Vallattoman rauhallisia, levollisen pitkiä ja hitaita kesäpäiviä. Heinäkuu on hiljainen, sekä luonnossa että mielessä.

Valvon usein myöhään yöhön ja nukun pitkään. Aamuisin en saa juuri mitään aikaiseksi. Joogaan, kuuntelen äänikirjoja tai vain tuijottelen taivasta.

Ja se riittää.

Eilen lähdin iltasella pyörällä Papun kanssa seikkailemaan. Piti päästä johonkin. Ulos omasta talosta, ihan vain hetkeksi. Pyöräilin joen vartta pohjoiseen, paikkaan, jota olen kutsunut aiemminkin lempipaikakseni.

Villiintyneelle joenpenkereelle, jossa kesän viimeiset kukat puskevat kilpaa kaulojaan kohti valoisaa iltataivasta on helppo pysähtyä. Rannan matalassa vedessä vesilintujen poikaset viipovat uikuttaen emojensa perässä vielä lentokyvyttömin siivin. Siirtyvät vain vähän kauemmaksi minusta, mutta kuitenkin turvallisen välimatkan päähän ja jäävät siihen kisailemaan keskenään.

Jätän kengät koivun alle ja hipsin kosteassa maassa edestakaisin, päämäärättömästi. Huvin vuoksi. Papu seuraa hetken kannoilla, kunnes tajuaa jutun jujuttomuuden ja lösähtää maahan jättämäni villapaidan päälle seuraamaan päätöntä touhuani kauempaa.

Hengitän heinäkuista hiljaisuutta ja yritän painaa mieleeni sen tuoksun ja lämpimän ilman. Yritän säilöä sen johonkin mielen sopukoihin talteen, jotta muutaman kuukauden päästä voin kaivaa sen hetkeen, jossa lämpö, aurinko ja mehevät kukkaistuoksut ovat kaukana.

Ihanaa heinäkuuta, nautitaan siitä ja sen hetkellisyydestä.

♥ Sanna