Nyt eletään pimeitä aikoja. Ei henkisesti, vaan konkreettisen fyysisesti. Lunta on tullut ja mennyt ainakin kolmisen kertaa ja joka kerta sen menon myötä maisema pimenee niin, että vaikea uskoakaan. Olemme siirtyneet pimeään aikaan.

Viime aikoina harvoin kirkas taivas on niin ollessaan meitä sentään ilahduttanut komeilla revontulinäytöksillä. Ne tuovat pientä valoa konreettisesti pimeyden keskelle. Muuten ulkona saakin kello kahden jälkeen iltapäivällä kulkea otsalampun kanssa tai muuten auttamatta kävelee ojaan tai päin jotakin. Kokeiltu on.

Muutama vuosi sitten keksin (ainakin luulen itse sen keksineeni) ajatuksen kaamoksen ajan yhden vuorokauden sisällä olevasta kahdesta päivästä. On aamu, jolloin aurinko nousee kymmenen-yhdentoista maissa ja valaisee sen, mitä valaisee. Viime aikoina sankan sumun takia ei siis juuri ollenkaan, mutta välillä siitä näkee pilkahduksen vaarojen takana. Se aloittaa laskunsa jo kello kahden aikaan iltapäivällä, jonka jälkeen tulee hyvin nopeasti pimeää.

Nyt lumettoman maan aikaan pimeys on todella mustaa pimeää. Sitä ihan itseään. (Meillä ei ole lähelläkään katuvaloja tai muita valon lähteitä - yksin olemme pimeytemme kanssa.) Siihen aikaan yleensä mieli ja kroppa aloittavat hitaan laskeutumisen kohti nukkumismoodia, siis aivan väärään aikaan. Jotta voimme toimia, kuten kansalaisten modernissa yhteiskunnassa kuuluu - eli olla pirteitä ja toimeliaita oli sitten valoa tai ei - tästä siirrytään eteenpäin yleensä joko kahvin tai pienten päivänokosten turvin. Sen jälkeen alkaa päivä kaksi.

Päivä kaksi on siis kokonaan pimeää aikaa, noin kello kolmesta iltaan asti. Sen aikana on hieman hankala tehdä asioita (meillä ei kotonakaan ole kovin kirkasta valaistusta ja myös tummat hirsiseintä), joten silloin tehdään se, mitä voidaan. Usein luetaan, valitettavasti joskus istutaan tietokoneella ja puuhataan asioita, johon ei tarvitse kirkasta valoa tai valtavaa keskittymiskykyä.

Jos ja kun jotakin haluaa ulkona tehdä tai nähdä, on se ajoitettava päivä yhden sisälle, siis aamupäivän pariin jotakuinkin valoisaan tuntiin. Koitan pitää yllä rutiinia, että joka päivä tulee käytyä ulkona lenkillä koirien kanssa tai vain haahuiltua luonnon helmassa edes hetken ajan, jotta mieli ja kroppa pysyy kunnossa kevääseen asti.

Käymme yleensä noin kaksi kertaa vuodessa etelässä perheeni luona (näen heitä noin kaksi kertaa vuodessa, siis). Reissu ajoittui tänä vuonna jo marraskuun alkuun, joten joulun aika - jolloin yleensä olemme ajelleet etelään - saa rauhoittua tänne meidän pirtin ympäristöön.

Yleensä on hieman harmittanut jättää luminen ihmemaailma joulukuussa ja matkata päivän verran autossa etelään, jossa harvoin on ollut lunta vielä siihen aikaan. Nyt kuitenkin meidänkin piha näytti yhtä harmaalta kuin etelän kadut, joten matka sujui ilman sen suurempia kulttuurishokkeja. Pitkä matka kului, kuinkas muutenkaan kuin neuloen. Lupasin neuloa E:lle uuden villapaidan sillä ehdolla, että hän ajaa matkan etelään. Sanomattakin selvää, että diili oli molemminpuoleisesti sovittu siltä seisomalta.

Etelän reissun jälkeen meillä ei olekaan enää tämän vuoden puolella suurempia suunnitelmia tai reissuja tiedossa. Ihanaa. Erittäin mielelläni vietän näitä pitkiä pimeitä iltoja takanvalossa lukien ja neuloen.

Viime aikoina luin niin hyvän kirjan, että siitä on pakko mainita ja sitä suositella muillekin. Kirja nimeltä Kestävyys, kirjailijalta Alfred Lansing kertoo uskomattomasta seikkailusta arktisella merellä Etelänavalla vuosina 1914-1916. Kirja itsessään on kirjoitettu 1959 ja en malttanut laskea sitä käsistäni. Kirjan esipuheessa mainitaan tarinan olevan totta, mutta en uskonut sitä ennen kuin googletin asian. Tarinassa - siis tositarinassa - merimies Ernest Shackleton yrittää ylittää etelämantereen 28 miehistön jäsenensä kanssa vuonna 1914 puisella purjeveneellä ja sen aikaisilla “retkeily”välineillä. Yritys epäonnistuu ja muuttuu henkiinjäämistaisteluksi, jossa vastakkain on 29 kekseliästä ja sitkeää miestä ja maailman vaarallisimmaksi tituleerattu merialue etelämantereella olosuhteissa, joita arktinen ei edes aloita kuvaamaan tarpeeksi hyvin.

Rakastan seikkailukirjoja ja tämä oli yksi parhaista, joita olen lukenut.

Tänään luonto toi meille uutta valoa pienenpienen lumisateen verran. Kävimme sen kunniaksi ystävän kanssa retkellä erämaisella vaaralla, jossa karhut liikkuvat ja pohdimme, jokohan ne ovat menneet talviunille vai vieläkö ne täällä tallustavat, kun luntakaan ei ole kuin nimeksi. Emme nähneet ristin sielua, ihmisten tai karhujen, vaan saimme nauttia valkeahkosta ja hiljaisesta erämaan metsästä keskenämme.

Ensi viikolla on luvattu talven alkavan. Se tietää sääennustajien mukaan jopa kolmeakymmentä senttiä lunta. Se tulee näköjään kaikki kerralla ja talvi ottaa kiinni sen, minkä se on myöhässä. Minä odotan sitä kuin pieni lapsi ikkunassa vahtien. Talvi on, jos et sitä vielä tiennyt, lempivuodenaikani.

Olen paininut uuden videon kanssa. Se etenee hitaasti, mutta varmasti ja mahdollisesti ensi viikon aikana näkee päivänvalon. Heh. Aika osuva ilmaisu tähän kohtaan, eikö?

Toivotan sinulle valoa ja ehkä myös hivenen lunta piristämään marraskuun päiviäsi. Kiitos, kun olet täällä <3

♥ Sanna