Pakuprojekti – uuteen nousuun

Pakuprojekti – uuteen nousuun

Edellisen kerran pakuprojekti ei mennyt niin kuin piti. Kirjoitinkin tästä hienosta oppimiskokemuksestani jo aiemmin. Suunnitelma kesän viettämisestä omassa, itserakennetussa pakussa oli ja on edelleen voimissa. Oli aika aloittaa suunnitelma B.

Ensimmäiselle pakettiautolleni, kovin rikkinäiselle Tapsalle oli sanottava hyvästit. Pitkällisen pohdinnan jälkeen tulin tulokseen, että taitoni ja rahani eivät riitä sen korjaamiseen alusta asti. Vaikka saisinkin Tapsan korjattua asumis- ja ajamiskuntoon, olisin pulassa erityisesti, jos (kun) se hajoaisi kesän reissuilla, kun olen yksin keskellä ei-mitään.

Tapsa sai uuden kodin. Se haettiin pois trailerilla ilmeisen hyviin ja osaaviin käsiin.

Koska kesä lähestyy kovaa vauhtia – vaikka ilmasta sitä tosin voi päätellä, nytkin ulkona on lumesta valkoinen maa – Tapsan siirryttyä vehreämmille laitumille oli aika siirtyä eteenpäin. Ensimmäisen pakun myötä opin jo paljon, minkälaiset ominaisuudet siinä olisivat hyvät. Netti on toki täynnä ohjeita ja neuvoja pakettiauton ostoon ja sen muuttamisesta matkailuautoksi, mutta minä opin kokemuksen kautta. Ja yleensä kantapään. Kuten nytkin.

Ystävien ja muiden ihanien auttavien ihmisten avulla uusi pakettiauto, Ford Transit, löytyi. Koska joka pakullahan pitää toki olla nimi, omani ristittiin hakumatkalla Bertaksi. Nimen piti heijastella pakun olemusta, joka on kookas ja jykevä, mutta kuitenkin suhteellisen lempeä ja luotettava.

Bertta ajettiin kotiin Rovaniemeltä viikko sitten. Aloitin sen työstämisen heti samana iltana.

Ensitöikseni irrotin auton hytin ja takatilan väliseinän, koska halusin mielummin yhtenäisen tilan, jonka voin tarvittaessa jakaa verholla erillisiksi tiloiksi. Kolmesta etupenkistä huolimatta mahdun ujuttautumaan etupenkeiltä takatilaan, mikä on kätevää tien päällä. Ei tarvitse kaatosateella kiertää ulkokautta asuintilaan.

Väliseinän irroitus meni klassisen mallin mukaan. “Helppoahan tuo on irrottaa, muutama iso pultti ja ruuvi, puoli tuntia ja se on irti”, ajattelin yksi valoisa ilta, kun aloitin homman. Kymmenen pultin jälkeen hoksasin, että viimeiset olivat jostain kumman syystä sivuseinän paneelin alla ja ulottumattomissani. Yritin eri työkaluja, yritin vääntää ja kääntää seiniä, mutta lopulta oli myönnettävä, että minun oli pakko irrottaa myös koko sivuseinä saadakseni hytin väliseinän irti. Työhön upposi puolen tunnin sijaan reilu kolme, mutta valoisat yöt ovat omiaan tällaisille puuhasteluille.

Olin tehnyt jo pitkälle viedyt suunnitelmat Tapsan kalustuksesesta, mutta nyt jouduin aloittamaan saman homman alusta Bertan mitoilla. Suhteellisen suorat sivuseinät ja korkea katto mahdollistavat paljon, joten sängyn lisäksi saatan saada mahtumaan sisään myös pienen työpisteen / ruokapöydän. Pääsen samalla testaamaan nikkarointitaitojani, tätä ennen en ole rakentanut yhtään mitään.

Viikonloppuna rakensimme ystäväni kanssa Bertan sähköt toimiviksi. Kerroin aiemmassa kirjoituksessani, miten aion saada autoon sähköt niin sanotun hupiakun avulla niin, että pystyn tien päällä lataamaan kameran, tietokoneen ja puhelimen akut. Sen lisäksi jääkaappi vaatii hieman virtaa, mutta muuten tarvitsen sähköä todella vähän. En olisi millään selvinnyt ilman apua tässä touhussa. Olen oppinut paljon, tiedän sähkötekniikasta enemmän kuin olisin ikinä voinut kuvitella, mutta käytännön apu todella tuli tarpeeseen. Kiitos ❤

Sähkökeskus rakennettiin muovilaatikkoon, johon mahdutettiin invertterini, toinen akku, pääkatkaisija ja sulakkeet. Laatikko on helposti käsillä pakussa sängyn alla, heti kuskin penkin takana. Kaunis se ei ole, mutta ensimmäiseksi tee-se-itse sähköprojektiksi kuitenkin varsin kelpo.

Muutama johdon pätkä ja sähköosanen (huomaa hieno termistöni) puuttuu vielä, mutta loput uskon saavani itse kuntoon.

Kannoin kalusteet sisään heti siivoamisen jälkeen ja olen pyöritellyt niitä eri päin tyhjässä pakussani. Monta iltaa olen istunut tyhjällä lattialla ja mielessäni piirtänyt mahdollisia kalustusvaihtoehtoja. Vielä on paljon tehtävää; kalusteiden kiinnitys ja pienet modifoinnit, kaasun liittäminen hellaan ja sen turvalliseksi varmistaminen, ikkunoiden pimennysverhojen ompeleminen ja lopulta muutto. Sisustus alkaa kuitenkin hahmottua ja sisätila tuntua jo kotoisalta.

Kaukainen pohjoinen sijaintini välillä hankaloittaa tällaisten projektien etenemistä. Tarvikkeita on välillä vaikea löytää, etenkin, kun kylän rautakauppa paloi maan tasalle viime syksynä. Pisteet kuitenkin kunnan monipuolisille pikku yrittäjille, joiden putiikeista löytyy yllättävän monipuolisesti tarvikkeita ja apu on aina erinomaisen lämminhenkistä ja ystävällistä. Voin marssia kylän autotarvikeliikkeeseen kysymään sähkötarvikeosaa, jonka toiminnasta en ole täysin varma ja jonka ulkomuodon olen raapustanut lyijykynällä paperin kulmaan. Kotiin lähden juuri oikean osan ja perusteellisten asennusohjeiden kanssa. Ihanaa!


Viimeisten viikkojen kaikki vapaa-aika on vierähtänyt täysin pakuprojektin parissa. Seikkailut ja retket ovat jääneet nyt toiseksi, jotta saan Bertan asumiskuntoon kesäkuun kynnykselle. Kaikki vie yllättävän paljon aikaa, enemmän kuin luulenkaan. Lähes kaikki on minulle uutta, mutta on ihanaa oppia ja huomata, miten lopulta monimutkaiseltakin vaikuttavat asiat ovat lopulta vain möntti pienempiä, täysin ratkaistavissa olevia pulmia. Kuin palapeliä kasaisi.

Palaan nyt viimeistelmään Bertan sisustusta ja marssin kylän puotiin kysymään, mitä tarvikkeita tarvitsen penkin rakentamiseen. Ihanaa, kun olet täällä seuraamassa puuhailujani ja seikkailujani 🤗

♥: Sanna

Odottavan aika

Odottavan aika

Toukokuu on odottava. Luonto odottaa heräämistä, lumi odottaa sulamista ja joki jäistä vapautumista. Minä odotan – omaksikin yllätyksekseni – yllättävän paljon kesää ja lämpöä. Kasvien heräämistä ja kesäöitä. Lämmintä tuulta ja puiden lehtien havinaa. Kesän vapautta, matkoja ja uusia seikkailuja.

Toukokuu on pohjoisessa hiljainen. Koivuissa voi lähempää tarkastellen nähdä aivan pienet silmujen alut, jotka puhkeavat kuuleman mukaan jopa yhdessä vuorokaudessa täyteen loistoonsa, mutta kaipaavat ensin kunnon auringon lämmön. Kevättalven vierailijat, matkailijat ja turistit, ovat kaikonneet etelän lämpöön. Heille suunnatut palvelut, ravintolat ja matkailuyritykset sulkevat ovensa ennen kesäkauden avaamista juhannuksen aikaan.

Kaikki odottavat.

Ensimmäiset muuttolinnut ovat saapuneet. Joutsenpari on jo muutaman viikon ajan kajautellut huutojaan joen varrella. Sain parin tallennettua videollekin, kun ohittivat rantani ensimmäisen kerran. Joskus käy valokuvaajan tuuri – satuin olemaan rannassa juuri kuvaamassa oikeaan aikaan. Sama tapahtui, kun peurapariskunta ylitti joen vain vähän matkan päässä omasta rannastani. Sekin näkyy videolla.

Aurinko on avannut ensimmäiset laikut jäästä juuri rannan tuntumassa. Yksi ilta Papu haukkui pihalla kovasti kohti rantaa. Se oli häätänyt rannan sulaan levähtämään jääneen yksinäisen joutsenen, joka pelottomasti, mutta närkästyneenä marssi jäätä pitkin kauemmas. *Taps taps taps*, sen räpylät läiskyi vetiseen hankeen, kun se hiljaa mutisten keinui kauemmas lepäämään. Papu luuli tehneensä hyvänkin työn häätäessään rannan valtaajan. Minä olisin mielelläni antanut joutsenen asuttaa rantaani.

Välillä aurinko lämmittää niin, että ulkona voi jo istua ilman takkia ja pipoa. Kierähdän usein illalla mökin ja joen väliselle jo lumesta vapautuneelle ja kuivalle varvikolle nauttimaan kevätilloista. Suljen silmät ja kuuntelen lintujen ilta-aarioita. Yksinäinen peippo on asuttanut pihaa muutaman viikon. Se kiertää puusta puuhun ja kurluttaa kaunista säveltään. Vielä kukaan ei ole sille vastannut. Ehkä se on vain liian ajoissa liikkeellä. Peippo tuntuu kotoisalta, kuin oman metsän haltijalta, jonka äänen kuulen savupiipun kautta heti ensimmäisenä aamulla herätessänikin.

Lumen sulaminen tuo mukanaan myös märän maan, saven ja lian. Pihani on ruskean saven ja punapohjaisen harjuhiekan mutavellisekoitus. Kumisaappaat kuuluvat joka päivän asuvalintaan. Pihatie on kuravellisten lätäköiden täplittämä ja autoni saa joka kerta sitä ajaessani kuravellikuorrutteen päälleen.

Ehkä oma kärsivällisyys on nyt vain koetuksella, mutta aika tuntuu pitkältä. Talvi ja sen aktiviteetit on jo ohi, kesä ei ole vielä täällä. Kuten olen aiemmin jo kirjoittanut, jostain syystä lähes ympärivuorokautinen valo väsyttää ja tuntuu runsaudellaan yhtäkkiä oudolta. Mieli ei osaa enää lukea kellonaikaa valon perusteella. Se on yhtä kirkas koko ajan eikä ole saanut vielä kesän lempeää hohkaansa, vaan tuntuu välillä jopa raa’alta.

Nautin valosta mieluiten heti auringonnousun jälkeen tai vasta illalla sen laskettua. Jos molemmat haluaa nähdä, yöunet jää jo kovin vähälle – aurinko kun nousee jo aamukolmen jälkeen ja laskee vasta illalla yhdeltätoista.

Odottavan aika on pitkä. Onneksi saan lisäpuhtia päiviin, kun tulevana viikonloppuna haen uuden pakettiautoni (edellisen pakun rakennus ei mennyt ihan niin kuin ajattelin, katso vaikka itse) ja alan sisustamaan sitä kesän reissuja varten. Siitä lisää myöhemmin, nyt vesisateen ropistessa mökin kattoon laitan vielä takkaan tulta ja syvennyn kirjan pariin. Kesä on jo ihan ovella.

Aurinkoa ja lämpöä kevääseen! Ihanaa, kun olet täällä odottamassa sitä kanssani 💛

Halauksin, Sanna

Vaikein vuodenaika on ohi – Talvi Lapissa VIDEO

Talvi kesti yli puoli vuotta, mutta alkaa nyt pikku hiljaa olla ohitse. Vielä silloin tällöin taivaalta ryöpsähtävät lumi- ja raekuurot, jotka etenkin aamuisin valottavat maan valkeaksi muistuttavat talven voimasta, mutta muuten aurinko, valo ja lämpö alkavat ottaa ylivaltaa.

Tein videon siitä, miltä tuntuu asua talvi Lapissa, pohjoisen armottomien kelien syleilyssä. Miltä tuntuu, kun kaamos ottaa vallan ja pakkaslukemat laskevat reilusti alle kolmenkymmenen. Miltä ensimmäiset auringonsäteet tuntuvat pimeyden jälkeen.

Videoon kasasin kuvaamiani pätkiä – ja samalla fiiliksiä koko talven mitalta. Nauttikaa 🥰

♥: Sanna

Pakuprojektin alku ja loppu

Pakuprojektin alku ja loppu

Puolitoista vuotta sitten, blogini ensiaskeleet otettiin pakettiautosta käsin. Se oli ikään kuin testireissu, osaisinko ja haluaisinko elää pakettiautoelämää.

Ei siinä ollut mitään epäselvää, haluanhan minä 😍

Olen muutamaan kertaan jo vihjannut muuttavani ensi kesäksi pakettiautokotiin asumaan ja se suunnitelma on edelleen voimissaan. Syksyn aloittaessa vaikeinta, pimeintä taivaltaan, ostin vihdoin oman pakettiauton ja aloitin suunnittelemisen.

Lokakuussa sininen hurmurini, Tapsa, kotiutui.

Alkusuhde sujui hyvin. Tapsa kuljetti minua tuntureille ja takaisin. Olimme molemmat iloisia yhteisistä retkistä. Vietin useita iltoja istuskellen tavaratilassa ja miettien, mitä kaikkea sinne kesäksi rakentaisin.

Talven kylmyyden myötä Tapsa jäi pihalle lepäilemään ja keräämään kinoksia päällensä. En ihan luottanut sen kykyyn pysyä hereillä talven kovimmilla pakkasilla, joten se jäi loikoilemaan ja odottelemaan kevään lämpöä.

Tammikuussa ajattelin käynnistellä pakettiautoa huvin vuoksi, ihan vain tarkistaakseni, vieläkö se on elävien kirjoissa ja jo hieman kevään remonttiajatus mielessä.

Siitä se alamäki sitten lähti.

Tapsa ei lähtenyt käyntiin. Ei toisella kerralla, eikä kolmannella. Ei parin päivän päästä. Ei apuvirralla eikä täydellä akulla. En tiedä, millä kummalla saimme auton lopulta käyntiin, mutta se oli jo puoli voittoa ja monen päivän ja eri ihmisten välisen yhteistyön suunnaton ponnistus. Kuljin Tapsalla viikon verran ja se tuntui olevan hyvissä sielun voimissa.

Meinasin jo huokaista helpotuksesta. Tämä oli se takapakki, joka kaikille tulee tällaisissa projekteissa, eikö? Ja nyt se on ohi.

Jätin Tapsan vielä lepäilemään ja odottamaan lämpimämpiä päiviä.

Kevään auringon alkaessa paistaa siivosin auton lattiasta kattoon. Vuokrasin tekstiilipesurin, putsasin penkit, katon, lattian. Likaveden määrä oli suuri. Auto oli ilmeisesti ollut remonttikäytössä ja sen takatilaa oli surutta käytetty öljyisten ja likaisten tavaroiden kuljetukseen. Haju oli sen mukainen. Nätisti sanottuna autossa haisi öljyssä uitetulta mieheltä. Nams.

Sisällä autossa oli ostohetkellä sängyn- ja pöydän runko. Kurjassa kunnossa kumpainenkin. Mustan ja limaisen likakerroksen – ja sen hajukerrosen – peittämät.

Hioin sängyn ja pöydän pinnat huolellisesti. Kaiken mustan, öljytahraisen pinnan alta paljastui kaunis ja puhdas puukuvio. Juuri sellainen, josta pidän. Käsittelin pinnan pellavaöljyllä, koska halusin pitää puupinnan mahdollisimman luonnollisena. Pöydän päällä tulen luultavasti käsittelemään muun muassa ruokaa, joten myrkytön ja puuta suojaava pellavaöljy on siihen tarkoitukseen hyvä valinta. Joudun käsittelemään pintoja vielä uudelleen käytön myötä, mutta se ei haittaa. Mukavaa pikku puuhastelua.

Kevättalven tullen Tapsan starttiongelmat lisääntyivät, kun se oli hetken lainassa ystävillä. Tapsa koitettiin pitää elossa kaikin keinoin: vaihdettiin akkua, huollettiin starttia, tutkittiin moottoria, sen ilmanottoaukkoja, elektroniikkaa, hihnoja. Kaikki tuntui olevan samaan aikaan kunnossa ja epäkunnossa. Mitä enemmän autoa tutki, sitä enemmän sieltä löytyi kummallisuuksia; sähköjohtoja, jotka ei vieneet mihinkään, nappuloita, jotka eivät tehneet mitään, mielenkiintoisia huomioita, kuten se, että etuvalot toimivat joskus, mutta toisinaan ei, hätävilkun ja töötin täydellinen puuttuminen.

Pakkasilla Tapsa pidettiin hengissä usean auton akkujen voimin ja se selvisi talvesta juuri ja juuri.

Samaan aikaan, kun autokotini ulkokuori hajoili, suunnittelin sen sisustaa. Olin päättänyt jo projektin alkuvaiheilla, että ensimmäisenä pakuvuotenani pidän remontoinnin kohtuullisena. En omista työkaluja saati taitoja purkaa koko pakun sisustaa, eristää sitä, uusia ilmanvaihtoa tai sähköjä. Asioita, mitä usein varsinkin ulkomailla rakennettuihin pakuprojekteihin usein tehdään. Auto olisi kuitenkin kesän ajan kotini, joten halusin tehdä siitä edes hieman sellaisen. En tarvitse autokotiini paljon, mutta päätin, että sängyn ja pöydän lisäksi jääkaappi ja jonkinlainen pieni sähkölatausmahdollisuus siellä on oltava.

Helpoiten autoon saa sähköt niin sanotun hupiakun avulla. Hupiakku on toinen auton akku, joka liitetään varsinaiseen auton akkuun releellä. Kun auto on käynnissä, moottori lataa ensitilassa auton omaa akkua ja kun se on täynnä, se alkaa ladata hupiakkua. Kun hupiakkua käytetään ja vaikka se tyhjenisi, rele akkujen välissä estää auton varsinaisen akun tyhjenemisen.

Tutkin ja opiskelin ensimmäistä kertaaa elämässäni sähkötekniikkaa. Laskin, minkälaisen invertterin eli sähkömuuntajan tarvitsen hupiakkuun liitettäväksi, jotta saan ladattua suhteellisen turvallisesti ja tehokkaasti tietokoneen, puhelimen ja kameran akkuja.

Lopputalvesta vein viimein pakun korjaamolle ja pyysin tutkimaan sen läpikotaisin sillä silmällä, kannattaako sitä korjata ja kuinka paljon. Ystävällinen ja avulias mekaanikko kehotti käyttämään pakun katsastuksessa jo nyt, melkein puoli vuotta etukäteen, jotta saisin tietää tarkan vikalistan korjausta varten ja sen jälkeen päättää, mitä autolle kannattaisi tehdä.

Olin mielessäni varautunut jo totaaliseen takapakkiin ja sehän sieltä tuli. Katsastuksessa ilmeni lisää ongelmia jo tietämieni lisäksi. Myös jarrut hajosivat niitä testattaessa. Kirosin ensin ihmistä, joka juuri ja juuri toimivasta autostani hajotti vielä jarrutkin, mutta katsastuksessa sanoivat viisaasti, että parempi niiden on hajota nyt ennen kuin olen reissussa yksin keskellä ei mitään.

Köröttelin kotiin ilman jarruja. Tapsa joutui ajokieltoon.

Olen monta kertaa talven aikana kironnut ideaani ja koko pakettiautoani, etten jaksa enää edes kirota. Otan Tapsan oppimiskokemuksena. Kalliina sellaisena, mutta eipä tarvitse toista kertaa oppia kantapään kautta. Toivon, että joku muu voi oppia minun kantapään kautta pakuprojektista ja siitä, miten se kannattaisi tehdä.

En olisi ikinä uskonut perehtyväni auton korjaamiseen ja kunnostamiseen, mutta sehän elämässä on hienoa. Koskaan ei tiedä, mitä se eteen tuo ja kaikesta voi oppia jotakin. Talven myötä olen oppinut hurjan paljon uutta.

Olen oppinut dieselmoottoreista. Olen oppinut käynnistämään sellaisen itse apukeinoin, jos se ei itse niin jaksa tehdä. Olen oppinut vaihtamaan auton akun, öljyt ja suodattimet. YouTubesta on ollut iso apu ja yllätyn edelleen, miten paljon tietoa sieltä löytyy. Olen oppinut, että auton korjaaminen ei ole rakettitiedettä, vaan hyvin maanläheistä ongelmanratkaisua. Olen oppinut, että kun ostaa halvan auton, saa halvan auton.

Suunnattoman iso kiitos ystäville, erityisesti M:lle, jota ilman en olisi oppinut näistä yhtään mitään. Toistan jo itseäni, mutta ilman muita ihmisiä tällaiset takapakit ja ongelmat tuntuisivat paljon suuremmilta kantaa yksin. Kiitos ❤

Pakuprojektini ottaa hieman enemmän aikaa, rahaa ja muutaman kiertotien enemmän kuin alunperin ajattelin, mutta en ole luovuttamassa. Uudet tuulet on jo purjeissa ja uudet suunnitelmat edessä, jotta kesän pakureissuni toteutuu.

Difficult roads often lead to beautiful destinations

♥: Sanna

Kevään kuulumisia ilta-auringossa

Kevään kuulumisia ilta-auringossa

Kevät on vihdoin täällä. Vaikkakin erilaisena kuin olen kevääseen tottunut. Toukokuu on ovella, mutta yksikään kasvi ei vielä kuki, perhosia tai muuta pienelämää ei ole nähtävissä. Mutta kevät on tämäkin. Hiljalleen sulava lumihanki, joka kohisee kuumassa päiväauringossa. Vetäytyvä joen jää, joka tummuu päivä päivältä ja näyttää jo surullisen painavalta, vaan vielä sitkeästi pitää pintansa ja kantaa vielä rantojen montakymmensenttisellä jäällään kävelijät ja rohkeimmat kelkkailijatkin.

Kevääseen kuuluu samaan aikaan ei mitään ja kaikkea. Talvi oli raskas, taidan ymmärtää sen vasta nyt, kun valo ja lämpö hiljalleen palaa. Talvessa oli paljon uutta, paljon ihania asioita, uusia ystäviä, vanhoja ystäviä, aktiviteetteja, reissuja, iloisia ja surullisia tapahtumia. Luontoa, musiikkia, rauhaa. Paljon hyvää. Yllätyin siitä, miten kovasti kiinnyin pimeään ja kylmään. Kaamos ja kovat pakkaset tuntuivat ihanilta. Kuin luonnon haasteilta, joista nyt selviytyneenä olen hieman vahvempi ja ehkä astetta enemmän lappilainen. Heh.

Valo on nyt palannut kokonaan. Pimeää on vain pieni hetki keskiyön jälkeen, kohta sekin katoaa ja jäljelle jää vain valloittava auringon kirkkaus. Iltaisin ennen nukkumaanmenoa on jo vedettävä verhot ikkunan eteen. Viimeksi, kun niin olen tehnyt, oli elokuu.

Tuntuu, että kaikki keväässä liikkuu nopeasti. Aika, joka valon myötä tuntuu menettäneen kokonaan merkityksensä, mutta kuitenkin liikkuu eteenpäin. Kesä kolistelee jo ovella, vaikka talvi ei ole vielä antanut periksi. Päiviin etsiytyy välillä turhankin paljon tekemistä, lähes ympärivuorokautinen valo hämää omaa jaksamismittaria. Tuntuu, että päivä jatkuu ikuisesti.

Kesäkuussa pakkaan tavarani ja Papun pakettiautoon ja matkaan ympäri Suomea. Valokuvaan, nautin luonnosta ja menen sinne, minne tuuli kuljettaa vailla sen suurempia suunnitelmia. Projektissa on kuitenkin pieniä mutkia matkassa, sillä pakettiautoni on täysin hajonnut ja kaiken muun keskellä tuottanut suurta päänvaivaa. Kirjoitan pakuprojektistani ja sen etenemisestä vielä erikseen, mutta lyhyesti voin sanoa, että mikään ei ole mennyt niin kuin piti. Se taitaa olla normaalia.

Olen kuitenkin hiljalleen suunnitellut ja rakennellut pakettiautoani reissua varten. Nikkaroinut kalusteita, pohtinut sisustusta, hankkinut oleellisia tavaroita, kuten jääkaapin, hellan ja invertterin. Sisus alkaakin olla kohdillaan. Enää puuttuu itse auto, kun entinen antoi periksi.

Huoh.

Kevätillat, auringon hurmaava valo, lumesta vapautuneet mättäät ja lämpö, jonka turvin ulkona malttaa jo istua hyvän tovin tuovat suurta iloa muun kevättohinan keskelle. Pienet hetket kuunnellen varhaisten peippojen laulua rannan törmällä kultaisessa ilta-auringossa täydentävät energiavarastoja ja luovat suuren onnen tunteen. Onni on näissä pienissä hetkissä.

Kohti aurinkoa ☀️

♥: Sanna

Lumisade ja pohdintaa kirjoittamisesta

Lumisade ja pohdintaa kirjoittamisesta

On satanut lunta. Se on osittain sulanut ja satanut taas uudelleen. Huhtikuun päähänpistoja, ilmeisesti.

Hanki kantaa nyt hyvin. Sitä pitkin on vapauttavaa kulkea. Se vapauttaa ihan uusia väyliä kulkemiseen, sellaisiakin, joita pitkin kesällä ei pääse kulkemaan oksien ja tiheiden pusikoiden takia. Nyt metsän alusta on kuin kaikesta ylimääräisestä siivottu baana, jota pitkin on kevyt kulkea.

Yksi päivä kuljin lähimetsässä, kirjaimellisesti kotitaloni takapihalla, ja kaikesta ihmettelystä pyörällä hukkasin suuntavaistoni täysin. Tiesin metsäpalstan olevan rajoitettu, joten varsiniasesti eksyksissä en ollut. Lopulta, kun löysin itseni niin sanotusti kartalta, olin kulkenut täyden ympyrän, vaikka olin varma, että kuljin suoraan. Hassu tunne. Hetkeksi sitä menetti täysin hallinnan tunteen siitä, missä on ja mihin kulkee. Koin sen kuitenkin varsin hedelmällisenä oppimistilanteena, kun tiesin, etten voisi hukata itseäni kovin kauaksi kotoa.

Mitään ihmeellistä ei tunnu tapahtuvan. Toisaalta, miksi tarvitsisikaan tapahtua? Tässä blogin kirjoittamisessa on se hassua, että jostain syystä tulee huono omatunto jos ei ole tapahtunut “mitään kirjoittamisen arvoista”.

Kuka on sanoman, mikä on kirjoittamisen arvoista ja mikä ei? Mikä minä olen sanomaan, että jokin tapahtuma on enemmän kirjoittamisen arvoista kuin se, että on satanut kymmenen senttiä uutta lunta? Välillä ajattelen, että pitäisihän minun keksiä maailmaa mullistavia asioita kirjoitettavaksi ja tarjota jotakin ihmisille, jotka täällä käy vastineeksi heidän ajastaan.

Onpas outo ajatus, kun sen kirjoittaa auki. Kaikenlaisia ajatuksia sitä ihminen päässään pyöritteleekin. Ihanaa, että olette täällä lukemassa ajatuksiani ❤

Blogi on ollut olemassa kohta puolitoista vuotta. Siinä ajassa olen oppinut hurjan paljon. Kirjoittamisesta, kuvaamisesta, tekniikan ihmeistä ja ongelmista. Olen oppinut myös siitä, miten helposti luovaksi kanavaksi, omien ajatusten ja luomuksien jakoon tarkoitettu alusta saattaa muuttua omassa päässä painostavuudeksi siitä, että pitäisi tehdä enemmän, saada enemmän aikaiseksi, kirjoittaa ja jakaa vielä enemmän. Jos vain olisi aikaa, jos vain olisi sitä ja tätä. Negatiivinen ajatusketju on valmis.

Onneksi olen oppinut. Ainakin kovasti yritän. Ei tämän tarvitse olla suorittamista, alkuperäinen ajatuskin oli nimenomaan sitä vastaan. Halusin kanavan, johon jakaa omia tuotoksiani ja pohdintojani, inspiroida itseäni jatkamaan niiden tekemistä ja ehkä jakaa palasia itsestäni muillekin. Se ajatus ei ole hukkunut mihinkään matkan varrella. Ehkä välillä vain haalennut siinä kaiken innostuksen ja uutuuden hohkan vauhdissa, kun huomaan, miten paljon tämän tekemisestä pidän ja etenkin siitä, että joku muukin pitää tekemisistäni. Hurja ajatus, että omassa päässäni muhineet ideat muutettuna pitkän prosessin jälkeen toteutukseksi voivat aiheuttaa muissa ihmisissä uusia ideoita ja johtaa jopa toimintaan asti.

Erityisesti Instagramin puolella saan viestejä ihmisiltä eri puolelta maapalloa, ihmettelyjä Suomen luonnon erikoisuuksista, kylmästä, lumesta ja varsinkin siitä villistä vapaudesta, mihin minulla on oikeus täällä pohjoisessa. Että joku Singaporessa asuva toimistotyöläinen saa motivaatiota työpäiväänsä katsomalla, kun minä vaellan pohjoisen aavoissa metsissä. Hullua! 😍

Kiitos ihan jokaisesta kommentista ja ajasta, jonka käytät lukemalla ajatuksiani ja katselemalla tuotoksiani. Kaikki se motivoi minua jatkamaan tätä välillä luovalta sekasorrolta tuntuvaa hommaa ja etsimään uusia seikkailuja. Vaikka sitten niitä omalla takapihalla tehtyjä.

Kiitos ❤

♥: Sanna

Väsyttävä valo

Väsyttävä valo

Ei se taida olla pelkästään valon vika. Mutta väsymys on ollut viime viikkoina pinnassa. Vaikeinta siinä on antaa sen olla. Kun tekisi mieli mennä, tehdä ja nähdä paljon. Melkein turhalla kiireelläkin välillä. Ihan kuin aika olisi loppumassa kesken. Nyt, kun väsyttää, on vaikea hyväksyä sitä ja antaa sen olla. Levätä niin paljon kuin levätyttää.

Ympäristöllä on mielialaani suuri vaikutus. Kaupungissa se laski sitä eikä viikonloppuisin autolla luontoon ajetut retket auttaneet asiaa. Täällä pohjoisessa löydän suurta innostusta, energiaa, inspiraatiota ympäristöstäni. Nyt kevään myötä – kyllä, pakko se on myöntää, että kevät taitaa olla saavuttanut pohjoisenkin – luonto ei ole kauneimmillaan. Sitäkin on vaikea hyväksyä. Että ympärillä oleva luonto ei ole nyt parhaimmillaan eikä sen aina tarvitsekaan.

Viime aikoina on ollut enemmän vapaa-aikaa kuin esimerkiksi alkutalvesta tai syksyllä. Joko se ei sovi minulle tai olen turhankin ankara itseni kanssa. Tuntuu, että en ole saanut aikaiseksi “mitään”. Liika aika saa ihmisen saamattomaksi. Tai murehtimaan liikaa. Äänestän jälkimmäistä.

Kevät on ennen merkinnyt minulle uuden alkua, uutta energiaa, uutta vuodenkiertoa. Nyt tuntuu erilaiselta. Kevään merkit on selvästi ilmassa: lämmin ilma, tuuli, joka tuoksuu jo mullalta ja maalta, lintujen ensimmäiset viserrykset. Kuitenkin hanki yltää vielä yli polven. Pienet, sinnikkäät purot ovat avanneet ensimmäisiä kuohujaan jääpeitteen alta, mutta joki pysyy vielä jämäkästi paikoillaan. Sen lumipinta on valahtanut kuin väsyneenä talven painosta.

Maa on väliin märkä ja musta, öisin se saattaa jäätyä tai saada ylleen kevyen lumipeitteen, joka haihtuu auringon ensisäteiden myötä.

Huhtikuu on kuulemma pohjoisen kuukausista julmin. Aamuisin on vielä reilusti pakkasta, mutta päivällä auringon lämpö hipoo mittarin yli kymmenenkin asteen.

Muutamina päivinä hanki on tarjoillut upeaa kantokeliä. Sitä pitkin vapaasti metsässä kulkiessa mieli lepää. Vietän usein aikaa istuskellen lumesta vapautuneilla, vielä kuitenkin jäisen kylmillä mättäillä ja kerään auringon lämpöä itseeni kuin janoinen kasvi vettä sateella.

Siellä, missä aurinko on vähänkin päässyt hankea puremaan, se saattaa upottaa armottomasti, vaikka kuinka varovaisesti koittaisi hiipiä.

Ei, siinä ei ole metsäneläimen mystiset jäljet. Sanna upposi hankeen vyötäröä myöten.

Siellä täällä lumi on antanut jo periksi ja paljas maa näkee valon ensimmäisiä kertoja sitten marraskuun alun. Tiellä voi kävellä kuivaa hiekkaa pitkin samalla kun vieressä on vielä reilun metrin korkuinen hanki. Muutama päivä sitten hiihdin metsäsuksilla kylätien vieren hangessa, kun vastaan ajeli kuivaa tietä pitkin lapsi kevätlenkkareissa polkupyörällä. Hymyilimme kumpikin tilanteen koomisuudelle.

Päivä kerrallaan. Levätään nyt, niin kesällä jaksaa taas seikkailla yöttömän yön valon voimin. Päivänvaloa onkin tällä hetkellä jo hurjat 15 tuntia vuorokaudesta!

Kevättä tai uutta lumisadetta odotellen,

♥: Sanna

Roadtrip Inariin – VIDEO

Roadtrip Inariin – VIDEO

Päätin pääsiäisen aikaan lähteä roadtripille. Päätös oli nopea ja hetkessä tehty, samoin päämäärä. En ole käynyt ennen Inarissa, ajanut vain nopeasti lävitse. Olen jo pitkään halunnut myös nähdä Lapin mereksikin kutsutun Inarin järven.

Auton muutin makuuhuoneeksi retkipatjan ja kahden makuupussin kanssa. Mukaan mahtui vielä karvapohjasukset vallattomia päiväretkiä varten, kuvausvälineet sekä ruoat ja juomat – kaikki, mitä ihminen tarvitsee elääkseen. Ja tietenkin valtuutettu seikkailukaveri, Papu.

Ystävältäni sain muutaman vinkin Inarin seudulle: keskustan tuntumassa virtaava Juutuanjoki olisi luultavasti jo vapaa jäistä tähän aikaan vuodesta ja virtaisi villisti kohti Inarijärveä. Bongasin myös kartalta aivan itärajan tuntumassa kylän, Nellim, jossa hetken päähänpistosta halusin käydä ilman mitään sen suurempia suunnitelmia.

Juutuanjoki virtasi vapaana ja vuolaana. Se alkoi pienestä virrasta, jonka lähellä uskalsi kevein mielin hiihtää, mutta yltyi pian turkoosien jäälauttojen väistyessä kohisevaksi koskeksi. Sen ylitse on rakennettu uusi, hieno riippusilta, josta kosken kuohuja pääsee ihailemaan aitiopaikalta.

Nellimiin saavuin illalla, tosin vielä valoisaan aikaan, sillä pimeä tulee vasta kymmenen maissa. Nellim näyttäytyi muutaman talon ja yhden ilmeisesti kalastajien ja metsästäjien suosiossa olevan majatalon kylänä, jota ympäröi suunnattoman suuret metsät ja Inarijärven kaakkoiskulma.

Suunnittelin hiihtäväni Nelliminvaaralle, jolta ajattelin avautuvan komeat maisemat järvelle päin. En kuitenkaan tajunnut, että vaara sijaitsee Venäjän ja Suomen rajavyöhykkeellä, jonne ei ole ilman lupaa asiaa. Metsänreunaa täplittävät keltaiset, isoin kirjaimin kirjoitetut varoitusviitat eivät houkuttaneet kokeilemaan, kuinka tarkkaan raja on vartioitu.

Vasemmalla puolella Suomi, oikealla Venäjän raja.

Muutin suunnitelmaani ja hiihdin Nellimjärven ja Paksuvuonon väliin sotien aikaan rakennetulle ja nyt museoidulle uittorännille, jossa käytin päivän ihaillen pientä, puisella sillalla kesytettyä koskea järvien välissä. Suloinen, kirkasvetinen koski ei yhtään hävinnyt Nelliminvaaran mahdollisille järvinäkymille. Kosken vierestä kulki muutama moottorikelkkailija, muuten vietin koko päivän näkemättä tai kuulematta ketään. Itärajan tuntumassa saa usein kulkea hyvin omassa rauhassa.

Löysin tien päältä ja retkiltäni uudenlaista inspiraatiota. Ilmeisesti tarvitsen maiseman vaihtelua saadakseni uusia ideoita ja energiaa. Reissu teki hyvää ja sain ajatuksen tehdä pitkästä aikaa videon. Kuvaaminen merkitsee minulle paljon, se on samalla omien ajatusten jäsentämistä, luovuuden kanavoimista ja halua jakaa muille sen, mitä minä saan kokea täällä pohjoisen upeassa luonnossa.

Toivon kuvillani ja videoillani pystyväni jakamaan edes pienen osan siitä vapaudesta ja onnen tunteesta, jota näiltä retkiltäni löydän. Kiitos, kun olet täällä jakamassa sitä kanssani ❤

♥: Sanna

Kevään kulku

Kevään kulku

Onko kevät saavuttanut jo pohjoisen? Ei ihan. Lapin kahdeksasta vuodenajasta kevättalvi on vielä ennen kevättä. Hanki yltää vielä lähes vyötärön korkeudelle ja aamuisin pakkanen saattaa kiriä vielä reilusti alle kahdenkymmenen. Lunta saattaa sataa pehmeinä hiutaleina tai vaakasuoraan iskevänä tuiskuna vielä kuukausikaupalla. Tuntureiden parhaat laskettelu- ja hiihtopäivät ovat vielä edessä päin.

Kuluva vuodenaika, kevättalvi, on nyt toiseksi viimeinen vuodenaika, jota täällä pohjoisessa en ole vielä kokenut. Kevät on kuuleman mukaan nopeasti ohitse. Silloin kaikki tapahtuu vauhdilla, kun kasvit, eläimet ja kaikki luonto herää yli puolen vuoden talven jälkeen eloon taas muutamaksi kuukaudeksi ennen seuraavan talven tuloa. Odotan innolla kevään näkemistä, kuten kaikkia muitakin vuodenaikoja täällä.

Vasta viime viikkoina olen laskenut tätä pohjoisen todellista vuodenkiertoa. Talvi todellakin kestää kuudesta kuukaudesta jopa kahdeksaan kuukauteen. Viime talvena lunta oli reilusti vielä kesäkuussa, talvi kesti siis yli yhdeksän kuukautta. Koko vuodesta kesäksi voidaan lukea siis lähinnä heinä- ja elokuu. Elokuun lopulla alkaakin jo ruska-aika, joka on jo alkavaa syksyä. Näin mietittynä tuntuu hurjalta. Elettynä ei niinkään. Talvea on kestänyt nyt viisi kuukautta ja muutama on vielä odotettavissa. Se ei silti kyllästytä.

Miksi? Siihen ei kuulu märät ja harmaat loskakelit tai epätietoisuus, onko nyt talvi vai ianikuinen marraskuu. Sen sijaan rehelliset, reilut pakkasasteet, kunnon upottava hanki ja jäisen valon joka päivä taivaanrantaan maalaamat eri pastellinsävyt. Kuka ei voisi pitää tällaisesta talvesta?

Toistan sitä usein, mutta täällä tapahtuu luonnossa muutoksia harva se päivä. Kahdeksassa talvikuukaudessakaan yksikään ei ole samanlainen kuin toinen. Sanotaan, että vuodet eivät ole veljeksiä, täällä viikotkaan eivät ole veljeksiä. Viime viikolla lämpimän auringonpaisteen vaikutuksesta teiltä sulanut lumi ja sen alta paljastunut kuiva asfaltti peittyy yhdessä illassa uudelleen lumen alle. Eilisen plusasteet vaihtuivat tämänaamuiseen kahdenkymmeneen pakkasasteeseen.

Joka päivä on jotakin uutta ihmeteltävää. Lumen syvyys, sen koostumus, uusi lumi, uusia eläinten jälkiä lumella, lumen pysyminen puissa, jään tilanne. Havaintoja voi jatkaa loputtomiin. Aurinko vaihtaa paikkaa niin vauhdilla, että sitä on vaikea uskoa. Muutama kuukausi sitten se hädin tuskin kurkisti joen vastarannan metsän takaa, nyt se loimottaa koko päivän aloittaen jo heti aamukuuden jälkeen. Illalla seitsemän-kahdeksan aikaan näkee vielä hyvin ilman otsalamppua tehdä pihatöitä.

Valoa on joka paikassa ja jo lähes koko hereilläoloaikani. Aloitan aamuni usein aikaisin, saatan olla jalkeilla helposti viiden jälkeen ja työn touhussa jo ennen seitsemää. Toimin parhaiten aamun tunteina. On ihanaa herätä, kun on valoisaa. Se tuntuu hämmentävältä, että makuuhuoneen ikkunasta ei tervehdikään oma aamuinen peilikuvani, vaan vaalean sinessä aamuvalossa kylpevä, luminen maisema. Aamukahvia keitellessäni aurinko nousee jo puiden yläpuolelle ja maalaa sinisen sävyihin lämmintä keltaista reiluin siveltimen vedoin.

Illan tullen pimeys ei ole enää niin kaikennielevää ja mustaa, joka valtaa koko maiseman heti iltapäivällä. Ennemminkin vähä vähältä syveneviä sinisen sävyjä, jotka viimeiseen asti vielä pitävät päivänvaloa voimissaan. Kun aurinko painuu mailleen, kuu ja tähdet valaisevat vielä hyvän tovin lumista maisemaa.

Eilen katselin tummansinistä tähtitaivasta ja kuun valossa kylpevää maisemaa. Kohta sitä ei näy muutamaan kuukauteen, kun vuorokauden ympäri kestävä valoisuus pitää tähtitaivaan piilossa taas syksyyn asti.

Kevättalvi höllentää otettaan päivä päivältä. Tälle viikolle on luvattu reiluja lämpöasteita ja kovia tuulia. Kevätmyrsky edeltää luonnon heräämistä taas eloon. Sitä ennen tiedossa on kuitenkin vielä mahdolliset hankikantokelit, pitkät, aurinkoiset kevättalven illat ja vielä kovin kylmät pakkasaamut.

Ihanaa kevään alkua tai talven jatkoa sinulle, mukava kun olet täällä ☀️

♥: Sanna

Hiihtäen Pallakselta Hettaan

Hiihtäen Pallakselta Hettaan

Seikkailuystäväni Emma oli tulossa Lappiin luokseni viikoksi. Se tarkoitti suuren seikkailun alkua, hiihtovaellusta kotikansallispuistossani Pallas-Ylläksen kansallispuistossa. Suunnitelma oli – kuten yleensäkin – löyhä, mutta tarkoituksena oli päästä hiihtäen Pallakselta Hettaan, yhteensä 60km matka neljässä-viidessä päivässä.

Erämaalatujen mahdollisen hoitamattomuuden vuoksi olimme varautuneet myös palaamaan puolestavälistä puistoa, Hannukurulta takaisin, sillä 30km hiihto upottavassa umpihangessa ei ole enää hauskaa. Seurasimme latutilannetta muun muassa Hetan, Raattaman ja Muonion latukartoilta, joista näkee, koska niitä on viimeksi hoidettu. Vaikka olimme matkassa hiihtolomaviikkojen jälkipuoliskolla, viikolla 10, latuja oltiin avattu koko reitiltä vain n. 15km verran. Erinäisten Facebook-ryhmien ja luontokeskuksiin soitteluiden perusteella saimme tietoa, että hyvällä tuurilla pääsisimme hiihtämään koko reitin siellä kulkeneiden poro- ja huoltomiesten moottorikelkkajäljissä.

Suureen seikkailuun kuuluu pienet yllätykset ja epätietoisuudet. Pakkasimme viiden päivän ruoat ja tavarat ahkioihin, lastasimme suksemme ja varusteemme autoon ja suuntasimme kohti kansallispuiston tuntureita.

Päivä 1 – Pallaksen luontokeskus – Nammalakuru

Päivä kääntyi toiselle puoliskolleen, kun saavuimme Pallaksen luontokeskuksen pihaan. Tuuli puhalsi parkkipaikan kovaksi kivettynyttä hankea, auto tuprusi täyteen lunta, kun pakkasimme ahkiot ensimmäistä kertaa tällä reissulla. Muutama huiveihin ja huppuihin hunnutettu laskettelija oli tuulta suojassa Pallaksen pienen hotellin ovisyvennyksessä.

Kietaisin kartan ja varmuuden vuoksi mukaan ottamani kompassin anorakin etutaskuun ja lähdimme laskemaan pullein ahkioin parkkipaikalta alas kohti metsän suojaan katoavia reittimerkkejä. Puiset raksit on pystytetty muutaman kymmenen metrin välein koko hiihtovaellusreitin varrella ja niitä oli helppo seurata huonossakin säässä. Retkeilijä ei silti lähde matkaan ilman karttaa ja sen lukutaitoa. Tälläkin reissulla siitä oli tarpeen useaan otteeseen tarkistaa oikea suunta ja se, kuinka pitkä matka oli seuraavaan lämpimään majapaikkaan.

Kuva: Emma S.

Hiihdimme useita tunteja tasaista, metsäistä suota pitkin. Yritimme löytää lounastauoksi tuulensuojaa kuusten katveesta, mutta kynttiläkuusten ohut olemus tarjoaa vain vähän lohtua kovassa puhurissa. Kaivoimme itsemme pieneen lumikinokseen, ahkion päällä nautittu lämmin nuudelilounas maistui uskomattoman hyvältä. Kuten aina ulkona nautittu ruoka.

Ilta-auringon valo heijastui sinne tänne viskoutuvista lumikiteistä. Silloin kun silmiä pystyi pitämään auki, saattoi ihailla tuhansien kimmeltävien timanttien tanssia kultaisen talviauringon viimeisissä säteissä. Muulloin oli tarpeen suojautua tuulelta ja tuiskulta hupun, huivin ja pipon lämmittävään kombinaatioon.

Iltaa kohden reitti kääntyi suolta kohti tuntureita, yöksi pääsisimme Nammalakurun autiotuvan seinien suojiin kuivattelemaan hengityksen ja hienhuurussa kostuneita vaatteitamme ja lepäämään ennen seuraavan päivän uutta hiihtoa.

Tuuli antoi periksi suomaiseman avaruuden jälkeen ja taivas kirkastui. Ennen tunturiin nousua pysähdyimme välipalatauolle pienelle riihelle, joka tarjosi karuudessaan suojaa illan puhurilta.

Kuva: Emma S.

Nousu tunturiin oli raskas. Kova tuuli oli puhaltanut latunamme toimineen moottorikelkan jäljen kokonaan umpeen ja käytännössä hiihdimme koko matkan umpihangessa. Minä, joka liikuin liukulumikengillä, avasin latua ja perässä tullut Emma tunturisuksineen koitti selviytyä metrinkin korkuisista lumidyyneistä, joita ilmankin kiipeäminen tunturiin olisi ollut kova koitos. Olimme hiihtäneet lähes kahdeksan tuntia saapuessamme Nammalakurun tuvalle. Tuvalla oli muitakin, se tarkoitti valmiiksi lämmitettyä tupaa. Muita ihmisiä yleensä karttavana olin iloinen päästessämme riisumaan kosteat vaatteet ja lämmittelemään valmiiksi kuumana hehkuvan kaminan ääreen.

Päivä 2 – Nammalakuru – Hannukuru

Tuisku ja tuuli oli yön aikana rauhoittunut. Aamuaurinko paistoi tuvan ikkunoista kirkkaana ja kutsuvana ja herätti retkeilijät jo aamuseitsemän jälkeen. Nammalakurun tuvalla ei talvisin ole avoinaisena pysyvää vedenhakupistettä, joten kaikki ruoka- ja juomavesi pitää sulattaa lumesta. Muutaman litran sulan veden saamiseen lunta saa hakea kymmenlitratolkulla.

Tällaiset konkreettiset päiväaskareet ruoanlaiton ja varusteiden huollon lisäksi ovat asioita, joista retkissä nautin. Ne pitävät mielen vain tässä hetkessä. Ruoka, vesi, lämpö – niiden ympärillä pyörii koko sen hetkinen maailma eikä silloin ajatuksissa ole sijaa muun maailman huolille.

Nammalakuru sijaitsee nimensä mukaisesti kahden tunturin välisessä kurussa. Tuvalta reitti jatkuu seuraavaa tunturin rinnettä kiiveten. Lämpimässä levätyn yön ja reilulla voinokareella maustetun aamupuuron jälkeen nousu ei kuitenkaan tuntunut kuin pieneltä aamujumpalta edellisillan umpihankikiipeämiseen verrattuna. Ahkioita pakatessamme tuvan pihaan kurvasi kaksi huoltomiestä, joiden tuore kelkkajälki tiesi meille helppoa, valmiiksi tampattua reittipohjaa.

Kultainen aurinko heijastui valkoisesta aavasta kirkkaana ja kovana. Sen valo söi maiseman värit sinistä ja kylmän keltaista lukuunottamatta kokonaan ja sai kurun tuntumaan kuin lumiautiomaalta.

Se mikä menee ylös, on tultava myös alas.

Tunturisuksilla, joissa ei ole keskellä jarruttavaa karvaa, kuten liukulumikengissäni, laskun huumaan pääsee kunnolla. Itse jouduin välillä potkimaan vauhtia alamäkeenkin, mutta täysi ahkio antaa mukavasti työntöapua.

Liukulumikengillä lasku on hallittavampaa umpihangessa kuin kovalla pohjalla, joten päädyin lopulta laskettelemaan hitaasti kelkkapohjan viertä, kun Emma laski hurjaa vauhtia tuoretta jälkeä pitkin tunturista alas. Emma odotteli alhaalla hidasta laskuani ja ehtipä jo evästelläkin ennen kuin saavuin tunturin juurelle.

Koska erämaalatuja tai talvireittejä ei ollut viikolle 10 asti vielä huollettu, reittimme mutkitteli hieman. Kuljimme Pallakselta lähtiessä tuntureiden länsipuolta, mutta Nammalakurun jälkeen reitti laski niiden itäpuolelle Vuontisjärven rantaan. Koska järven toisella puolella sijaitsee Pallaksella suosittu lomailukohde, Vuontispirtti, oli järveä ympäröivät ladut juuri ajetut.

Kohtasimme matkalla monta päivähiihtelijää, jotka jäivät juttelemaan ja kyselemään matkastamme. Ahkioiden kanssa kulkevia ei kuulemma ole näillä keväthangilla vielä turhan montaa liikkunut. Moni vanha lapinlomailija kertoi itsekin aikoinaan hiihtäneensä saman reitin ja tuikkivin silmin muisteli tarinoita entisaikojen hiihtovaellusreissuista ja toivotteli turvallisia tunturihiihtoja.

Muilta hiihtäjiltä saimme myös tärkeää tietoa latujen ja reittien kunnosta. Tietoa, jota internet tai luontokeskuksissa istuvat oppaatkaan eivät osanneet meille kertoa. Kuin olisimme palanneet ajassa taaksepäin aikaan, jolloin tieto kulki suusta suuhun, ei verkkoja pitkin näytöstä näytölle.

Koko valoisan ajan hiihdettyämme saavuimme Hannukurun järven jäälle. Sen toisella puolella odotti retken puolivälipalkinto – Hannukurun erämaasauna. Ilta tarjoili parastaan pakkasen kiristyessä paukuttamaan saunan nurkkia ja revontulten loistaessa täysin valosaasteettomalla taivaalla.

Päivä 3 – Hannukuru – Sioskuru

Aamu valkeni kuulaana ja kauniina reitin ehkä kauneimmalle osuudelle. Saunanpuhtaina ja voipuuron voimin matka jatkui koko päivän tuntureiden kylkiä ja kuruja pitkin viistävää reittiä pitkin. Tuntureilla hanki oli auringon ja tuulen yhteisvoimin muuttunut kovaksi ja kantoi hiihtäjän helposti. Oikaisimme muutaman mutkan suoraksi valkoista lumitasankoa pitkin.

Kuruja pitkin kulkeva tuntee olonsa pieneksi suurten tunturien varjossa. Komeat, sinihuntuiset jättiläiset kohoavat aivan vieressä hiljaisina ja kylminä, mutta kuitenkin jonkinlaista vanhaa viisautta ja kauneutta hohkaavina.

Taivaanrannassa kohoavien valkoisten jättiläistuntureiden takana tiesimme olevan seuraavan majapaikkamme, Sioskurun autiotuvan. Tasankoa pitkin hiihto ennen tuntureiden taakse pääsemistä kesti melkein puoli päivää. Meno oli kuitenkin kevyttä, auringon ja hyvien juttujen siivittämää. Energiaa ja aikaa riitti ylimääräisille hauskanpitotauoillekin.

Välipala- ja lounastauot oli mukava päättää pienillä välinokosilla auringon lämpimien säteiden alla. Ahkio oikein pakattuna tarjoaa mukavan lepopaikan ja yllättävän energisoivan päiväunen. Tunturituulesta tai lumesta ei ollut tietoakaan. Ilma seisoi paikoillaan ja antoi kevättalven auringon siirtää siihen ensimmäisiä lämmittäviä säteitään.

Kuva: Emma S.

Ilta-aurinko maalasi taivaanrantaa pastellinpunaisin ja sinisin sävyin, kun pääsimme viimein valkoisten tunturienhuippujen välistä kipuamaan kohti yöpaikkaamme.

Posket punaisina auringosta ja koko päivä ulkona vietetystä päivästä laskimme päivän viimeiset laskut alas Sioskuruun, kumpikin omalla tyylillämme. Emma vauhdikkaasti etunenässä, minä hitaammin sivakoiden takana. Koetinpa jopa ahkion päällä pulkkatyylillä laskemista kovalla tunturihangella. Laskutyylini tai vauhtini ei siitä kovinkaan parantunut, mutta hauska päivän lopetus se oli.

Kuva: Emma S.

Päivä 4 – Sioskuru – Hetta

Yöllä Sioskurun tuvan seinät notkuivat ja kolisivat. Kova tuuli puhalsi ankarasti läpi kurun ja sai tuvassa nukkujat heräämään muutaman tunnin välein. Kävimme useaan otteeseen tarkistamassa, etteivät ahkiomme tai suksemme lennä tuvan seinustalta tuulen mukana. Yöllinen vessareissu kymmenen metrin päähän melkein eksytti tuvalta. Niin kova ja peittävä oli tuuli ja lumituiverrus, että tuvan ääriviivat hukkuivat heti sen seinustalta poistuttaessa. Toivoimme, että aamun valkeus ja valo voittaisi myrskytuulen ja pääsisimme matkaan heti aamusta.

Aamu valkeni, mutta myrsky jatkoi työtään. Se puhalsi kovaa ja heitteli pakkaslunta veitsenterävinä vaakasuoraan. Aurinko nousi tunturin takaa vain katsellakseen myrskytuulen touhuja. Sen edellispäiväinen lämpö ja lempeys oli hukkunut johonkin sumuisen ja tuiskuisen jääkideverhon taakse.

Aamiaisen yhteydessä keskustelimme päivän suunnitelmasta. Reittimme kulkisi vastatuuleen nousten kurua pitkin laakealle tunturin huipulle entistä enemmän alttiina myrskyn voimille. Hiihtäminen tässä säässä ei olisi järkevää.

Pohdimme vaihtoehtoista reittiä kurun toiselle puolelle, osittain tuulelta suojaan. Se kiertäisi melkein puolet pidemmän matkan eikä välttämättä tarjoaisi kuitenkaan tarpeeksi suojaa tuulelta, sillä se kulkisi aapojen soiden poikki, jossa mikään ei olisi pysäyttämässä tuulen voimaa. Kiertoreitti ei tulisi kyseeseen.

Viimeinen vaihtoehto oli odottaa seuraavaan päivään tuvalla ja jatkaa matkaa vasta silloin. Tarkistimme säätiedotuksen (Sioskurun tuvalla löytyi nettiyhteys, näin ei ole kaikkialla reitin varrella), joka toivottomasti näytti seuraavalle päivälle samanlaista tuulta ja kaupan päälle lumisadetta.

Meillä ei ollut vaihtoehtoja kuin suojata itsemme ja tavaramme niin hyvin veitsenterävältä tuiskulumelta ja jäätävältä tuulelta kuin pystyimme ja taistella hitaasti tiemme kohti tunturin huippua.

Kuva: Emma S.

Laskin, että vauhtimme tunturin huipulle oli alle kilometri tunnissa. Lounas- tai juomataukoja oli lähes mahdotonta pitää, sillä pysähtyminen myrskytuulessa oli kuluttavampaa kuin hidas eteenpäin kulkeminen. Hörpimme pikaisesti toisiimme nojautuen termoksesta kuumaa keittoa, jonka olimme lämmittäneet tuvalla etukäteen. Mistään tavarasta ei voinut päästää hetkeksikään irti, sauvat ja lapaset olivat alati lähdössä myrskyn matkaan.

Tunturin laella maisema oli kuin ulkoavaruudesta. Irtolumi velloi kovan hangen pinnalla aaltoimaisin, hallitsemattomin liikkein. Näky oli kuin sekoitus kuun pintaa ja aavikkohiekkamyrskyä. Aurinko paistoi edelleen jostakin hileverhon takaa kylmänä ympärillään jääkiteistä muodostunut halo. Sain etusormeeni paleltuman kaivaessani kameraa esille näissä olosuhteissa.

Näky oli uskomattoman karu, villi ja kaunis.

Tunturin toiselle puolelle päästessämme tuuli irrotti vihdoin hieman otettaan. Korvat soivat tuntien tuiskeen kuuntelun jälkeen. Oli samaan aikaan kuuma tunturiin nousun jäljiltä ja kylmä tuulen puhallettua meitä päin viimeiset pari tuntia. Olimme lähes varmoja, että illan tullen löytäisimme paleltumia poskistamme, vaikka kuinka suojasimme niitä vaatteiden sisään.

Saimme jostakin energiaa vauhdittaa matkaamme. Hiihdimme vauhdikkaasti tuulen voimasta vapautuneina pienempiä, tuulettomia kuruja pitkin alas tuntureilta. Kurut tuntuivat kuin isoilta ojilta, joiden pohjalla kuljimme pieninä pari päivää sitten kulkeen moottorikelkkailijan jälkeä pitkin. Pohdin, miten upealta tunturikoivikkojen peittämät kurut ovatkaan kesäaikaan. Hetta-Pallaksen kesäreitti pitänee myös nähdä lähivuosina.

Monen kilometrin suotasangon jälkeen pysähdyimme reilusti jo päivän puolella lounastauolle Pyhäkeron autiotuvalla. Alkuperäinen suunnitelmamme oli yöpyä tuvalla ja jatkaa viimeiset 7km vasta seuraavana päivänä. Liekö sisuunnuimme hurjista olosuhteista, mutta yhteistuumin päätimme hiihtää vielä iltaa myöten koko matkan Hettaan asti. Muutama päivähiihtelijä todisti hymysuin tuvalla yritystämme löytää kyyditys Hetasta Muonioon autollemme. Kymmenien puheluiden jälkeen löysimme siinä kohtaa jo kovin väsyneet itsemme ja ahkiomme muoniolaisen taksiyrittäjän P. Hirsikankaan kyydistä, jonka lämmintä ja erinomaista palvelua en voi kuin kehua.

Hiihtovaellus päättyi laskevan auringon valossa viimeisiin sivakointiin Ounasjärven jään yli Hetan kylään. Kiitos, Emma, retkiseurasta ja sisukkaasta seikkailumielestä.

Kiitos sinulle, kun luit seikkailuni ✨

♥: Sanna