkarit. Tienvarren matalat, tummat puut heiluivat vaalean harmaata taivasta vasten kuin varjoteatterissa.

Kävelin metsän reunaa tunturille päin, vaikka tiesin, etten sitä tänään saavuttaisikaan. Pimeä ja märkä metsä oli kaikkea muuta kuin houkuttava, mutta siinä oli jotakin mysteeristä. Tiesin olevani ainut ihminen täällä. Se herätti mielikuvituksen ja inspiraation. Hain kameran autosta juosten. Viritin sen paikoilleen, vähän sinne päin, koska idea on toteutusta tärkeämpi ja yleensä käyn silloin kärsimättömäksi kaiken sen kanssa, mikä on ideani tiellä.

Varsinaisesti en edes tiedä, mitä teen. Kunhan leikin. Kokeilen ja epäonnistun. Joskus se on hauskaa, useimmiten turhauttavaa. Joskus en saa aikaiseksi mitään, joskus yllätyn itsekin, mitä inspiraatio tuo tullessaan. Mitä kumpuaa jostakin sisältä, kun sille antaa mahdollisuuden. On hurjan mielenkiintoinen ajatus, että usein en itsekään tiedä, mitä se on.

Jossain välissä huomaan, että turkoosit lenkkarini näkyvät valokuvissa tummaa metsää vasten liikaa. Otan ne ja sukat pois. Maa on märkä ja viiltävän kylmä. Visiooni liittyi epämääräistä juoksemista metsässä, nyt ilman kenkiä. Kylmät lehdet liimaantuvat jalkoihin, en juuri tunne niissä mitään. Yritän kuvata tunnetta, en niinkään maisemaa. Haluan kertoa tarinaa, en faktoja tai numeroita. Se onnistuu vain, kun on tylsää. Kun on aikaa ja tilaa. Kun muu maailma unohtuu.

Erämaa on siihen täydellinen paikka.

Olen väsynyt, läpimärkä ja tunnottomin, paljain jaloin erämaan pimenevässä metsässä yön kynnyksellä. Millään sillä ei ole väliä, tunnen olevani todella elossa. En tiedä edes, miksi. En katsonut sen kummemin, mitä sain aikaiseksi, oliko mikään valokuvista se, mitä hain. Tärkeimmältä tuntui se, että sain olla täällä. Sain toteuttaa itseäni. Se on kuin nälkä, joka pitää tyydyttää, muuten muusta elämästä ei tule mitään.

Palaan autolle, nostan Papun pedilleen. Sekin on märkä, mutta näyttää kuitenkin tyytyväiseltä. Sytytän mukanani tuomat kynttilät ja suljen lokakuisen erämaan ovien ulkopuolelle. Erämaan tuuli jää humisemaan peltikuoren mutkiin ja ujeltaa yksinäisiä säveliään muuten niin hiljaisessa illassa. Kaivaudun makuupussin syövereihin ja avaan kirjan. Nyt voin uppoutua sen maailmaan, kun olen saanut hetken uppoutua ensin omaani.

Toivon päiviisi hieman tylsyyttä, paljon mielikuvitusta ja luovuutta. Mukavaa, kun olet täällä ❤

♥ Halauksin, Sanna

Kirjasuosituksia pohjoisen, luonnon ja Lapin ystäville

Pohjoiseen muutettuani halusin lukea tarinoita, kertomuksia ja faktoja, jotka on kirjoitettu täältä käsin. Tämän luonnon keskeltä ja näiden maisemien inspiroimana. Huomasin myös, kuinka paljon omassa tietämyksessäni oli ja on edelleen puutteita pohjoisen ja Lapin luonnosta. Etelässä luulen pystyväni tunnistamaan suhteellisen monipuolisesti eläin- ja kasvilajeja, yhtäkkiä täällä olinkin eri lajien parissa. En tietänyt niiden nimiä, tuntenut elinympäristöä tai elintapoja.

Onneksi on kirjasto, onneksi on kirjat. Näiden kirjojen kautta olen oppinut lisää Suomen ja erityisesti Lapin ja pohjoisen luonnosta, historiasta, ihmisistä ja kulttuurista. Kirjojen aitojen tai keksittyjen tarinoiden kautta pääsee uppoutumaan erämaisiin maisemiin ja vanhojen uskomusten maailmaan, hyppäämään valokuvien avulla pohjoisen maagisiin paikkoihin ja vaihteleviin olosuhteisiin. Näiden kirjojen laajan tiedon avulla osaan nyt enemmän omasta elinympäristöstäni, tiedän paremmin, miten se toimii ja mitä se vaatii kukoistaakseen myös jatkossa.

Toivottavasti myös joku muu tavoittaa näiden suositusten avulla lisää tietoa ja inspiraatiota Lapin luonnosta.

Mainittakoon vielä, että minulla ei ole mitään tekemistä kirjojen, kustantajien tai kirjailijoiden kanssa. Kirjavalintani perustuvat henkilökohtaiseen mielipiteeseeni ja siihen, että haluan jakaa löytämiäni helmiä muillekin. Ja hei, jos sun mielestä listasta puuttuu joku hyvä kirja, vinkkaa ihmeessä! Otan aina kirjasuosituksia mielelläni vastaan 😍

Vastatuuleen – Kukka Ranta ja Jaana Kanninen

Kirja saamelaisten historiasta, kulttuuriperinnöstä ja niiden muutoksista, joka jokaisen suomalaisen tulisi lukea

Kirjasuositus saamelaisten historiasta, kulttuuriperinnöstä ja niiden muutoksista, joka jokaisen suomalaisen tulisi lukea

Tästä kirjasta olen puhunut ennenkin. Olen suositellut sitä kaikille ystävilleni ja läheisilleni, jotka jaksavat kuunnella höpinääni aiheesta. Minulla ei ole henkilökohtaisia kytköksiä saamelaiskulttuuriin, mutta pohjoisessa asuvana koen, että se on lähempänä kuin koskaan ennen. Silti konkreettinen tietoni asiasta oli – osittain on edelleen – hälyttävän ja hävettävän huono. Tätä kirjaa oli sekä mielenkiintoista että vähän surullista lukea. Ymmärrän nyt paremmin, joskaan en varmasti koskaan täysin saamelaisalueen hurjan pitkää historiaa, sen uskomattoman kaunista luontosuhdetta ja sitä suoranaista taistelua, mitä kulttuurin ja oman elinkeinon eteen joutuu tekemään. Onneksi kirja valottaa myös tulevaisuutta ja sitä, että uusien sukupolvien myötä moni asia on paremmin kuin ennen. Mutta ei koskaan kuitenkaan valmista.

Pohjoinen – Antti Haataja

Pohjoisen ja Lapin luonnon sanoinkuvaamatonta kauneutta ja sen kamppailua muuttuvassa maailmassa ja ilmastossa

Kirjasuositus pohjoisen ja Lapin luonnon sanoinkuvaamatonta kauneutta ja sen kamppailua muuttuvassa maailmassa ja ilmastossa

Henkeäsalpaavan kaunein valokuvin kuvitettu kirja Saamenmaan vuodenkierroista, eläimistä ja niiden katoamisesta. Kaunis, surullinen, mutta toiveikas kirja, jonka kirjoittaja on todellinen kameralla varustettu eränkävijä. Paljon tietoa pohjoisen luonnosta, eläimistä ja niiden elämästä, eri olosuhteista ja siitä, miten pohjoinen pärjää myllerryksen keskellä kaikessa hauraudessaan. Jälkemme maailman laidalla kuvaa konkreettisesti kirjan sanomaa ja laittaa pohtimaan, minkälaisen jäljen tänne jätämme.

Pysähdyin kirjan jokaisen valokuvan kohdalle. Ne ovat käsittämättömän kauniita ja puhuttelevia.

Metsä meidän jälkeemme – Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen, Jenni Räinä

Suomalaisen metsäluonnon puolesta. Kirja uudelle luontosukupolvelle korjaamaan vanhentuneita ja vääristyneitä mielikuvia suomalaisen metsän ja sen hoidon tilasta.

Sain kyseisen kirjan joululahjaksi kaksi vuotta sitten. En nukkunut aatonyönä, luin kirjan siltä istumalta kannesta kanteen. Siihen aikaan en ollut kovin kiinnostunut tietokirjoista, mutta faktat on tässä kirjassa paketoitu taidokkaan kirjoituksen, mielenkiintoisten aiheiden ja upeiden valokuvien pakettiin, jota on vaikea vastustaa. Kirjaa voi lukea myös sieltä täältä, se on jaettu eri aihealueisiin, haastatteluihin ja sopivan mittaisiin kappaleisiin. Kirjassa puhutaan myös pohjoisen ja Lapin metsistä, kyseenalaistetaan niiden hakkuiden kannattavuus ja pohditaan, minkälainen avainrooli metsillämme on ilmastokriisin kynnyksellä. Hurjan mielenkiintoisia aiheita kannesta kanteen.

Myös tästä kirjasta olen puhunut paljon läheisilleni. Uhmasinpa lukea sen ääneen siskoni miehelle, joka omistaa metsää, muttei ollut lukenut kyseistä kirjaa eikä ollut siitä aluksi kovin vakuuttunut. Kirja tarjoaa myös muille kuin metsänomistajille tärkeää ja mielenkiintoista tietoa luonnostamme ja sen monimuotoisuuden ylläpitämisestä.

Todella mielenkiintoinen ja kattava tietopaketti suomalaisesta metsästä ja sen hoidosta. Kirja on kirjoitettu helposti lähestyttävästi ja pitää mielenkiinnon yllä, vaikkei kokemusta tai varsinaista intoa metsänhoidollisiin asioihin olisikaan.

Erältä, eräistä – Monni Himari

Uutta suomalaista erätarinointia, kertomuksia pohjoisen ja Lapin luonnon kauneudesta, toivosta ja rakkaudesta.

Marinella Himarin kirjasta löysin hämmentävän paljon samaa kuin itsestäni ja omasta elämästäni täällä pohjoisessa. En vain siksi, että myös Marinella – eli Monni – kuvaa ja retkeilee Pallaksen tuntureilla ja asuu pohjoisessa, myös hänen kirjoitustyylinsä on huikean kaunista. Se sulaa lempeydellään, kauniilla luontokuvauksilla ja osuvasti valituilla sanoilla mielen pohjukoihin. Kirjassa kerrotaan tarinoita ihmisistä ja pohjoisen luonnosta. Niiden nerokkuuden lisäksi kuvankauniit valokuvat pysäyttävät ihailemaan joka sivullista tästä kirjasta. Seuraavaksi aion lukea Monnin uuden, juuri ilmestyneen kirjan Vaella, kalasta, rakasta.

Suomalaisten muinaisusko – ja Suomalainen mytologia

Mielenkiinnosta vanhoja luontouskoja ja mytologioita kohtaan.

Olen kiinnostunut suomalaisista vanhan kansan uskomuksista, tarinoista ja mytologioista. Löydän niistä sekä inspiraatiota että hämmentävän paljon samankaltaisuutta siihen, miten itse näen ja koen luonnon. Nämä kirjat vievät syvälle suomalaisen mytologian kiemuroihin, etsivät ja löytävät samankaltaisuuksia muihin vanhoihin mytologioihin. Tarinat ovat ne, joiden äärelle pysähdytään ja jotka muistetaan. Kaukaa historiasta asti säilyneet uskomukset ja myytit sen kertovat.

Laulujoutsen

Suomalaisen luonnonsuojelukirjallisuuden klassikko. Kaunis ja herkkä hätähuuto laulujoutsenen puolesta.

Yrjö Kokko on idolini. Eläinlääkäri, valokuvaaja, kirjailija. Tarinoija, kulkija, luonnon ystävä. Kokon kirjoissa hehkuu Suomen ja erityisesti Lapin luonto, voisin lukea niitä uudestaan ja uudestaan alusta loppuun.

Yrjö Kokko kirjoitti Laulujoutsen-kirjan suojellakseen 1950-luvulla äärimmäisen uhanalaista laulujoutsenta. Kirjassa hän kulkee pohjoisen erämaassa yrittäen löytää pesivän laulujoutsenparin ja ikuistaakseen sen valokuvin. Kirjan vaikutuksesta laulujoutsenen suojelu aloitettiin ja nyt se on voimissaan koko maassa. Näen syksyisin omalla rannallani kymmeniä, ellen jopa satoja laulujoutsenia, joista suurin osa on mitä luultavimmin pesinyt juuri täällä Lapissa. Kiitos Yrjö Kokon kirjan.

Jos haluat lukea lisää Laulujoutsen-kirjan synnystä, Suomen Luonto on kirjoittanut siitä hyvän artikkelin.

Laulujoutsen-kirja on tarina kahden miehen Tiitin ja NiuNiun vaelluksista erämaassa etsien laulujoutsenten pesää. Yrjö Kokko on kirjoittanut paljon muitakin hyviä kirjoja. Toinen suosikkini on Molli, maailman viisain koira -kirja, joka on hellyyttävä ja hauska kuvaus Kokon omasta saksanseisojasta, Mollista. Kokko kirjoittaa hauskasti, taidokkaasti ja lempeästi aiheesta kuin aiheesta.

A.E. Järvisen kirjat

Eräkirjallisuuden, Suomen luonnon ja Lapin tarinoiden yksinkertaista ja rehellistä, mutta niin kaunista kerrontaa.

Heti muuttaessani pohjoiseen kolusin kirjaston eräkirjahyllyn läpi. Käteeni osui vino pino A.E. Järvisen kirjoja, kirjailijan, joka minulle ei aiemmin ollut tuttu. Luin kaikki käsiini saamani kirjat enkä pettynyt yhdenkään kohdalla. Huimat eräseikkailut, upeat ja sanarikkaat kuvaukset Lapin luonnosta lumoavat. Järvinen yhdistää suomenkielen sanoja niin kauniisti, että en voi kuin ihmetellä. Yksi lempi-ilmauksistani on “särkyvää kirkkautta”, joka kuvaa hyvin sekä kaamosajan hentoa valoa että keväthankien silmiä särkevää valoa.

Toivottavasti näistä löytyy uutta ja mielenkiintoista luettavaa muillekin pohjoisen ja Lapin ystäville, joille luonto ja sen inspiroimat tarinat ovat lähellä sydäntä ☺️

♥ Halauksin, Sanna

Joutsenten aika ja elämäntunne

Joutsenten aika ja elämäntunne

Joutsenet, jotka viime syksynäkin valtasivat joenrantani ja jättivät jälkeensä vitivalkoisia, virrassa lipuvia höyheniä ennen muuttoaan etelään ovat taas täällä. Niiden laulu kaikuu vastarannan oranssina hehkuvista puista ja kiirii tyynen joenpinnan yli sisälle mökkiini asti. Iltaisin, kun makaan jo sängyssä, kuulen niiden huutelun ja voimakkaiden siipien läiskeen veden pinnalla. Naapuri kertoi jo hermostuneensa niiden kovaan huuteluun ja tilkinneensä kaikki raot talostaan, jotta saa nukuttua öisin.

Minua joutsenten äänet ei haittaa. Niiden kailotus on syksyn sointuja kauneimmillaan. Kylmän ilman kaikua ja lähestyvän talven ensisoittoa. Muistan, miten viime syksynä joutsenten lähdön jälkeen lokakuun lopussa joki oli autio ja tyhjä. Ihan kuin siitä olisi puuttunut jotakin, kun sen asukit matkasivat lämpimämpiin olosuhteisiin.

Olen ottanut tavakseni aloittaa syysaamut uimalla joen jo hyiseksi käyneessä vedessä. Hipsin märän heinikon läpi sandaaleissa, joissa varpaat paleltuvat tunnottomiksi jo ennen veteenkin menemistä. Huomaan kehittyneeni kylmän veden vastaanottamien tunteiden hallinnassa, vaikka edelleen, samaan tapaan kuin viime vuonna, sydän hakkaa rintakehän sisäpuolta kuin paniikissa päästäkseen sieltä ulos. Hengitys salpautuu lähes väkisin. Pysähdyn kuitenkin sen kaiken keskelle ja hengitän syvään kymmeniä kertoja. Tunnustelen kylmän veden viiltävää virtausta iholla ja vain hengitän. Muuta ei siinä hetkessä tarvita. Ystäväni kuvasi tunnetta kauniisti elämäntunteeksi. Kun fyysisesti ei ole ihan varma pysyykö elintoiminnot elävien kirjoilla, on lähempänä elämää kuin koskaan.

Joutsenet katsovat tätä kaikkea turvallisen etäisyyden päästä pitäen visusti vielä harmaahöyheniset poikaset kaukana puuskuttavasta ja elämää hihkuvasta olennosta. Saattaa olla, että joku aamu joudun luopumaan rutiinistani antaakseni joutsenille tilaa ja rauhaa. En halua häiritä niitä, vaikka nautin suunnattomasi joka-aamuisesta elämäntunteestani. Voin tuntea eläväni myös niiden lähdön jälkeen, ennen jäiden tuloa. Joki on enemmän niiden kuin minun.

♥ Elämäntäyteisin halauksin, Sanna

Pakkasaamun pohdintaa

Pakkasaamun pohdintaa

Ensimmäiset pakkasaamut on täällä. Niissä on uuden alun tunnelmaa. Vaikka nehän tarkoittavat loppua, kesän loppumista, luonnon kukoistuksen loppumista. Jostain syystä minulle niistä tulee mieleen alku. Kaikki on niin raikasta; ilma, maa jalkojen alla, metsä. Ne huokuu kylmää puhtautta. Ihan kuin voisi puhdistaa itsensäkin vain olemalla ulkona pakkasilmassa.

Tämä on sarjaansa kirjoitus, jossa ei ole mitään ihmeellistä kerrottavaa. Halusin jakaa pienen aamuhetken, kun keitin puuroa, mutta se paloi pohjaan, koska jäin ikkunasta ihailemaan auringonsäteitä. Miksi ihailisin aurinkoa vain ikkunasta? Puuro jäi liedelle – se oli jo pahasti pohjaan palanut eikä sitä voinut pelastaa kuitenkaan – heitin naulakosta villatakin päälle ja astuin ulos.

Muutama pakkasaste oli tehnyt punaisina hohkavista mustikanvarvuista rapeita, sipsimäisen herkullisesti rusahtavia. Tuntui hauskalta astella kumisaappailla niiden ylitse. Aurinko venytteli säteitään metsän oksien lävitse maahan asti tuomatta siihen kuitenkaan juuri ollenkaan lämpöä vielä tähän aikaan aamusta.


Onko olemassa hetkeä, jolloin ei oikeasti tee mitään? Istuimme eilen pitkän tovin ystävän kanssa terassilla tuijottaen metsään. Niin sanotusti tekemättä mitään ja keskustellen siitä, onko olemassa ei-minkään tekemistä. En usko. Tekemättömyys saatetaan usein tuomita laiskuudeksi, mikä on suuri vääryys. Laiskuus ja tekättömyys on yhä kaukana toisistaan kuin aamuinen metsä ja sipsit. Heh.

Vietin hetken pakkasaamuna metsässä tekemättä mitää. Istuen kauan sitten maahan kaatuneella puunrungolla. Kuunnellen, kun tuuli hymisten heilutti kuusten ohuita oksia edestakaisin. Katsellen auringon säteiden tanssia naavan kärjillä ja leikitillen kurkistaen oksien lomasta. Tuntien kylmän ilman ihollani, huokuen uutta raikkautta.

Ei-minkään tekeminen on yksi lempiaktiviteeetistani.

♥ Halauksin, Sanna

Pakureissussa – yksin keskellä ei-mitään – video

Olen jo kotiinpaluumatkalla reissusta. Hieman pyörryksissä tästä kaikesta, kesästä, sen tuomista seikkailuista, kaikesta, mitä oon nähnyt ja kokenut. Huh. Silti ei ihan tekisi vielä mieli palata kotiin. Palaan kuitenkin, mustikat odottaa, tiedättehän.

Tein vielä videon pakureissussa olemisesta. Siitä, minkälaista on olla ja reissata yksin, vaeltaa yksin. Miksi niin teen ja miten se onnistuu. Kun on pitkään yksin, on joskus keksittävä puuhia viihdyttää itseään, kuten kartan paikannimien ihmettely tai yksin pakussa tanssiminen. Sellaista se on.

Nyt pakkaan pakun tavarat vielä kerran tältä kesältä, suljen pikku teiden pölyssä kylpeneet ovet ja lähden kohti joenrannan mökkiä. Siellä kuulemma odottaa sumuinen, jo hieman syksyinen jokimaisena, jonka penkalla vielä viimeiset linnunpoikaset opettelevat syysmuutolle tarvittavia taitoja.

Toivottavasti kesä on tarjoillut teille hyvää ja kohdellut lempeästi. Paljon halauksia!

💛 Sanna

Pakureissussa – Nuorttin retkeilyreitti

Pakureissussa – Nuorttin retkeilyreitti

Mistä lie taas idea tullut. Ehkä tuntien autossa istumisen jäljiltä. Norjasta Inariin pitkää tietä ajaessa, lihakset kypsinä puuduttavasta istumisesta, kaivaten fyysistä liikuntaa ja omin jaloin kulkemista. Halusin lähteä kulkemaan, patikoimaan. Suuntasin auton kohti Itä-Lappia, Tulppion kylää, joka sijaitsee Savukosken kunnassa, Korvatunturin maassa, Urho Kekkosen kansallispuiston kyljessä.

Tie oli taas pitkä ja kuoppainen, kuten usein parhaimmille retkiapajille kuljettaessa. Pakun takaovet eivät pysy kunnolla kiinni ja hörppäsivät sisään taas annoksen itäkairan harjujen hienojakoista hiekkaa huomaamattani. Korvatunturintiellä bongailin punaisia hirsitaloja joen partaalla. Oman paikan etsiminen Lapista on ollut viime vuoden pitkä ja hidas projekti. Mielessä siintää hirsitalo tuntureiden, ehkä vedenkin äärellä. Mutta se on jo toinen tarina, jossa tällä hetkellä ei ole sen enempää sisältöä. Vielä.

Parkkipaikalla Haukijärvenojalla oli autoja ja hetken se ehti jo harmittaa, minä kun tunnetusti haen patikoinneiltani omaa ja luonnon rauhaa enkä niin välitä muiden ihmisten seurasta. Palautin mieleeni kuitenkin, että Urho Kekkosen kansallispuisto on iso alue, Nuorttijoki pitkä ja muutama autollinen ihmisiä katoaa lähes 50km mittaiselle reitille varmasti tehokkaasti. Nuorttijoki on myös kalastajien suosiossa, joten luultavimmin joessa olisi enemmän ihmisiä kuin sitä ympäröivällä reitillä.

Kuljin reitin myötäpäivään, ilmeisesti päinvastoin kuin useimmat ihmiset. Nuorttin retkeilyreitti näin päin kuljettuna alkaa joen ylityksellä ja innoissani halusin kokeilla sen heti alkuun. Ylityspaikkaan viritetään kesäkuukausiksi kahluuvaijeri helpottamaan virrassa ja liukkailla kivillä pystyssä pysymistä. Pikakertaus joenylityksistä: housut pois, kengät jalkaan, rinkan remmit auki ja menoksi. Itseasiassa vein Papun joen yli ensin, kahlasin takaisin ja hain rinkkani erikseen. Muutama joella kalassa ollut herra naureskeli edestakaisin seilaamiselleni, mutta pääsin varmemmin kulkemaan kahdella kerralla kuin yhtä aikaa rinkkaa ja koiraa kantaen.

Kävelin yöksi Mettopalon autiotuvalle. Kannoin telttaa mukanani ja olin aikonut yöpyä siinä, mutta tyhjä, suloinen joenpartaalta nouseva autiotupa houkutti. Nukun autiotuvissa aina todella hyvin, teltassa en niinkään. Tuvan tummien hirsien ja pimeän pienen huoneen tunnelmassa on jotakin taianomaista. Se vie kauas ajassa taaksepäin, yksinkertaisten asioiden ääreen. Nautin siitä ilosta ja kiitollisuuden tunteesta, miten pieni, muutaman neliön hirsikehikko, yksinkertainen tulisija ja puinen laveri voi tuntua kodilta, turvalta, suojalta. Yksinkertaisia asioita arvostaa, kun ei ole paljon hälyä ympärillä.

Autiotuvan kävijän ohjeet. Hyvin sopivat nykypäiväänkin.

Aamun aloitin hitaasti, rennolla aamupalalla ja tuvan takana kohoavalta harjulta poimimillani tuoreilla mustikoilla. Aurinkoisilla paikoilla ne alkavat jo olla kypsiä näilläkin leveyspiireillä, mutta hetken saan vielä odottaa ennen kuin riennän poimureineni niiden kimppuun. Se on kotihommia sitten kun täältä pakureissulta maltan palata mökkiini Muoniojoen varrelle. Ei ihan vielä.

Papu täyttää kohta 11 vuotta, joten vauhti määräytyy sen tassujen jaksamisen mukaan. Hyvin ne kuitenkin jaksoivat. Välipaloilla, polun vieressä mättäällä otetuilla päiväunilla ja pikku purojen ääreen pysähtymisillä päivä sujui mukavasti ja kummallakin oli vielä illalla voimia. Mielestäni ei ole mukavaa paahtaa täysillä itseään rikki, seuraavana päivänäkin pitää vielä jaksaa.

Kävelin Papun kanssa hissukseen koko päivän. Matkaa tuli yhteensä noin 18km, tosin en mitannut tarkasti ja kuulemma reitin kyltitykset on laitettu alamittaisiksi. Reitti olisi todellisuudessa pidempi kuin mitä kyltit kertovat. Seuraavan yön autiotuvalle, Saihon historialliselle autiotuvalle, saapui väkeä niin, että osa nukkui lattialla. Yleensä harmistun, jos en saakaan viettää retkeäni yksin, nyt olin oikeastaan iloinen, että sain seuraa. Helsinkiläinen pariskunta oli ensimmäistä kertaa yönyli retkellä ja kolmen kaveruksen nuori porukka kömpi iltamyöhään tuvan lattialle nukkumaan. Papu ei edes huomannut, se nukkui sikeästi vieressäni. Aamulla vuorottelimme tuvan pienen pöydän käytöstä, jotta jokainen sai tehdä aamupalan ja syödä sen pöydän ääressä. Syvemmin ei siinä porukassa tutustuttu, mutta oli mukava jutella niitä näitä, kysellä retken sujumisesta ja aiemmista reissuista.

Kolmas päivä alkoi nousulla joenrannasta ylös vaaran huipulle. Joki oli alun jälkeen vain pilkahtanut siellä täällä ja hieman jo odotin Nuorttin kanjonin maisemia avautuvaksi. Päivä oli sateinen ja pilvinen, mutta mukavan viileä. Se vauhditti jalkojen tahtia edellispäiviin verrattuna. Joen eteläpuolen kävelimmekin lopulta saman päivän aikana, vaikka matkalla oli reitin parhaimmat näköalat ja taukopaikat.

Vaaran huipulle päästessä kanjoni avautui alhaalla. Kuohuvien koskien äänet kantautuivat juuri ja juuri tihkusateen ja tuulen lävitse ylös kalliosta, rakkakivistä rinnettä. Näköalatasanteen kyltissä kerrottiin Nuorttijoen olleen vilkas kulkuväylä idän ja lännen välillä, mutta nykyisin se on uinahtanut niiden retkeilijöiden ja kalastajien suosioon, jotka hakevat itärajan erämaista hiljaisuutta.

Joen eteläpuolen polku oli tallattu kevyeksi kulkea. Ilmeisesti lähempänä jokea ja kanjonimaisemia oleva Hirvashaudan parkkipaikka houkuttelee päiväretkeilijöitä käymään Saihon tuvalla ja palaamaan samaa reittiä takaisin. Aivan itärajaa hipova silta oli kuulemma pyyhkiytynyt kevättulvissa kokonaan Venäjän puolelle, joten hetken aikaa reittiä ei edes ollut voinut kulkea kokonaan. Nyt silta kuitenkin kiilsi uutuuttaan ja työkoneiden jäljet olivat vielä tuoreina muuten niin koskemattomassa metsämaastossa.

Vettä vihmoi koko päivän. Kuoritakki oli rinkan pohjalla, mutta kylmä sade oikeastaan vain virkisti, joten peitin vain rinkan suojaan sateelta ja jatkoin matkaa. Hirvasojan autiotuvalle päästessäni tipuin vettä. Kellokaan ei ollut vielä kovin paljon, joten pidin kuivattelutauon autiouvan kamiinan lämmössä, vaikka matkaa parkkipaikalle oli enää viisi kilometriä.

Tuvalla oli vanhempi kalastajamies tiskaamassa, kun sinne saavuin. Yleensä tuvalla kukaan ei pulise turhia, ikään kuin tupaa hallitsisi jokin hartaus, jonka ylimääräinen höpinä rikkoisi. Vain tärkeimmät asiat sanotaan ääneen, muuten puuhataan omat asiat hiljaisuudessa. En tiedä, ehkä tämä on vain oma tulkintani, mutta näin olen asian kokenut ja pidän siitä suuresti.

Juttelimme kuitenkin hieman. Kalastajaherra kertoi olleensa Nuorttilla jo pikku poikana 60-luvulla kalassa isoisänsä kanssa. Silloin itäkaira oli oikeaa erämaata, ilman polkuja, tupia tai mitään muuta kuin villiä luontoa. Joelle päästäkseen väisteltiin upottavaa suota pienen kannaksen kautta, jonka sijainti piti tietää. Kalaa nousi joesta eri lailla kuin nykyään. Hänen mukaansa Venäjän puolella kalastajat vetävät verkot joen poikki, jolloin suurin osa, ellei lähes kaikki, kaloista jäävät itäisten naapureiden saaliiksi. On hankalaa vetää yhteisiä linjoja, kun naapuri ei kuulu samoihin piireihin, EU:n tai muihin säännöstelyliittoihin. Minkäs teet.

Pian tuvalle saapui saman sateen kastelemina tavaroita kuivattelemaan myös kolmen hengen kaveriporukka, jotka olivat jakaneet edellisenkin tuvan kanssani. Kevyt jutustelu jatkoi, olin iloinen saamastani hyvästä seurasta ja Papu erityisen iloinen kaikista rapsutuksista. Joukkio jäi vielä paistamaan makkaroita kamiinaan, kun itse pakkasin jo hieman kuivahtaneet kamppeeni takaisin rinkkaan ja jatkoin viimeiset viisi kilometriä parkkipaikalle. Oi iloa, kun pääsin uuden sateen kastelemana Bertta-pakun suojiin, vaihtamaan kuivat vaatteet ylleni, peittelemään väsyneen Papun etupenkille lepäämään, haukkaamaan sipsipussin jämät pahimpaan nälkään ja kiittämään Nuorttia ja Urho Kekkosen kansallispuistoa hienosta retkestä.

Takaisintulomatkalla pysähdyin Tulppion Majoilla, astelin lämpimään, puheensorinasta täyteen tupaan, tilasin poropizzan ja istahdin alas. Olin ajatellut jatkaa matkaani vielä samana iltana, mutta hetken mielijohteesta jäinkin yöksi Tulppioon, pääsin suihkuun ja kuivattamaan vaatteeni huoltorakennuksen kuivatuskaapissa. Aamulla hemmottelin itseäni vielä aamupalalla, jossa olin kyllä auttamattoman myöhään. Sain silti erinomaista, ystävällistä palvelua ja mahan täyteen herkullista aamupalaa. Tulppion Majat on ilmeisesti Nuorttijoella käyvien kalastajien ja metsästäjien suosiossa, mutta hyvin mukaan soljahti myös yhden naisen ja koiran retkikunta vaellustarvikkeineen.

Halauksin,

Sanna

Sadepäivän sävel – video

Sadepäivän sävel – video

Istun yksin jossakin Inarijärven pohjoispuolella pienen järven rannalla. Sataa vettä, mutta se on niin lempeää, ettei se haittaa. En edes huomaisi sitä, ellen kuulisi, miten pisarat putoavat kirkkaan järven pintaan ja päästävät yhtä kirkkaan ja puhtaan äänen kuin järven vesi. Se kuulostaa säveliltä, sattumanvaraisilta, mutta kuitenkin yhteensopivilta.

Haen autosta aiemmin samalla viikolla saamani huuliharpun. Se kuului henkilölle, joka on rakas meille molemmille, huuliharpun antajalle ja minulle. En ole soittanut huuliharppua koskaan ennen, mutta istun sen kanssa alas. Sillä on jotakin kerrottavaa. Sitten vain soitan. Täydellistä soitto ei ole, mutta en välitä. Se tulee jostakin syvältä ja annan sen tulla.

Siitä hetkestä synti video ja improvisoitu sävelmä. Ensimmäinen laatuaan, jonka julkaisen.

Ajattelin kantaa huuliharppua jatkossa mukanani nuuskamuikkusmaisesti ja keräillä säveliä sieltä täältä luonnosta, mistä ne sattuvatkin kumpuamaan.

Kiitos E merkityksellisestä lahjasta ❤️

Pakureissussa: Pohjois-Norjassa Varangin niemimaalla

Pakureissussa: Pohjois-Norjassa Varangin niemimaalla

Olin Utsjoella, kun lämpömittari kohosi kuulemma historiallisen korkealle. Yli 33C, auton mittari auringossa viipotti jo lähempänä viittäkymmentä. Teltassa huonosti ja hikisesti nukutun yön jälkeen olin täynnä kuumuutta, sen läkähdyttävää painoa, sen tuomaa koko päivän kestävää uupumusta. Tarvitsin viilennystä.

Avasin sääennusteen ja katsoin, mikä paikka Lapissa olisi viileimmillään. Kaikki paikkakunnat hipoivat ennätyksiä, Inari 33C, Sodankylä 32C, Kolari 30C, Pelkosenniemi 29C. Hetkinen, minähän voin ajaa vieläkin pohjoisemmaksi, raja Norjaan oli vihdoin auki. Norja ja Jäämeren ranta, 12C. Sinne!

En omaa tarpeeksi superlatiiveja kuvatakseni Norjaa ja sen maisemia. Totean sen olevan naurettavan kaunis. Huomaan ajavani suu auki, kun turkoosin kirkkaaseen Jäämeren veteen kurottaa mutka mutkan jälkeen mitä jyrkempiä, tummanpuhuvia ja lumihuippuisia vuoria. Niiden kylkiä pesee kohisten kuivanakin kautena komeasti kohisevat vesiputoukset, niissä itsessään jo riittää suomalaisen silmiin ihmeteltävää. Miljoonia vuosia meren ja taivaan armoille olleet ikikalliot ovat veistäytyneet teräviksi huipuiksi, joiden jylhää muotoa pehmittää niiden välissä kasvavat vihreän vehreät sammalmättäät. Yhdessä ne luovat mielikuvaa hobittimaasta tai vähintään Skotlannin ylängöistä.

Jos kiemuraisilla, hämmentävän kapeilla teillä voisi pysähtyä joka mutkassa, niin tekisin. Ehkä pysähtyminen siksi on tehty niin vaikeaksi, että liikenne kulkee eteenpäin. Tai, varsinaiseksi liikenteeksi ei voi sanoa Varangin niemimaalla siellä täällä hissukseen ajelevaa norjalaista matkailuautoa ja paikallisten kylien nimiä kyljissään kantavia rekkoja, jotka kiitävät mutkissa vauhdilla, joka hieman hirvittää.

Olen matkannut aiemmin Lyngenin niemimaalla. Siellä itseasiassa koko blogini sai alkunsa, kun matkasin yksin silloisella vuokratulla retkiatuolla Lapin ja Norjan maisemissa. Jonkinlainen ympyrä sulkeutuu, kun kotini on Lapissa ja nyt matkasin Norjaan omalla retkipakullani.

Varangin niemimaa on maisemiltaan erilainen. Lyngenissä vuoret kohoavat pilviin asti eikä niiden suuruutta voi ainakaan näin Suomen sisämaassa kasvanut ymmärtää millään. Varangin niemimaa näyttää siltä kuin Utsjoen erämaiset tunturimaisemat jatkuisivat Jäämerelle saakka, huiput kohoavat korkeammiksi, mutta muuten erämainen tunturikoivikko, aavat aukeat kirkkaine lampineen ja puroineen sekä siellä täällä vapaana laiduntavat porolaumat tuntuvat hämmentävänkin kotoisilta. Rajojen aukeamisesta huolimatta näen hyvin vähän muita matkailijoita. Erämaamainen Norja, tästä minä pidän.

Ajattelin ajavani Nordkappiin, Euroopan pohjoisimpaan pisteeseen, mutta jostain syystä tulinkin toisiin aatoksiin. Ehkä Nuorgamissa rajanylityksessä jonottaessani saatoin sivukorvalla kuulla jonkin toisen matkaajan mainitsevan olevansa matkalla sinne, jolloin minun silmissäni se menetti yhtäkkiä hohtonsa. Tiedän, ei mikään paras matkataktiikka. Katsoin karttaa, Berlevåg, enpä ole ennen kuullut. Jäämeren rannalla, tie mutkittelee meren rantaviivaa pitkin ja mikä tärkeintä, lämpötila +12 astetta.

Berlevåg osottautui hurmaavaksi, johonkin tuntemattomaan aikakauteen unohtuneeksi kalastajakyläksi. Hieman historiaan uinahtaneeksi, enkä tarkoita negatiivisessa mielessä. Hurmaavasti historiaan uinahtaneessa ennemminkin.

Kävin illan korvalla kääntymässä kylällä, mutta palasin muutama kilometriä takaisin päin, sillä oli nähnyt mitä parhaimman hiekkarannan, johon johti jopa jonkinlainen tieksikin kutsuttava väylä. Usein sosiaalisessa mediassa näkee unelmia autioille hiekkarannoille parkkeeratuista pakettiautoista, mutta etenkin heinäkuussa totuus on toinen. Väkeä on paljon ja “autiot” rannat ovat usein autojen ja telttojen täplittämiä.

Siksi tunsin, että olin löytänyt oikean helmen.

Viihdyinkin rannalla kaksi yötä, ei kun kolme. En ole varma, aika menettää välillä merkityksensä. Aika kului omaan tahtiinsa kellosta välittämättä perustoimien ja siellä täällä tehtyjen työtuntien lisäksi pääosin rannalla haahuiluun. Aarteiden keräämiseen. Tiesittekö, että joka vuorovesi – kaksi kertaa vuorokaudessa – huuhtoo rannalle aina uuden lastin mereltä kerättyjä aarteita, simpukoita, kiviä, höyheniä ja valitettavan paljon myös kaikkea muuta, lähinnä muovikrääsää. Minä en tiennyt ja joka vuoroveden vetäytyessä takaisin kävin tutkimassa, mitä se tällä kertaa tarjoili. Niistä rakentelin taideteoksia – tai ehkä ihan vain teoksia – osan otin mukaan kotiin. On ihanaa viedä kotiin matkamuistoja, sellaisia, joilla on tarina kerrottavanaan ja muistot mukanaan.

Lähtöpäivänä ajelin suolaisen aamu-uinnin jälkeen takaisin Berlevågin kylälle. Muutama päivä vain suolaveden ympäröimänä kuluttaa vesivarastoni nopeaan. 20 litran vesisäiliö riittää vallan mainiosti pelkkänä juoma- ja ruoanlaittovetenä lähes viikon päivät, mutta kun sitä käyttää myös tiskaamiseen ja muuhun tärkeään, se on nopeasti kulutettu. Sinne johonkin historiaan unohtuneella camping-alueella pääsin suihkuun kolmen euron maksua vastaan ja sain täyttää vesisäiliöni. En hetkeen ole tuntenut niin suurta riemua kolmella eurolla. En ole koko matkani aikana käynyt suihkussa, olen peseytynyt järvissä, joissa, jopa jossain hieman säälittävässä lammikossakin. Välihuomiona huolehtiville, en toki ikinä peseydy suoraan luonnonvesissä, saippuoin muualla ja kannan huuhteluveden kauemmaksi. Elkää huolehtiko. Suihkukokemus ei kontektsistaan irrotettuna olisi ollut kummoinen, mutta tässä tilanteessa se oli paras suihkuni ikinä. Valehtelematta.

Ajelin hissukseen Varangin vuonon niemeä pitkin. Pysähdyin tutkimaan meren tuulessa uinuvia kallioita, joiden päällä lokit kirkuivat kuninkuuttaan. Meri tuoksui raikkaalta, jäiseltä, jopa kotoisalta. Meri ei ole sitä minulle ikinä ollut. Ennemminkin iso, ennalta-arvaamaton, pelottavakin. Aiemmilla matkoilla lämpimien maiden meri ei tuoksu, se haisee. Mitä hienompi paikka, sitä haisevampi meri. Mutta täällä asia oli päinvastoin. Tuoksu oli selvästi meren, mutta raikas. Puhdas. Ymmärrän sen olevan yhä harvinaisempaa maailmassa, jossa elämme.

Matkani oli taas hieman päätön. Jossakin hetkessä tuulen tuivertamat hiukset kasvoilla ja humina huumaavasti korvissa soiden aloin ikävöimään kotia. Suomen Lappia. Sen suloista, tähän kaikkeen suuruuteen verrattuna hieman hupsun säälittävää maisemaa. Hiljaisuutta. Etenkin sitä. Merenrannalla ei ole koskaan hiljaista.

Ajoin lopulta lähes koko niemimaan ympäri. Huomasin myös, ettei joka niemimaan kolkkaan ole teitä eivätkä kaikki tiet aina palaa takaisin vuonon toista reunaa myöten. Hetken ihmettelin, miksi niin, mutta ymmärsin sen pian, kun taas suu auki ajoin pystysuoraa kallionseinämää pitkin, jonka alapuolella turkoosi meri haukkasi aalto aallolta isomman palasen kalliota suihinsa.

Palasin Näätämön rajanylityspaikan kautta takaisin kotimaahan. Rajan sille puolen jäivät henkeäsalpaavat vuonot, vuoristot ja jäähuippuiset vuoret, mutta rajan tällä puolella on kuitenkin koti.

Halauksin,

Sanna