Tänä talvena on ensimmäistä kertaa vaivannut kaamosväsymys. Tai en tiedä, onko se kaamosväsymys, mutta siihen sen yhdistän. Nukun helposti yli yhdeksään joka aamu. Se on pitkään, yleensä olen herännyt iloisen virkeänä viiden-seitsemän välillä ja lähtenyt heti hommiin. Nyt saatan lämmitellä peiton alla siihen asti, kun ikkunasta kajastaa edes pieni valon häivähdys niin, että edes lähipuut erottuvat pimeydestä. Kun valo herää, kello lähenee vähintään kymmentä.

Tovin on ollut olo, etten halua tehdä mitään. Yhtään mitään. Peiton alla takkatulen tuijottelu on ihan tarpeeksi. Koitan kaivella mieltä, josko sieltä ilmestyisi jokin inspiraation kipinä johonkin luovaan. Josko liekkimerestä kumpuaisi uusia ideoita projekteiksi. Minulla kun on vaihtoehtoja ja kanavia luovuuden kukkimiselle; valokuvaus, video, musiikki, kirjoittaminen.

Hetkeen niitä ei ole ilmestynyt. Mieli on ollut tyhjä kuin uusi hanki aamulla.

On kovin tavallista, että hetkittäin ideoita ei vain ole, vaikka kuinka kaivelee. Kuin yrittäisi saada säilöttyä lumihiutaletta. Aina, kun sen saa kiinni, se sulaa kämmenelle, vaikka mitä tekisi. Kiinniottamisen voi toistaa niin usein kuin jaksaa, lopputulos ei siitä muutu.

Vaikka tiedän ideoiden hukassa olemisen olevan tavallista, se on ärsyttävää. Luominen on ihanaa. Uppoaminen jonkin idean perään kadottaa ihan kaiken muun. Pakkasen, kylmän, väsymyksen, pimeyden. Tuntuu, että se on osa persoonallisuutta. Ilman luovuutta on hieman hukassa. Vailla merkitystä.

Niinpä lähdin sitä etsimään. Jos luovuus ei tule minun luokse, minä menen sen luo. Koska tiedän, missä se piileksii. Miten olinkin sen unohtanut?

Pakkasin kuvaustarvikkeet joululahjaksi saamani potkukelkan kyytiin ja viipotin pitkin jäätynyttä kyläraittia. Sumuinen talviharmaus näytti kotoa katsottuna tylsän epäinspiroivalta, mutta ulkona muuttui taianomaisen mystiseksi. Yksinäinen korppi raakkui kuusennokassa matkani varrella kuin vanhan mytologian hahmo kaikessa tietäväisyydessään.

Matkasin lähelle, mutta kuitenkin tarpeeksi kauas löytääkseni sen, mitä etsin. Muutaman kilometrin jälkeen jätin kelkan hankeen odottamaan ja lähdin tarpomaan umpihankeen sumuisaan talvimetsään. Kohti ei-mitään. Metsä otti minut vastaan kaikessa hiljaisuudessa kuin olisi odottanutkin minua jo tovin.

Hangessa kävellessäni, mietin. Mikä järki tässäkin nyt oli? Lähteä päättömänä reisikorkuiseen hankeen, vailla päämäärää, vailla ideaa? Hiki vain tulee, kameratarvikkeet painaa selässä ja kengät kauhoo lunta sisäänsä samaa vauhtia kuin koitan ravistella niitä sieltä pois.

Kulku hangessa on hidasta ja käy kovin nopeasti tylsäksi. Ajatukset karkaavat johonkin muualle kylmistä varpaista ja tylsästä kulkemisesta. Epämukavuudesta ja ideattomuudesta.

Silloin se tapahtuu. Muistan, miten löytää tien takaisin inspiraation äärelle.

Saan idean, toisenkin. Ne tippuvat jostakin päälleni kuin painava lumi väsähtäneistä puiden oksista. Kuin olisin löytänyt oikean radiokanavan kaiken kohinan keskeltä ja yhtäkkiä ääni on taas kirkas ja kanava auki. Jätän ideoista suurimaan osan odottamaan vuoroaan mielen perukoihin. Jonnekin sinne, mikä äsken vielä huusi tyhjyyttään. Tiedän niiden olevan siellä hyvässä tallessa omaa aikaansa odottamassa.

Etsin lumisesta loputtomuudesta sopivan kohdan ensimmäisen idean toteuttamiseen. Ähinöin sen parissa tovin, aika kun katoaa, en tiedä, kauanko toteutan ajatusta. Aika on viimeinen asia jota toteuttaessani itseäni ajattelen.

Talvella kaikki on vaikeampaa. Koska toteutan luovat ideani aina yksin, valokuvaan ja videoin aina yksin, joudun tarpomaan umpihangessa edestakaisin kameran kanssa. Juoksemaan ajastimen kanssa, jotta ehdin itse valokuvaan. Aivan sama, tuntuu kuin hengitys kulkisi taas hieman paremmin.

Jonkin ajan kuluttua - eli sitten kun valoa ei ole enää tarpeeksi - saan tarpeekseni. Olen väsynyt hangessa hiippailusta, mutta niin monella muulla tavalla virkeä.

Mistä inspiraatio lopulta löytyi? Siihen on omalla kohdallani lähes aina varma vastaus, kaava, joka toistuu kerrasta toiseen. Vuodenajasta, vireystasosta, elämäntilanteesta riippumatta.

Luonto ja tylsyys. Siinä se.

Vien itseni jonnekin, kadotan itseni fyysisesti. Paikkaan, jossa ei ole ulkoisia virikkeitä, ei ääniä, ei ihmisiä, ei muuta kuin tyhjä luonto. Se on minulle kuin valkoinen kanvas maalarille.

Laitan itseni tekemään jotakin, minkä aikana en voi tehdä mitään muuta. Tylsistytän mieleni. Hiihdän, kävelen, tarvon hangessa, ajan polkupyörällä, soudan. Sillä ei ole väliä.

Pienen kierroksen jälkeen, jonka aikana mieli usein ajattelee ensin läpi peruselämän puitteet: mitä piti tehdä kotona seuraavaksi, muistinko sulkea kotioven, pitäisikö koiralle varata hieronta-aika ensi viikoksi, ajatukset vapautuvat. Ne löytävät uuden ulottuvuuden. Ne löytävät värit, joilla maalata seuraava maalaus.

Sen jälkeen homma sujuukin kuin itsestään. Maalari osaa hommansa, kun puitteet ja välineet on kunnossa.

Palaan kotiin virkeänä ja onnellisena. Elävänä. Ehkä nyt olen puhdistanut pölyt pois luovan kanavan tieltä ja se löytää oikean taajuuden ensi kerralla helpomminkin.

Illalla ulkoilutan koiria hiljaisella kylätiellä kirkkaan tähtitaivaan alla. Revontulet hulmuavat pohjoisessa taivaanrannassa. Samassa suunnassa, johon päivällä lähdin potkimaan kelkkaa inspiraation perässä. Korppi lentää siluetinomaina hahmona yli tien. Se katoaa mustaan metsään rääkäisten. Ehkä se tiesi alun alkaenkin jotakin enemmän kuin minä.

Mitä lopulta sain aikaan umpihankihiippailullani? Kerron siitä seuraavassa kirjoituksessa. Pysy siis kuulolla ☺️

Inspiroivaa viikkoa sinulle, ihanaa, kun olet täällä ❤️

 ♥ Sanna