Sieluni kietoutuu suloiseen sumuun. Tulen yhtä vahvaksi kuin Lapin puu.
Sain viime viikolla kortin tärkeältä ihmiseltä. Sen ylänurkassa oli kaunis runon pätkä. Viikonloppuna olin ystävien kanssa Korvatunturilla, jonka huipulta ylläoleva kuva on otettu. Runo tuli mieleeni seistessäni tunturin huipun teräväreunaisella kalliolla räntäsateessa ja sankassa sumussa. Alhaalla jyrkän reunan takana näykyi vain valkoista sumua, jonka tyhjyyteen kämmenen kokoiset märät lumihiutaleet putosivat. Jyrkänteen reunalla kasvoi kitukasvuisena sitkeästi tuulessa vipattaen yksinäinen mänty. Sen taipuisat oksat heiluivat tunturituulessa leppoisan oloisasti, kuin tanssien. Luulen, ettei se piitannut moisesta lokakuun räntämyrskystä juurikaan. Se käänsi seuraavan oksan tuulen myötäisesti ja jatkoi tanssiaan tuulen kanssa. Joka räntämyrsky tekee sen vahvemmaksi ja taipuisammaksi ja se jatkaa eloaan sitkeästi tunturin huipulla vuodenajasta toiseen.
Kotiin palatessani talvi on tullut. Ensimmäiset kunnon pakkasaamut on huurtaneet puut ja maan lumen sokerihuntuun. Joen maisema muuttuu päivittäin. Tyynen kuulaana pakkasaamuna se on kuin vesivärimaalauksesta peilityynen vedenpinnan heijastellessa vähäisen valon kajoja taivaalta. Lumituiskuisena päivänä, kun pilvet pitävät ilman harmaana ja pimeähkönä keskellä päivääkin, maisemaa hallitsee mustan ja valkoisen sävyt. Illalla, juuri ennen pimeän laskeutumista, taivaalle piirtyy pilvien vielä valoa heijastavat ääriviivat kuin tarkkaan vedetyt siveltimenvedot kohti pohjoista.
Joki aloitti eilen jääpeitteen keräämisen ja on vuorokauden verran kilkattanut jäähileissään ja tulvavesissään kohti etelää. Istuin illalla pitkään sen rannalla täysikuun valossa ja kuuntelin sen virtaa. Se on rauhoittavaa. Kuun kajo valaisi toisiinsa törmäileviä hileisiä jäälauttoja mustaa virtaavaa vettä vasten. Hengitys höyrysi kuun kajossa ja vielä kylmään tottumatta palelin. Talvi on tullut.
Nautimme Papun kanssa talven tulosta ja lumesta. Se tuo tullessaan lisätyötä mökin lämmityksen, lumitöiden ja auton toimivana pitämisen kanssa, mutta myös paljon hyvää. Ilma tuoksuu raikkaalta, on helppo hengittää. Vähentyvä valo luo ihmeellisiä ilmiöitä taivaalle ja ne muistuttavat pian lähestyvästä kaamoksesta. Tähtitaivas on kirkkaampi kuin aiemmin, kun päivänvalo ei ole sitä häiritsemässä. Ensimmäiset revontuletkin on nähty – itse tosin nukuin kuulemma kauden hienoimman revontulinäytöksen ohi. Sellaista se joskus on.
Talven iloja.
Sellaisia talven kuulumisia lumituiskun keskeltä. Ensimmäiset hiihtoladut tuntureilla on avattu, onpa joku käynyt jo viikonloppuna vapaalaskemassa Pallaksella. Tuleva viikonloppu on täysin tyhjä suunnitelmista, ehkä kaivan itsekin sukset varastosta ja lähden testaamaan, miltä hanki tuntuu niiden alla. Viime hiihtoreissusta onkin aikaa “jo” neljä kuukautta…
Lauantaipäivä, kello on kolme. Kotona on likaista, koirakin haisee ja pitäisi pestä. Seuraavan viikon työt odottavat järjestelijäänsä ja edellisen illan kekrijuhlien venyminen aamuyöhön asti huutaa kunnon yöunta tai vähintään pitkiä päiväunia ja levollista iltaa sohvalla. Mutta mieli halajaa muualle. Tien päälle, tuulettumaan, johonkin vain pois. Edes vähäksi aikaa. Suljen silmät muilta velvollisuuksilta, nappaan jo puoliksi pakattuna viikon verran odottaneen repun nurkasta selkään, avaan puhelimen kartan ja täppään tähtäimeksi Puljun erämaan. Se sattui sieltä ensimmäisenä silmiin, ajomatkaa vain pari tuntia – sehän on ihan lähellä. Tunnetusti sillä määränpäällä ei ole niin väliä. Kunhan pääsee kulkemaan.
Ilma on suoraan sanottuna kurja. Kuvittelin, että saisin valokuvattua hieman. Inspiraatio iskee usein juuri tien päällä, jossain muualla kuin kotinurkissa. Sadetta vihmova sumu ja kova tuuli ei kovin houkuta kuvaamiseen, mutta heitän pakun perään kuitenkin kameralaukun. Eihän sitä koskaan tiedä. Enemmän houkuttaa kyllä ajatus mukaan pakatuista kynttilöistä ja hyvästä kirjasta (, joka on muuten Suon villi laulu – erittäin hyvä!). Kesän jälkeen en ole viettänyt pakussa juurikaan aikaa. On mukava päästä tunnelmoimaan lokakuun pimeinä iltoina pakukodin seinien suojiin.
Ajan Levin ohi, tie vaihtuu tunturikeskuksen jälkeen pieneksi ja kuoppaiseksi hiekkatieksi. Tjaa, no nämä on tuttuja tunnelmia kesän seikkailuilta. Pakun jousitukset on hämmentävän hyvät. Auton pyyhkijät heittävät erämaan pikkuteiltä kertyvää rapaa sivuun, minkä ehtivät. Näkymä on sumuinen enkä ole varma, johtuuko se likaisesta tuulilasista vai kaikkea syleilevästä sumusta. Syyskuun kauniin ruskahohdon jälkeen yhden päivän myrskytuuli pudotti kaikki lehdet puista ja pyyhki maisemasta kullankeltaisen värin. Nyt kylmässä sateessa ja sumussa aukeava erämaa on kaikkea muuta kuin kaunis.
Näen sen silti kauniina, vaikkei se sitä haluaisikaan.
Kartta vie Puljutunturin kupeeseen. Siellä ei ole massiivista parkkipaikkaa, käymälöitä, kotia ja opastekylttejä, kuten kansallispuistojen tai luontopolkujen läheisyydessä. Itseasiassa siellä ei ole yhtään mitään. Hädin tuskin pieni levike, jolla en halua viettä yötä, vaikkei erämaan tiellä vastaan tullutkaan ketään. Ajan hetken eteenpäin ja löydän minkä lie aura-auton kääntöpaikan tai vanhan metsätien alun. Käännän pakun siihen tottuneesti, katson, että sänky on suunnilleen suorassa (huomasin kesällä, miten ikävä on nukkua, jos se viettää suuntaan tai toiseen) ja sammutan moottorin. Syvä hiljaisuus – erämaan hiljaisuus – valtaa kaiken.
Tottunein elkein alan purkaa tavaroita, avaan makuupussin valmiiksi, laitan ruokatavarat paikoilleen, petaan Papulle pedin valmiiksi pakun takaosaan. Samaan paikkaan kuin kesälläkin. Se menee siihen heti tottuneesti makaamaan. Kello on vasta hädin tuskin päivän puolella.
Mitähän sitten tekisi?
Tylsyys on ihana tunne. Sitä koitetaan nykyään niin kovasti – ja aivan turhaan väistellä. Tylsyys on luovuuden lähde. Luovuus vaatii tyhjää tilaa ja aikaa. Usein paljon aikaa. Iso osa omasta hyvinvoinnistani tulee siitä, että on tilaa ja aikaa. Voin hyvin, jos on välillä myös tylsää. Että aika kuluu hitaasti, matelee. Että on epämukava olla vain itsensä ja ajatustensa kanssa.
Silloin tapahtuu usein jotakin maagista. Ajatus lähtee lentoon. Kuin lapsena, kun ei ollut mitään tekemistä, syntyi parhaat leikit ja ideat. Sen lapsen ajatukset ja ideat ei ole meissä kadonneet mihinkään. Siellä ne on, kun niille antaa tilan ja ajan. Tylsyys on avain siihen maailmaan.
Kävelin hitaasti erämaan tietä edestakaisin. En ollut menossa minnekään, liikutin vain itseäni, ettei tarvitse istua paikallaan. Rehellisesti sanottuna en jaksanut mennä mihinkään. Vieressä nousi Puljutunturi, tiesin sen, mutta en sitä sumulta nähnyt. Heitin ajatuksen ilmaan, josko kävisin siellä iltakävelyllä. Ajatus haihtui ja katosi tuulen mukana. Satoi sumua, se kasteli hitaasti hiukset ja liian ohuet lenkkarit. Tienvarren matalat, tummat puut heiluivat vaalean harmaata taivasta vasten kuin varjoteatterissa.
Kävelin metsän reunaa tunturille päin, vaikka tiesin, etten sitä tänään saavuttaisikaan. Pimeä ja märkä metsä oli kaikkea muuta kuin houkuttava, mutta siinä oli jotakin mysteeristä. Tiesin olevani ainut ihminen täällä. Se herätti mielikuvituksen ja inspiraation. Hain kameran autosta juosten. Viritin sen paikoilleen, vähän sinne päin, koska idea on toteutusta tärkeämpi ja yleensä käyn silloin kärsimättömäksi kaiken sen kanssa, mikä on ideani tiellä.
Varsinaisesti en edes tiedä, mitä teen. Kunhan leikin. Kokeilen ja epäonnistun. Joskus se on hauskaa, useimmiten turhauttavaa. Joskus en saa aikaiseksi mitään, joskus yllätyn itsekin, mitä inspiraatio tuo tullessaan. Mitä kumpuaa jostakin sisältä, kun sille antaa mahdollisuuden. On hurjan mielenkiintoinen ajatus, että usein en itsekään tiedä, mitä se on.
Jossain välissä huomaan, että turkoosit lenkkarini näkyvät valokuvissa tummaa metsää vasten liikaa. Otan ne ja sukat pois. Maa on märkä ja viiltävän kylmä. Visiooni liittyi epämääräistä juoksemista metsässä, nyt ilman kenkiä. Kylmät lehdet liimaantuvat jalkoihin, en juuri tunne niissä mitään. Yritän kuvata tunnetta, en niinkään maisemaa. Haluan kertoa tarinaa, en faktoja tai numeroita. Se onnistuu vain, kun on tylsää. Kun on aikaa ja tilaa. Kun muu maailma unohtuu.
Erämaa on siihen täydellinen paikka.
Olen väsynyt, läpimärkä ja tunnottomin, paljain jaloin erämaan pimenevässä metsässä yön kynnyksellä. Millään sillä ei ole väliä, tunnen olevani todella elossa. En tiedä edes, miksi. En katsonut sen kummemin, mitä sain aikaiseksi, oliko mikään valokuvista se, mitä hain. Tärkeimmältä tuntui se, että sain olla täällä. Sain toteuttaa itseäni. Se on kuin nälkä, joka pitää tyydyttää, muuten muusta elämästä ei tule mitään.
Palaan autolle, nostan Papun pedilleen. Sekin on märkä, mutta näyttää kuitenkin tyytyväiseltä. Sytytän mukanani tuomat kynttilät ja suljen lokakuisen erämaan ovien ulkopuolelle. Erämaan tuuli jää humisemaan peltikuoren mutkiin ja ujeltaa yksinäisiä säveliään muuten niin hiljaisessa illassa. Kaivaudun makuupussin syövereihin ja avaan kirjan. Nyt voin uppoutua sen maailmaan, kun olen saanut hetken uppoutua ensin omaani.
Toivon päiviisi hieman tylsyyttä, paljon mielikuvitusta ja luovuutta. Mukavaa, kun olet täällä ❤
Pohjoiseen muutettuani halusin lukea tarinoita, kertomuksia ja faktoja, jotka on kirjoitettu täältä käsin. Tämän luonnon keskeltä ja näiden maisemien inspiroimana. Huomasin myös, kuinka paljon omassa tietämyksessäni oli ja on edelleen puutteita pohjoisen ja Lapin luonnosta. Etelässä luulen pystyväni tunnistamaan suhteellisen monipuolisesti eläin- ja kasvilajeja, yhtäkkiä täällä olinkin eri lajien parissa. En tietänyt niiden nimiä, tuntenut elinympäristöä tai elintapoja.
Onneksi on kirjasto, onneksi on kirjat. Näiden kirjojen kautta olen oppinut lisää Suomen ja erityisesti Lapin ja pohjoisen luonnosta, historiasta, ihmisistä ja kulttuurista. Kirjojen aitojen tai keksittyjen tarinoiden kautta pääsee uppoutumaan erämaisiin maisemiin ja vanhojen uskomusten maailmaan, hyppäämään valokuvien avulla pohjoisen maagisiin paikkoihin ja vaihteleviin olosuhteisiin. Näiden kirjojen laajan tiedon avulla osaan nyt enemmän omasta elinympäristöstäni, tiedän paremmin, miten se toimii ja mitä se vaatii kukoistaakseen myös jatkossa.
Toivottavasti myös joku muu tavoittaa näiden suositusten avulla lisää tietoa ja inspiraatiota Lapin luonnosta.
Mainittakoon vielä, että minulla ei ole mitään tekemistä kirjojen, kustantajien tai kirjailijoiden kanssa. Kirjavalintani perustuvat henkilökohtaiseen mielipiteeseeni ja siihen, että haluan jakaa löytämiäni helmiä muillekin. Ja hei, jos sun mielestä listasta puuttuu joku hyvä kirja, vinkkaa ihmeessä! Otan aina kirjasuosituksia mielelläni vastaan 😍
Vastatuuleen – Kukka Ranta ja Jaana Kanninen
Kirja saamelaisten historiasta, kulttuuriperinnöstä ja niiden muutoksista, joka jokaisen suomalaisen tulisi lukea
Tästä kirjasta olen puhunut ennenkin. Olen suositellut sitä kaikille ystävilleni ja läheisilleni, jotka jaksavat kuunnella höpinääni aiheesta. Minulla ei ole henkilökohtaisia kytköksiä saamelaiskulttuuriin, mutta pohjoisessa asuvana koen, että se on lähempänä kuin koskaan ennen. Silti konkreettinen tietoni asiasta oli – osittain on edelleen – hälyttävän ja hävettävän huono. Tätä kirjaa oli sekä mielenkiintoista että vähän surullista lukea. Ymmärrän nyt paremmin, joskaan en varmasti koskaan täysin saamelaisalueen hurjan pitkää historiaa, sen uskomattoman kaunista luontosuhdetta ja sitä suoranaista taistelua, mitä kulttuurin ja oman elinkeinon eteen joutuu tekemään. Onneksi kirja valottaa myös tulevaisuutta ja sitä, että uusien sukupolvien myötä moni asia on paremmin kuin ennen. Mutta ei koskaan kuitenkaan valmista.
Perustason tietoa, mutta joka oli ainakin itselleni täysin uutta. Kartoissa kuvattu saamelaisten kotiseutualue ja se, miten se jaetaan eri paliskuntiin eli hallinnollisiin poronhoityksiköihin. Klikkaamalla kuvaa näet sen isompana.
Pohjoinen – Antti Haataja
Pohjoisen ja Lapin luonnon sanoinkuvaamatonta kauneutta ja sen kamppailua muuttuvassa maailmassa ja ilmastossa
Henkeäsalpaavan kaunein valokuvin kuvitettu kirja Saamenmaan vuodenkierroista, eläimistä ja niiden katoamisesta. Kaunis, surullinen, mutta toiveikas kirja, jonka kirjoittaja on todellinen kameralla varustettu eränkävijä. Paljon tietoa pohjoisen luonnosta, eläimistä ja niiden elämästä, eri olosuhteista ja siitä, miten pohjoinen pärjää myllerryksen keskellä kaikessa hauraudessaan. Jälkemme maailman laidalla kuvaa konkreettisesti kirjan sanomaa ja laittaa pohtimaan, minkälaisen jäljen tänne jätämme.
Pysähdyin kirjan jokaisen valokuvan kohdalle. Ne ovat käsittämättömän kauniita ja puhuttelevia.
Klikkaamalla kuvaa näet ne isompina.
Metsä meidän jälkeemme – Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen, Jenni Räinä
Suomalaisen metsäluonnon puolesta. Kirja uudelle luontosukupolvelle korjaamaan vanhentuneita ja vääristyneitä mielikuvia suomalaisen metsän ja sen hoidon tilasta.
Sain kyseisen kirjan joululahjaksi kaksi vuotta sitten. En nukkunut aatonyönä, luin kirjan siltä istumalta kannesta kanteen. Siihen aikaan en ollut kovin kiinnostunut tietokirjoista, mutta faktat on tässä kirjassa paketoitu taidokkaan kirjoituksen, mielenkiintoisten aiheiden ja upeiden valokuvien pakettiin, jota on vaikea vastustaa. Kirjaa voi lukea myös sieltä täältä, se on jaettu eri aihealueisiin, haastatteluihin ja sopivan mittaisiin kappaleisiin. Kirjassa puhutaan myös pohjoisen ja Lapin metsistä, kyseenalaistetaan niiden hakkuiden kannattavuus ja pohditaan, minkälainen avainrooli metsillämme on ilmastokriisin kynnyksellä. Hurjan mielenkiintoisia aiheita kannesta kanteen.
Myös tästä kirjasta olen puhunut paljon läheisilleni. Uhmasinpa lukea sen ääneen siskoni miehelle, joka omistaa metsää, muttei ollut lukenut kyseistä kirjaa eikä ollut siitä aluksi kovin vakuuttunut. Kirja tarjoaa myös muille kuin metsänomistajille tärkeää ja mielenkiintoista tietoa luonnostamme ja sen monimuotoisuuden ylläpitämisestä.
Todella mielenkiintoinen ja kattava tietopaketti suomalaisesta metsästä ja sen hoidosta. Kirja on kirjoitettu helposti lähestyttävästi ja pitää mielenkiinnon yllä, vaikkei kokemusta tai varsinaista intoa metsänhoidollisiin asioihin olisikaan.
Erältä, eräistä – Monni Himari
Uutta suomalaista erätarinointia, kertomuksia pohjoisen ja Lapin luonnon kauneudesta, toivosta ja rakkaudesta.
Marinella Himarin kirjasta löysin hämmentävän paljon samaa kuin itsestäni ja omasta elämästäni täällä pohjoisessa. En vain siksi, että myös Marinella – eli Monni – kuvaa ja retkeilee Pallaksen tuntureilla ja asuu pohjoisessa, myös hänen kirjoitustyylinsä on huikean kaunista. Se sulaa lempeydellään, kauniilla luontokuvauksilla ja osuvasti valituilla sanoilla mielen pohjukoihin. Kirjassa kerrotaan tarinoita ihmisistä ja pohjoisen luonnosta. Niiden nerokkuuden lisäksi kuvankauniit valokuvat pysäyttävät ihailemaan joka sivullista tästä kirjasta. Seuraavaksi aion lukea Monnin uuden, juuri ilmestyneen kirjan Vaella, kalasta, rakasta.
Suomalaisten muinaisusko – ja Suomalainen mytologia
Mielenkiinnosta vanhoja luontouskoja ja mytologioita kohtaan.
Olen kiinnostunut suomalaisista vanhan kansan uskomuksista, tarinoista ja mytologioista. Löydän niistä sekä inspiraatiota että hämmentävän paljon samankaltaisuutta siihen, miten itse näen ja koen luonnon. Nämä kirjat vievät syvälle suomalaisen mytologian kiemuroihin, etsivät ja löytävät samankaltaisuuksia muihin vanhoihin mytologioihin. Tarinat ovat ne, joiden äärelle pysähdytään ja jotka muistetaan. Kaukaa historiasta asti säilyneet uskomukset ja myytit sen kertovat.
Laulujoutsen
Suomalaisen luonnonsuojelukirjallisuuden klassikko. Kaunis ja herkkä hätähuuto laulujoutsenen puolesta.
Yrjö Kokko on idolini. Eläinlääkäri, valokuvaaja, kirjailija. Tarinoija, kulkija, luonnon ystävä. Kokon kirjoissa hehkuu Suomen ja erityisesti Lapin luonto, voisin lukea niitä uudestaan ja uudestaan alusta loppuun.
Yrjö Kokko kirjoitti Laulujoutsen-kirjan suojellakseen 1950-luvulla äärimmäisen uhanalaista laulujoutsenta. Kirjassa hän kulkee pohjoisen erämaassa yrittäen löytää pesivän laulujoutsenparin ja ikuistaakseen sen valokuvin. Kirjan vaikutuksesta laulujoutsenen suojelu aloitettiin ja nyt se on voimissaan koko maassa. Näen syksyisin omalla rannallani kymmeniä, ellen jopa satoja laulujoutsenia, joista suurin osa on mitä luultavimmin pesinyt juuri täällä Lapissa. Kiitos Yrjö Kokon kirjan.
Jos haluat lukea lisää Laulujoutsen-kirjan synnystä, Suomen Luonto on kirjoittanut siitä hyvän artikkelin.
Laulujoutsen-kirja on tarina kahden miehen Tiitin ja NiuNiun vaelluksista erämaassa etsien laulujoutsenten pesää. Yrjö Kokko on kirjoittanut paljon muitakin hyviä kirjoja. Toinen suosikkini on Molli, maailman viisain koira -kirja, joka on hellyyttävä ja hauska kuvaus Kokon omasta saksanseisojasta, Mollista. Kokko kirjoittaa hauskasti, taidokkaasti ja lempeästi aiheesta kuin aiheesta.
A.E. Järvisen kirjat
Eräkirjallisuuden, Suomen luonnon ja Lapin tarinoiden yksinkertaista ja rehellistä, mutta niin kaunista kerrontaa.
Heti muuttaessani pohjoiseen kolusin kirjaston eräkirjahyllyn läpi. Käteeni osui vino pino A.E. Järvisen kirjoja, kirjailijan, joka minulle ei aiemmin ollut tuttu. Luin kaikki käsiini saamani kirjat enkä pettynyt yhdenkään kohdalla. Huimat eräseikkailut, upeat ja sanarikkaat kuvaukset Lapin luonnosta lumoavat. Järvinen yhdistää suomenkielen sanoja niin kauniisti, että en voi kuin ihmetellä. Yksi lempi-ilmauksistani on “särkyvää kirkkautta”, joka kuvaa hyvin sekä kaamosajan hentoa valoa että keväthankien silmiä särkevää valoa.
Toivottavasti näistä löytyy uutta ja mielenkiintoista luettavaa muillekin pohjoisen ja Lapin ystäville, joille luonto ja sen inspiroimat tarinat ovat lähellä sydäntä ☺️
Tein videon elokuun kuulumisista, mustikkaretkistä ja siitä, miten säilön marjat talven varalle.
Videota tehdessä näin ensimmäistä kertaa mökkini taivaalta käsin, kun kuvasin videoon drone-kuvaa. Enpä hoksannut, että kun linnut lentävät tästä yli, ne näkevät horisontissa tunturijonon 😍 Maasta katsottuna ympärillä on niin paljon metsää, ettei tuntureista ole kuin mielikuva mielessä. Oli hauska nähdä myös jokea ylhäältä käsin. Pieni kylä, jolla asun näyttää taivaalta päin entistä pienemmältä. Kirkonkylää ei edes näy, vaikka sinnekään ei ole kuin kymmenisen kilometriä.
Elokuu hurahti kyllä vauhdilla, en edes tajunnut, kuinka nopeaan. Paljon on ollut asioita käsillä, niistä lisää myöhemmin, mutta pääosin olen keskittynyt marjojen poimimiseen ja siihen, että osaan pysyä paikallani kesän reissaamisen jälkeen. Loppukuusta se sujui jo paremmin.
Toivon ihania syyskesän päiviä sinulle, täällä ruska alkaa jo pörhistellä väreillään.
Olen kulkenut tietyllä tavalla koko elämäni. En ole asunut pitkään paikoillani, olen mennyt ja tullut. Seilannut. Lentänyt. Ajanut. Kävellyt. Patikoinut. En kulkeutunut vaan kulkenut. Siinä on eroa.
Mutta niinhän me kaikki. Matkalla kai tässä ollaan tavalla tai toisella jokikinen, toiset näkyvämmin kuin toiset. Ei tarvitse lähteä maailman ääriin saavuttaakseen suuria, ollakseen matkalla.Saatoin varastaa jonkun tunnuslauseen, mutta mielestäni se kuvaa matkaani ja elämänfilosofiaani niin hyvin, että taidan sen pitää ellei kukaan väitä vastaan.
Matkalla perillä
Voisin kirjoittaa faktapohjaisen kirjoituksen, kuljin näin ja näin monta kilometriä, kulutin näin ja näin paljon rahaa polttoaineeseen, vierailin näin ja näin monessa paikassa, kohtasin näin ja näin monta uutta ihmistä. Mutta en kirjoita. En ole faktaihminen, olen tarinaihminen. Tarinat kertovat, ne muistetaan, ne koskettaa. Faktat on vain faktoja, niitä on maailma täynnä. Tarinat on unohdetumpia, mutta sitäkin arvokkaampia. Kumpia muistellaan kuolinvuoteeella, elämän faktoja vai tarinoita?
Niinpä.
Osa teistä lukijoista on seurannut matkaani alusta asti. Toistan itseäni taas, mutta kiitän joka ikistä siitä, että olette mukana ❤️ Inspiroitte minua jatkamaan, seikkailemaan, kuvaamaan ja videoimaan, tekemään koko tätä hommaa. Olen ihan häkeltynyt kommenttien, kysymysten ja kaikkien reaktioiden määrästä, joita olen saanut matkani aikana. Kiiiiiitos 🥰
Jos olet juuri tupsahtanu kyytiini, tervetuloa. Jotta olemme kaikki samalla lähtöviivalla, tarinani tiiviisti kerrottuna: Ostin keväällä pakettiauton, rakensin siitä itselleni kodin, sängyn, keittiön ja asuttavan tilan periaatteella “vaneri tuohon, ruuvi perään, eiköhän se kasassa pysy”. Jos haluat lukea tarkemmin ja nähdä kuvia valmiista autokodistani, katso aiempi kirjoitukseni pakun valmistumisesta.
Muutin pakettiautooni alkukesästä, asuin ja matkustin siinä koko kesän. Se oli ainut kotini, olin osoitteeton ja koditon. Nukuin kaikki yöt pakettiautossa tai retkeillessäni teltassa. Kokkasin, pesin tiskini, pyykkini, itseni ja koirani pääosin luonnossa, joissa, puroissa ja kirkkaissa pohjoisen lammissa. Elin ulkoilmaelämää yhteensä 63 päivää kotinani pakettiautoni. Keräsin tarinoita, muistoja, elämän pieniä ja suuria seikkailuja. Liitän tarinat tiiviisti valokuviin, koska niin ne näen ja muistan. Paikat, ihmiset ja aika sekoittuvat näissä tarinoissa ja kuvissa, mutta kaikki niistä on kesän matkani varrelta ja kaikki hetket, kuvat ja ihmiset minulle tärkeitä.
Joten, tässä pieniä palasia, tarinoita valokuvien kanssa elostani pakettiautokodissani Bertassa.
Kello kymmenen aikaan lähden kiipeämään tunturiin. Ei oikeastaan huvittaisi. Sääsket syövät matkalla, koitan huitoa niitä koivunoksalla kävellessäni märin lenkkarein suomättäitä pitkin. Ne unohtuu ylhäällä. Valo on kultaista ja niin kirkasta, että silmiiin sattuu. Se paistaa läpi keskiyön ja vain horisontista nouseva pilviverho saa sen himmentymään hetkeksi. Luulin, että huipulla olisi muitakin, mutta saan pitää sen ja hetken valon kokonaan itselläni. Aurinko laskee tuntureiden tasalle, muttei pääse niiden taakse, vaan aloittaa uuden kierroksen ja uuden päivän.
Sataa vettä enkä ole varma, oliko tämä hyvä ilta olla tunturissa. Odotan tunnin ja toisenkin autossa sateen kolistellessa peltikattoa ja luen kirjaa saamelaisten historiasta. Keitän kupin kahvia ja harmittelen vähäistä tietouttani oman maani alkuperäiskansasta. Sade lakkaa rummutuksensa ja lähden laakealle tunturinhuipulle. On yötön yö, mutta aurinko ei paista. Sen sijaisena toimii valoisan yön ja tuntureiden sininen hohka. Naapurimaan vuoret keikistelevät horisontissa valkoisissa lumihunnuissaan. Maisemassa ei näy maiden rajoja, vaikka tiedän tismalleen, missä ne kulkevat. Kaikki on samaa, sinisävyin maalattua metsää ja kumpuilevaa metsien peittämiä vaaroja, joiden yli pilvet ja linnut kulkevat vapaana ja huoletta mistään rajoista tietämättä.
Olen ajanut niin pohjoiseen kuin oman maani rajojen sisällä pääsen. On kuuma, liian kuuma kesäkuuksi. Porot juoksevat edelläni tiellä kieli pitkällä läähättäen ja polvet naksuen. Vedän valkoisen mekon päälleni, vaikka vähän nolottaa ylittää maantie keijumekossa kameratarvikkeet kainalossa, paljain varpain. En välitä. Tie päättyy muutaman kilometrin päässä Norjan rajaan, joka on tällä hetkellä kiinni, joten täällä ei kovin moni edes käy. Kiipeän pehmeässä hiekassa joen rannalta nousevalle harjulle. Kauempana tiellä poliisiauto ajaa ohi ja hidastaa vauhtiaan, näkee kai kummat puuhani, mutta jatkaa kuitenkin matkaansa.
Kuva: Sanna Juutilainen
Melon ystävän kanssa järven tuulisella selällä. Minä pysyn juuri ja juuri aallokossa pystyssä, ystävä viuhtoo edellä ammattilaisen ottein. “Hyvin sä vedät, eteenpäin vain samalla lailla”. Evästelemme alkukesän makeiden mansikoiden kanssa pienellä autiolla saarella keskellä järvenselkää ja juttelemme syntyjä syviä tuulessa, joka meinaa viedä hatut ja eväät mennessään. Nauramme ja itkemme yhdessä elämän kummallisuuksille ja oikuille. Saaren poukamissa vesilintujen poikaset opettelevat elämään vaadittavia taitoja ja piipittävät keinuessaan samassa aallokossa, jossa me melomme.
Ajan Utsjoen kylän lävitse, auton mittari näyttää häkellyttävää +37 astetta. On niin kuuma, että on vaikea hengittää. Olen viettänyt viimeisen viikon yksin ja pitkästä aikaa koen yksinäisyyttä. Saan viestin: “Missä matkaat, olen matkalla pohjoiseen, lähdetkö retkeilemään?” Jaksamme kävellä kuumuudessa vain muutaman kilometrin Tenojoen rantaan, kokkaamme ruokaa suljetun kodan kamiinan kuumuudessa, koska on metsäpalovaroitus eikä joen rannan viileydessä olevalla nuotiopaikalla voi tehdä avotulta. Ruoanlaiton lomassa istumme Tenojoen kylmässä virrassa, joka pyörittää pohjan kiviä ja meitä yhtä armottomasti virratessaan kohti Jäämerta. Kuvittelemme olevamme hienossa kylpylässä.
“Meillä on muutama päivä lomaa ja haluttaisiin matkata sun kanssa pakussa. Voitko ottaa meidät mukaan?” Matkaamme erämaahan, koska ajoittain ärsyynnymme valmiiden polkujen leveydestä ja kilometrikylteistä. Kävelemme sateessa, tunturin laella se antaa periksi juuri sen verran, että pääsemme nauttimaan maiseman avaruudesta ja Venäjälle asti ulottuvista tunturijonoista. Muutamme reittisuunnitelmaa huonon sään vuoksi. Korkea tunturinhuipputavoite saa jäädä, sen sijaan päivän kohokohta on pieni, mitäänsanomaton tasainen kivi keskellä erämaametsää. Katamme sen päälle lounaan pöytäliinan päälle, jota ystäväni kantaa mukanaan joka retkellä. Annamme kivelle hassun nimen ja naureskelemme sille koko loppumatkan.
Kävelemme Pyhä-Luoston kansallispuiston vanhoissa metsissä. Välillä on pakko pysähtyä, koska mustikat ovat niin herkullisen pulleita, ettei niitä vain voi ohittaa. Kierrämme usean meille merkityksellisen paikan, juttelemme ja olemme hiljaa. Kyselemme mieleen pulpahtavia, täysin irrallisia kysymyksiä ja pohdimme yhdessä niihin vastauksia. Kiipeämme korkeimmalle tunturille. Rakkakivikon irtokivet lipsuvat lenkkareiden alta, ihastelemme niihin piirrettyjä, miljoonia vuosia vanhoja merenpohjan aaltokuvioita. Illansuussa melomme saman tunturin varjossa järvellä. Minä kameran kanssa laudan päällä keikkuen, takanani minulle valtuutettu meloja, joka koittaa pysyä pystyssä ja samaan aikaan meloa sinne tänne huutamieni käskyjen mukaan, kun yritän tallentaa kameralle muiden melojien menoa. Käsivoimin järven keskelle melottu saunalautta tupsauttaa savua meidän ja tuntureiden väliin. Grilli lautan kulmalla lämmittää meille melojille iltapalaa Pyhäjärven ilta-auringossa.
On kesäkuun alku. Olen löytäny jollakin ihmeellisellä tuurilla mitä hienoimman yöpaikan itselleni ja autolleni muutama kymmen kilometriä Utsjoelta etelään. Vieressä kohisee koski, jota jään tuijottamaan usean päivän ajaksi. Olen ensimmäisiä päiviä yksin, ensimmäisiä päiviä matkalla. Tiskaan verkkaisesti astiat yksi kerrallaan, miten en todellakaan tekisi kotona ja kuulen vain kosken pauhun päässäni. En muuta. Jätän astiat kuivumaan keskikesän aurinkoon, pienten vihreiden lehtien lomaan.
Olen viettänyt viimeiset päivät yksin Inarin itäpuolella. Pessyt pyykkiä puolipäivää, koska niin pitkään siinä menee. Eipä se ole haitannu, kun on aikaa. Kävelen pientä hiekkatietä pitkin, jolle olen parkkeerannut autoni, koska katsoin, ettei sen varrella asu ketään eikä se johda mihinkään. Löydän kuitenkin talon, vanhan ja harmaahirsisen, niin kauniin, että jään hetkeksi sitä ihailemaan. Talosta tulee tielle perhe, “Tulimme katsomaan, kuka täällä kävelee kuin lähiössä konsanaan. Täällä ei yleensä kulkijoita ole. Kukas sinä olet?” Perhe näyttää taloaan, kun kerron, miten kaunis se on. Minut viedään joka huoneeseen, saunakamariin ja varastoon. Kerrotaan, että talo ja sen tavarat ovat lähes kaikki alkuperäisiä, peruja nelikymmenluvulta. Ilman sähköä ja juoksevaa vettä kesien vietto siinä onnistuu paremmin kuin hyvin. Turhat asiat karsiutuvat pois ja jää aikaa elämän yksinkertaisuudelle. Nautin perheen seurasta suunnattomasti.
Viime päivät on olleet viileitä. Nukun autossa parin peiton alla ja päivisinkin hieman paleltaa. Olen jossakin idässä, Savukosken kunnassa, mutta en ihan tarkkaan tiedä missä. Sillä ei ole oikeastaan mitään väliä. Olen löytänyt hämmentävän kirkkaan ja pohjattomalta tuntuvan suolammen. Hiukset on pakko pestä, mutta vesi ja ilma on kylmää eikä huvita. Istun vain pyyhe päälläni lammen reunalla ja viivyttelen veteen menemistä. Kun jostain löydän rohkeuden päästää irti tunturikoivun juurakosta ja heittäytyä veteen, huudahdan hassusti sen kylmyydestä ja siitä tunteesta, mitä irti päästäminen aiheuttaa. Onneksi kukaan ei kuule. Vastarannalla korpit lehahtavat kyllä lentoon ja huutavat oman närkästyneen vastauksensa erämaan rauhan rikkojalle.
Olen kävellyt kaksi päivää kauniissa, mutta kolmatta päivää jo hieman tylsäksi käyneessä metsikössä. On satanut, olen kastunut ja kuivatellut itseäni ja retkiväleitäni. Polku kääntyy sillan yli takaisin, joen toiselle puolelle. Kiipeän jyrkkää rinnettä hengästyneenä ylös. Sadepilvet vetävät hetken henkeä ja antavat minun pitää maisemahetken yksin, ilman niiden kosteaa seuraa. Kuulen joen kohinan ylös asti. Näen sen kiemurtelevan metsän läpi kuin eksoottinen, turkoosi käärme.
Kävelemme tunturinlaen hikisessä keskiyön auringossa. Mäkäräiset ovat ainoat, jotka pitävät ääntä, muuten on tyyntä ja täysin hiljaista. Kuuman valon värit sekoittuvat soljuen taivaanrannan tuntureiden ääriviivoihin. Kävelemme rakkakivikon reunalle ja kohotamme viinilasilliset, oikeastaan viinikuksalliset kauniin yön kunniaksi ja jaamme tunnistamattomaksi sulaneen suklaapatukan kolmeen osaan. Koitamme olla välittämättä mäkäräisten yrityksistä pesiytyä korviin ja nenään. Osa niistä hukuttautuu viiniin, jonka juomme silti, koska se on tänne asti tuotukin.
Rakastan seikkailuja. Niitä, joissa valvotaan koko yö, kiivetään korkeimmalle tunturille, melotaan aavalla järvellä tai viidakkomaisilla pohjoisen joilla, kiivetään jyrkkäreunaisilla kalliolla tai vaelletaan monta päivää. Mutta rakastan myös aivan pieniä hetkiä. Niitä, jotka ansaitsisivat paljon enemmän huomiota kuin kumppaninsa suuret seikkailut. Niitä, joissa ei välttämättä ole isojen tarinoiden aihetta, mutta kun malttaa pysähtyä, ne tarjoavat vähintään yhtä paljon. Sitä, kun ilta taittuu hetkittäin yöksi kehittäen sumua alhaalla makaavan joen pintaan. Villasukat jalassa nappaan tästä täydellisestä sinisävyisestä maalauksesta puhelimella kuvan auton ovenraosta. Sitä, kun keltainen kukkapelto tanssii merituulessa, minä makaan sen seassa kameran kanssa välittämättä vieressä asiaa ihmettelevistä norjalaisista työmiehistä, jotka pulputtavat Pohjois-Norjan murteellaan jotakin kummallisista turisteista. Sitä, kun Kilpisjärvi kuuman päivän päätteeksi uinahtaa vuorten varjoon ja olen varma, ettei alhaalla olevat, kylän lukuisat kesävierailijat huomaa sen yritystä keikistellä kauneudellaan.
Istun jossakin Inarijärven pohjoispuolella sijaitsevan pienen, kirkkaan lammen rannalla. Pesen hampaita nojaten sen rantakiveen ja katson järven pinnan heijastuksissa lipuvia pilviä. Pinnan alta erottuu kivet ja uppotukit niin pitkälle kuin silmä kantaa. Tiputan kiven veteen ihan vain kokeillakseni, onko sen pinta todellinen vai silmänlumetta. Kasvavat ympyrät rikkovat pinnan, totta se on. Hörppään vettä huoletta ja jatkan aamutoimiani.
Ajan koko kesän reissun päätteeksi ensimmäistä kertaa kohti Tunturi-Lappia, kotia. Pysähdyn parkkipaikalle, josta on esteetön näkymä Pallas-Yllästunturin kansallispuiston tunturijonolle. Katson, kun rankkasade piiskaa niiden yli valtavalla voimalla kadottaen ne hetkeksi näkyvistä, jatkaen sitten matkaansa seuraavalle tunturijonolle.
Olen kiivennyt pienen kukkulan päälle Pohjois-Norjassa. Norjan mittakaavassa aika mitättömän kukkulan, mutta sen laelta näkee silti kauas. Alhaalla meri kohkaa kalliota vasten, tuuli puhaltaa hiuksia kasvoille niin, että se jo vähän ärsyttää. Kallion koloissa keinuu violetteja kissankelloja samassa tuulessa, leppoisasti ja tyytyväisen oloisena. Lauma lokkeja on löytänyt rannalta jotakin juhlimisen arvoista ja kiljuen huutelevat toisilleen sen upeutta tanssahdellen viimaisessa merituulessa ylös ja alas. Luulen näkeväni mylläävässä aallokossa pyöriäisten hahmoja, mutta sekoittuva meri sekoittaa silmänikin.
Tässä kävi nyt niin kuin yleensä. Lähdin kirjoittamaan ihan toisenlaista kirjoitusta, mutta tällainen tästä tuli. Irrallisten tarinoiden palasia ja valokuvia. Nyt, kun katson kirjoitustani tulee olo, ettei siinä ole tarpeeksi, vaikka olen kirjoittanut tätä kohta kolme päivää. Olisi niin monta muuta tarinaa, kuvaa, kohtaamista matkan varrelta, etten varmasti saisi ikinä tätä kirjoitusta valmiiksi, jos en nyt vain anna olla.
Jos jostain syystä kaipaat tämän tulvan jälkeen vielä lisää tarinoita, niitä löytyy lyhyiden videoiden muodossa Instagram-profiilisivullani kohokohdista otsikoilla “Vanlife”, pidempien videoiden muodossa YouTube-kanavaltani ja pidempien kirjoitusten muodossa täältä blogistani.
Jos olet lukenut tänne asti, ihanaa! 🥰 Olen kiitollinen, että olet mukanani jakamassa palasia elämäni isoista ja pienistä tarinoista. Yksi hieno seikkailu päättyy, mutta tarinat ja uudet seikkailut jatkuvat. Joskus ei edes uskalla arvailla, mitä kaikkea voikaan olla tulossa.
Olen jo kotiinpaluumatkalla reissusta. Hieman pyörryksissä tästä kaikesta, kesästä, sen tuomista seikkailuista, kaikesta, mitä oon nähnyt ja kokenut. Huh. Silti ei ihan tekisi vielä mieli palata kotiin. Palaan kuitenkin, mustikat odottaa, tiedättehän.
Tein vielä videon pakureissussa olemisesta. Siitä, minkälaista on olla ja reissata yksin, vaeltaa yksin. Miksi niin teen ja miten se onnistuu. Kun on pitkään yksin, on joskus keksittävä puuhia viihdyttää itseään, kuten kartan paikannimien ihmettely tai yksin pakussa tanssiminen. Sellaista se on.
Nyt pakkaan pakun tavarat vielä kerran tältä kesältä, suljen pikku teiden pölyssä kylpeneet ovet ja lähden kohti joenrannan mökkiä. Siellä kuulemma odottaa sumuinen, jo hieman syksyinen jokimaisena, jonka penkalla vielä viimeiset linnunpoikaset opettelevat syysmuutolle tarvittavia taitoja.
Toivottavasti kesä on tarjoillut teille hyvää ja kohdellut lempeästi. Paljon halauksia!
Niin kesä päättyi. Sen viimeinen päivä, heinäkuun viimeinen, vilahti ohi. Yötön yö päättyi jo parisen viikkoa sitten ja vaikkei sen vaikutusta heti juuri huomaakaan, jotakin tuntuvaa on kuitenkin ilmassa. Ilma on ollut viimeisen viikon viileä, reilusti alle kymmenen astetta ja pipo on käynyt päässä ensimmäisen kerran sitten toukokuun. Elokuussa riittänee vielä lämpöä, valoa ainakin, mutta jonkinlainen liikahdus pois kesästä on tehty.
Olen edelleen tien päällä, pakureissussa, tällä hetkellä Sodankylän pohjoispuolella. Taas ilman suunnitelmaa tai päämäärää. Viimeiset pari viikkoa olen ollut ihmisten ja aktiviteettien ympäröimänä. On tullut tehtyä ja mentyä. Nyt olen pitkästä aikaa taas yksin, niin sanotusti elän normaalia pakettiautoelämää vielä viikon verran. Ensi viikolla suunnittelin palaavani kotimökkiin, ainakin siksi aikaa, että saan poimittua ja säilöttyä mustikat, puolukat ja karpalot. Teen varmasti reissuja pakulla syksyllä ja miksei talvellakin, mutta toistaiseksi tämä jää kesän viimeiseksi pakuviikokseni.
Pitäisikö kirjoittaa vielä erillinen kirjoitus, joka kasaisi yhteen koko kesän pakureissun, mitä olen oppinut elämisestä pakussa, missä olen matkannut, mitä tehnyt? Ehkä voisin. Olisi se mukava kasata reissu omassakin päässä jonkinlaiseen pakettiin ennen uuden seikkailun alkamista.
Juuri aamulla, kun keitin aamukahvia noin kuudettakymmenettä kertaa, mietin, miten tämä ei oikeastaan tunnu edes reissulta enää. En ole kaivannut kotiin, mökkiini, juuri ollenkaan. Tämä on tuntunut kodilta. Sitähän se on ollutkin. Pakettiauto on kotini, siksi sen rakensin ja sen roolin se on täyttänyt erinomaisesti. Kaikki, mitä tarvitsen elääkseni on tässä, näissä muutamissa neliömetreissä.
Tästä irtoaisi hyvin lisää kirjoitettavaa, mutta taidan säästää sen kuitenkin omaan kirjoitukseensa. Onko jotain, mitä toivoisitte minun kirjoittavan pakettiautossa asumisesta, matkustamisesta ja elämisestä? Kertokaa ihmeessä, olisi mukava kuulla, mikä muita askarruttaa 🙂
Viime vuonna tein videon kesän päättymisestä. Kerron siinä, miten luonto muuttuu, kun kesäkuukaudet päättyvät ja mitä syksyn odotukseen kuuluu. Jos et ole nähnyt sitä vielä, liitän sen tähän.
Ihania loppukesän päiviä, paljon lämpöä ja valoa ja kiitos, kun olet täällä mukana matkallani 💛
Mistä lie taas idea tullut. Ehkä tuntien autossa istumisen jäljiltä. Norjasta Inariin pitkää tietä ajaessa, lihakset kypsinä puuduttavasta istumisesta, kaivaten fyysistä liikuntaa ja omin jaloin kulkemista. Halusin lähteä kulkemaan, patikoimaan. Suuntasin auton kohti Itä-Lappia, Tulppion kylää, joka sijaitsee Savukosken kunnassa, Korvatunturin maassa, Urho Kekkosen kansallispuiston kyljessä.
Tie oli taas pitkä ja kuoppainen, kuten usein parhaimmille retkiapajille kuljettaessa. Pakun takaovet eivät pysy kunnolla kiinni ja hörppäsivät sisään taas annoksen itäkairan harjujen hienojakoista hiekkaa huomaamattani. Korvatunturintiellä bongailin punaisia hirsitaloja joen partaalla. Oman paikan etsiminen Lapista on ollut viime vuoden pitkä ja hidas projekti. Mielessä siintää hirsitalo tuntureiden, ehkä vedenkin äärellä. Mutta se on jo toinen tarina, jossa tällä hetkellä ei ole sen enempää sisältöä. Vielä.
Parkkipaikalla Haukijärvenojalla oli autoja ja hetken se ehti jo harmittaa, minä kun tunnetusti haen patikoinneiltani omaa ja luonnon rauhaa enkä niin välitä muiden ihmisten seurasta. Palautin mieleeni kuitenkin, että Urho Kekkosen kansallispuisto on iso alue, Nuorttijoki pitkä ja muutama autollinen ihmisiä katoaa lähes 50km mittaiselle reitille varmasti tehokkaasti. Nuorttijoki on myös kalastajien suosiossa, joten luultavimmin joessa olisi enemmän ihmisiä kuin sitä ympäröivällä reitillä.
Kuljin reitin myötäpäivään, ilmeisesti päinvastoin kuin useimmat ihmiset. Nuorttin retkeilyreitti näin päin kuljettuna alkaa joen ylityksellä ja innoissani halusin kokeilla sen heti alkuun. Ylityspaikkaan viritetään kesäkuukausiksi kahluuvaijeri helpottamaan virrassa ja liukkailla kivillä pystyssä pysymistä. Pikakertaus joenylityksistä: housut pois, kengät jalkaan, rinkan remmit auki ja menoksi. Itseasiassa vein Papun joen yli ensin, kahlasin takaisin ja hain rinkkani erikseen. Muutama joella kalassa ollut herra naureskeli edestakaisin seilaamiselleni, mutta pääsin varmemmin kulkemaan kahdella kerralla kuin yhtä aikaa rinkkaa ja koiraa kantaen.
Kävelin yöksi Mettopalon autiotuvalle. Kannoin telttaa mukanani ja olin aikonut yöpyä siinä, mutta tyhjä, suloinen joenpartaalta nouseva autiotupa houkutti. Nukun autiotuvissa aina todella hyvin, teltassa en niinkään. Tuvan tummien hirsien ja pimeän pienen huoneen tunnelmassa on jotakin taianomaista. Se vie kauas ajassa taaksepäin, yksinkertaisten asioiden ääreen. Nautin siitä ilosta ja kiitollisuuden tunteesta, miten pieni, muutaman neliön hirsikehikko, yksinkertainen tulisija ja puinen laveri voi tuntua kodilta, turvalta, suojalta. Yksinkertaisia asioita arvostaa, kun ei ole paljon hälyä ympärillä.
Autiotuvan kävijän ohjeet. Hyvin sopivat nykypäiväänkin.
Aamun aloitin hitaasti, rennolla aamupalalla ja tuvan takana kohoavalta harjulta poimimillani tuoreilla mustikoilla. Aurinkoisilla paikoilla ne alkavat jo olla kypsiä näilläkin leveyspiireillä, mutta hetken saan vielä odottaa ennen kuin riennän poimureineni niiden kimppuun. Se on kotihommia sitten kun täältä pakureissulta maltan palata mökkiini Muoniojoen varrelle. Ei ihan vielä.
Papu täyttää kohta 11 vuotta, joten vauhti määräytyy sen tassujen jaksamisen mukaan. Hyvin ne kuitenkin jaksoivat. Välipaloilla, polun vieressä mättäällä otetuilla päiväunilla ja pikku purojen ääreen pysähtymisillä päivä sujui mukavasti ja kummallakin oli vielä illalla voimia. Mielestäni ei ole mukavaa paahtaa täysillä itseään rikki, seuraavana päivänäkin pitää vielä jaksaa.
Kävelin Papun kanssa hissukseen koko päivän. Matkaa tuli yhteensä noin 18km, tosin en mitannut tarkasti ja kuulemma reitin kyltitykset on laitettu alamittaisiksi. Reitti olisi todellisuudessa pidempi kuin mitä kyltit kertovat. Seuraavan yön autiotuvalle, Saihon historialliselle autiotuvalle, saapui väkeä niin, että osa nukkui lattialla. Yleensä harmistun, jos en saakaan viettää retkeäni yksin, nyt olin oikeastaan iloinen, että sain seuraa. Helsinkiläinen pariskunta oli ensimmäistä kertaa yönyli retkellä ja kolmen kaveruksen nuori porukka kömpi iltamyöhään tuvan lattialle nukkumaan. Papu ei edes huomannut, se nukkui sikeästi vieressäni. Aamulla vuorottelimme tuvan pienen pöydän käytöstä, jotta jokainen sai tehdä aamupalan ja syödä sen pöydän ääressä. Syvemmin ei siinä porukassa tutustuttu, mutta oli mukava jutella niitä näitä, kysellä retken sujumisesta ja aiemmista reissuista.
Kolmas päivä alkoi nousulla joenrannasta ylös vaaran huipulle. Joki oli alun jälkeen vain pilkahtanut siellä täällä ja hieman jo odotin Nuorttin kanjonin maisemia avautuvaksi. Päivä oli sateinen ja pilvinen, mutta mukavan viileä. Se vauhditti jalkojen tahtia edellispäiviin verrattuna. Joen eteläpuolen kävelimmekin lopulta saman päivän aikana, vaikka matkalla oli reitin parhaimmat näköalat ja taukopaikat.
Vaaran huipulle päästessä kanjoni avautui alhaalla. Kuohuvien koskien äänet kantautuivat juuri ja juuri tihkusateen ja tuulen lävitse ylös kalliosta, rakkakivistä rinnettä. Näköalatasanteen kyltissä kerrottiin Nuorttijoen olleen vilkas kulkuväylä idän ja lännen välillä, mutta nykyisin se on uinahtanut niiden retkeilijöiden ja kalastajien suosioon, jotka hakevat itärajan erämaista hiljaisuutta.
Joen eteläpuolen polku oli tallattu kevyeksi kulkea. Ilmeisesti lähempänä jokea ja kanjonimaisemia oleva Hirvashaudan parkkipaikka houkuttelee päiväretkeilijöitä käymään Saihon tuvalla ja palaamaan samaa reittiä takaisin. Aivan itärajaa hipova silta oli kuulemma pyyhkiytynyt kevättulvissa kokonaan Venäjän puolelle, joten hetken aikaa reittiä ei edes ollut voinut kulkea kokonaan. Nyt silta kuitenkin kiilsi uutuuttaan ja työkoneiden jäljet olivat vielä tuoreina muuten niin koskemattomassa metsämaastossa.
Vettä vihmoi koko päivän. Kuoritakki oli rinkan pohjalla, mutta kylmä sade oikeastaan vain virkisti, joten peitin vain rinkan suojaan sateelta ja jatkoin matkaa. Hirvasojan autiotuvalle päästessäni tipuin vettä. Kellokaan ei ollut vielä kovin paljon, joten pidin kuivattelutauon autiouvan kamiinan lämmössä, vaikka matkaa parkkipaikalle oli enää viisi kilometriä.
Tuvalla oli vanhempi kalastajamies tiskaamassa, kun sinne saavuin. Yleensä tuvalla kukaan ei pulise turhia, ikään kuin tupaa hallitsisi jokin hartaus, jonka ylimääräinen höpinä rikkoisi. Vain tärkeimmät asiat sanotaan ääneen, muuten puuhataan omat asiat hiljaisuudessa. En tiedä, ehkä tämä on vain oma tulkintani, mutta näin olen asian kokenut ja pidän siitä suuresti.
Juttelimme kuitenkin hieman. Kalastajaherra kertoi olleensa Nuorttilla jo pikku poikana 60-luvulla kalassa isoisänsä kanssa. Silloin itäkaira oli oikeaa erämaata, ilman polkuja, tupia tai mitään muuta kuin villiä luontoa. Joelle päästäkseen väisteltiin upottavaa suota pienen kannaksen kautta, jonka sijainti piti tietää. Kalaa nousi joesta eri lailla kuin nykyään. Hänen mukaansa Venäjän puolella kalastajat vetävät verkot joen poikki, jolloin suurin osa, ellei lähes kaikki, kaloista jäävät itäisten naapureiden saaliiksi. On hankalaa vetää yhteisiä linjoja, kun naapuri ei kuulu samoihin piireihin, EU:n tai muihin säännöstelyliittoihin. Minkäs teet.
Pian tuvalle saapui saman sateen kastelemina tavaroita kuivattelemaan myös kolmen hengen kaveriporukka, jotka olivat jakaneet edellisenkin tuvan kanssani. Kevyt jutustelu jatkoi, olin iloinen saamastani hyvästä seurasta ja Papu erityisen iloinen kaikista rapsutuksista. Joukkio jäi vielä paistamaan makkaroita kamiinaan, kun itse pakkasin jo hieman kuivahtaneet kamppeeni takaisin rinkkaan ja jatkoin viimeiset viisi kilometriä parkkipaikalle. Oi iloa, kun pääsin uuden sateen kastelemana Bertta-pakun suojiin, vaihtamaan kuivat vaatteet ylleni, peittelemään väsyneen Papun etupenkille lepäämään, haukkaamaan sipsipussin jämät pahimpaan nälkään ja kiittämään Nuorttia ja Urho Kekkosen kansallispuistoa hienosta retkestä.
Takaisintulomatkalla pysähdyin Tulppion Majoilla, astelin lämpimään, puheensorinasta täyteen tupaan, tilasin poropizzan ja istahdin alas. Olin ajatellut jatkaa matkaani vielä samana iltana, mutta hetken mielijohteesta jäinkin yöksi Tulppioon, pääsin suihkuun ja kuivattamaan vaatteeni huoltorakennuksen kuivatuskaapissa. Aamulla hemmottelin itseäni vielä aamupalalla, jossa olin kyllä auttamattoman myöhään. Sain silti erinomaista, ystävällistä palvelua ja mahan täyteen herkullista aamupalaa. Tulppion Majat on ilmeisesti Nuorttijoella käyvien kalastajien ja metsästäjien suosiossa, mutta hyvin mukaan soljahti myös yhden naisen ja koiran retkikunta vaellustarvikkeineen.
Istun yksin jossakin Inarijärven pohjoispuolella pienen järven rannalla. Sataa vettä, mutta se on niin lempeää, ettei se haittaa. En edes huomaisi sitä, ellen kuulisi, miten pisarat putoavat kirkkaan järven pintaan ja päästävät yhtä kirkkaan ja puhtaan äänen kuin järven vesi. Se kuulostaa säveliltä, sattumanvaraisilta, mutta kuitenkin yhteensopivilta.
Haen autosta aiemmin samalla viikolla saamani huuliharpun. Se kuului henkilölle, joka on rakas meille molemmille, huuliharpun antajalle ja minulle. En ole soittanut huuliharppua koskaan ennen, mutta istun sen kanssa alas. Sillä on jotakin kerrottavaa. Sitten vain soitan. Täydellistä soitto ei ole, mutta en välitä. Se tulee jostakin syvältä ja annan sen tulla.
Siitä hetkestä synti video ja improvisoitu sävelmä. Ensimmäinen laatuaan, jonka julkaisen.
Ajattelin kantaa huuliharppua jatkossa mukanani nuuskamuikkusmaisesti ja keräillä säveliä sieltä täältä luonnosta, mistä ne sattuvatkin kumpuamaan.
Tie oli pölyinen ja huolestuttavan kuoppainen. Autossa tuoksui kuiva hiekka ja luulin sen tulevan ilmastoinnin kautta, mutta takaovi oli auennut raolleen roudan jättämissä kuopissa pomputellessani ja koko pakun takaosa oli hienon hiekkapölyn peitossa. No, ehtii sen siivota myöhemminkin. Nyt halusin erämaahan.
Vietin melkein viikon Inarijärven rannalla ja Nellimissä, jossakin pienten teiden varsilla, jotka välillä päättyivät kuin seinään. Puhelin kilahti ja vastaanotti viestin ”Tervetuloa Venäjälle”. Puhelin- ja nettiverkko lopetti toimintansa. Peruuttelin muutamia kilometrejä pois pieniltä teiltä takaisin sinne, missä olin varma kenen maalla olen ja miten sieltä pääsen pois.
Viime viikon on ollut tukahduttavan kuuma. Halusin kuitenkin vaeltamaan, jonnekin erämaan rauhaan, jopa täysin poluttomille aavoille. Kulkemaan. Käyttämään lihasvoimia eteenpäin pääsemiseen ja kantamaan kaiken elämään tarvittavan selässäni.
Pölyinen ja kuoppainen tie päättyi vaaran juurella suljettuun porttiin. ”Poroja, sulje portti”. Tie täplittyi kevätpurojen hiekasta nostattamista isoista kivistä. Pohdin, olisiko vararengas ollut kuitenkin hyvä mahduttaa tälle reissulle mukaan. Tsarmitunturin erämaa alkaisi kivisen tien päästä, joten jatkoin matkaa ehjin renkain erämaan laidalle asti.
Päivisin lämpötila kohosi reilusti yli kolmenkymmenen. Vaeltaminen sellaisessa kuumuudessa ei olisi mukavaa, jos kovin fiksuakaan. Otin pitkät päiväunet ja hörppäsin reilun mukillisen kahvia illansuussa. On sitä ennenkin tuntureiden takia valvottu öitä.
Aloitin vaelluksen sattumanvaraisen täsmällisesti kellonlyönnilleen keskiyöllä. Se oli viimeinen kerta, kun katsoin kelloa ennen autolle palaamista. Tästä eteenpäin voin elää auringonvalon mukaan.
En ole ollut ennen erämaassa yksin enkä lähde valehtelemalla väittämään, ettei se olisi alkuun ollut jännittävää. Entä, jos eksyn? Jos sattuu jotakin enkä voi kuuluvuuksien puutteessa välttämättä edes soittaa apua? Unohdin huolet pian. Joku alkukantainen maalais- tai metsäjärki otti vallan ja tulin tulokseen, että selviän aivan varmasti. Onhan ihmislajimme elänyt vastaavissa oloissa tuhansia vuosia, jopa kukoistanut. Kävin aika pitkällä ajatteluissani.
Kyllä yksi nainen pärjää muutaman yön yksin erämaassa.
Yö oli häkellyttävän kaunis. Jäin sitä sanattomana miettimään villinä loiskuvien purojen varteen, vuosisatoja sitten kaatuneen kelohongan hopeisen oksiston ääreen ja kullan hehkuisessa pohjoisen kesäyössä säveliään virittelevien erämaalintujen laulun lumoon.
Löysin yöpaikkani järven rannalta, niin kirkkaan, että näin metrien päässä rannasta pinnan alle jääneet puunrungot. Kulautin kuksallisen sen kirkkautta kurkkuun. En siksi, että olisin ollut varsinaisesti janoinen. Lukuisat erämaapurot virtaavat tuon tuosta kulkijan jalkojen alla ja huutelevat solinallaan sammuttamaan pienimmänkin janon. Ennemmin join juhlistaakseni yön päättymistä ja hyvän majapaikan löytymistä.
Nukuin niin pitkälle päivää kuin pystyin, mutta piinaava kuumuus nostatti ylös teltan mukavuudesta pikemmin kuin olisin halunnut. Verkkaisen aamupalan jälkeen siirsin makuupaikkani petäjän varjoon, kaivoin kirjan kainaloon ja jatkoin torkkumista. Matka jatkuisi taas vasta auringon antaessa edes hieman periksi paahtavuudessaan yön korvalla.
Aurinko kiersi järveä, samaan aikaan minä siirsin makuupaikkaani puiden väistyvien varjojen mukana. Sinnikkäät paarmat pilasivat muuten hyvin leppoisan siestatunnelman. Koitin kääriytyä niiltä suojaan lakanan ja lippalakin voimin. Papu kääriytyi omatoimisesti paitani alle ja uuvahti sekin helteessä lähimmän varjon suojaan. Viileä järvivesi tarjoili meille molemmille hetken helpotuksen paarmoilta ja paahteelta.
Kellonajalla ei ollut väliä, mutta aloitin leirini kasaan keräämisen, kun aurinko hipoi vastarannan vaarojen huippuja. Samalla se menetti hieman voimiaan. Yön pienikin viileys virkisti mieltä ja innokkuus tuntureille nousemisesta vauhditti pakkaamista.
Kuljin polvia hipovia tupasvillamättäitä pitkin, ylitin useita suloisesti solisevia puroja, vanhan metsän rutikuiva jäkälä rapisi kengän alla vanhoilla kangasmetsäaavoilla. Lukuisat lintulajit kävivät katsomassa lähioksilla, kuka täällä meidän mailla kulkee. Mietin, näyttäisivätkö kaikki metsät näin paratiisimaisilta, jos me emme koskisi niihin. Luultavasti.
Purot toimivat hyvinä karttamerkkeinä matkan varrella. Niiden solinasta tiesin jo kaukaa olevani oikeassa suunnassa. Pääosin ne olivat helposti ylitettäviä, jopa Papu pääsi ne omin voimin kahlaamalla kulkemaan. Kerran kohtasin syvemmän uoman ja jo pohdin kuumissani sen ylittämistä uimalla. Muistin mielessäni kuitenkin ystäväni, kokeneen erämaankävijänaisen neuvot “älä ota turhia riskejä, varsinkaan jokien ylityksissä”. Harmikseni jouduin kiertämään muutaman kilometrin matalamman kohdan vuoksi ja kahlaamaan suonsilmissä, mutta ystävä oli oikeassa. Turhia riskejä kannattaa välttää, varsinkin yksin kulkiessa.
Nousin ylös tunturiin hidas askel kerrallaan. Mihinkäs sitä kiire olisikaan. Aurinkoa riittää vuorokauden ympäri.
Päivän helteet viipyilivät horisontin vaarahuipuilla sinisenä utuna kaiken kultaisen valon keskellä. Kuukkeli kävi kurkkaamassa eväitäni, mutta ilmeisesti erämaan runsaudessa on sille tarpeeksi, minun tarjottavat eivät kelvanneet.
Pääsin huipulle oman, löyhän arvioini mukaan kolmen aikaan yöllä. Auringon kultahehku oli syvimmillään. Samoin sääskien kiintymys öisiin kulkijoihin. Tunturin mättäällä malttoi maata vain hetken ennen kuin oli ampaistava pystyyn huitovien käsiliikkeiden kera.
Tunturin huipulla hoksasin erämaan tarkoituksen ja samalla aukon omassa suunnittelemattomuudessani. Mihin menisin nyt, mitä seuraavaksi teen? Koko alue olisi käytettävissäni ilman polkujen kilometriviittoja tai valmiiksi päätettyjä päämääriä. Mitä sitten?
Koetin useampaa puronvartta ja pikku lompoloa tuntureiden tuolla puolen yöpaikakseni. Pitkään jatkunut kuumuus oli ne kuitenkin kutistanut karttaan piirrettyjä pienemmiksi ja yöpaikakseni sopimattomiksi. Tiesin viettäväni seuraavan päivän taas paikallani lähinnä leväten ja itseäni viilentäen enkä halunnut tunkea matalein kosteikkon kuninkaiden, sääskien kanssa samalle tontille vuorokaudeksi. Ne voittavat sen pelin kuitenkin.
Yö oli jo pitkällä, mutta väsymys ei tullut. Kiersin tuntureiden toiselle puolen ja palasin syvää kurua pitkin takaisin hieman päättömästikin poukkoillen. Sopivaa yöpaikkaa ei vain löytynyt. Kaihoisasti kaipasin edellisen yön upeaa erämaajärven luonnollista hiekkarantaa ja veden vilvoittavaa helpotusta. Niin, tietenkin. Miksi en palaisi sitten samaan paikkaan yöksi? Eihän siinä varsinaisesti järkeä ollut, koko yön kun vaeltelin tuntureilla täysi rinkka selässä, jotta voisin pystyttää leirin samaan paikkaan uudelleen. No mutta, yksin ollessa päätöksenteko on suhteellisen helppoa. Palasin varhaisen aamun korvilla takaisin samaan paikkaan, pulahdin kotoisalta tuntuvan järven viileään syliin ja puhtaana kääriydyn levolle. Samaan paikkaan kuin aiemminkin, mutta tuntureita ja yöllistä patikointia rikkaampana.
Päivä kului taas aurinkoa ja paarmoja pakoillessa, unta odotellessa luin kokonaisen kirjan alusta loppuun (kirja oli muuten Mehiläisten historia -romaani, huippuhyvä!) ja kulutin aikaa katsellen kuikan poikasten lentoonlähtöopettelua. Iltaan mennessä veden pinnalla tapahtunut äänekäs räpiköinti ehti muuttua taidokkaaksi ilmassa kiertelyksi. Tunsin oloni hyvin etuoikeuteuksi, minulla oli aikaa ja mahdollisuus seurata, miten linnut oppivat lentämään.
Odotin auringon siirtymistä vastarannalle tutun tunturin varjoon ennen kuin pakkasin sen hetkisen elämäni taas rinkkaan ja jatkoin matkaa. On alkukantaisen tyydyttävää mahduttaa kaikki tarpeellinen 65 litraan ja kantaa se selässään sinne, minne nenä osoittaa. Vieläkin vähemmällä pärjäisi, mutta suklaan ja hyvän kirjan tuoman hyvän mielen takia kannan mielelläni hieman raskaamman taakan ja hidastan vauhtia. Tulen erämaahan nauttimaan, en suorittamaan.
Aurinko oli jo nousuvaiheessaan, kun palasin autolle, joka uskollisesti odotti siellä, mihin sen jätin. Suustani saattoi päästä pieni ilonhihkaisu sen nähdessäni. Ei siksi, etten olisi erämaassa viihtynyt, mutta kotiin on silti ihana aina palata. Bertta on kuitenkin tällä hetkellä kotini.
Yksin vaeltaessa ehtii ajatella paljon. Olen kuullut, että teen sitä liikaa – ajattelua – ja ettei se ole aina hyväksi. Olkoonkin niin, mutta kun ajatuksilla on tarpeeksi tilaa ja aikaa, ne myös loppuvat. Se on yksi syy, miksi usein seikkailen yksin. Saan ajatuksiltani rauhaa, kun annan niiden tulla ja mennä omalla painollaan. Joskus niitä on enemmän, joskus vähemmän. Ne saattavat antaa rauhan hetken meditoinnilla tai vaatia kolmen yön reissun erämaahan. Mutta, kuten aina, sain niiltä – ja monelta muultakin asialta – rauhan.
Sanna Vaara 