Valo on palannut. Ja sitä riittää.

Jotenkin se yllättää aina, vaikka onhan se tiedossa joka vuosi. Ihan hetki sitten oli pimeää heti iltapäivällä, nyt jo seitsemän maissa on valoisaa. Viikonloppuna pohjoinen pallonpuolisko ottaa taas valon valtiaan valtaistuimen takaisin hallintaansa, kun kevätpäiväntasauksen jälkeen meillä on enemmän valoa kuin missään muualla maailmassa.

Ihana ajatus. Valoa tähän maailmaan on kaivattukin.

Kotipiha antaa länteen päin. Ennen sukeltamistaan joen alle, maa viettää jyrkästi rantaan. Pitkän päivän lämpimästi helottava aurinko sulattaa ensimmäisenä juuri tältä törmältä metrisen hangen maahan asti ja paljastaa puun juurelta ensi merkkejä elämästä. Tuntuu hassulta koskea pitkästä aikaa lumesta puhdasta maata ja kasveja sen alla. Vaikkei mikään niistä vielä versokaan mitään seuraavaan kuukauteen tai kahteen, niiden näkeminenkin muistuttaa lähenevästä lämmöstä ja kaiken heräämisestä taas eloon.

Viime aikojen maailman yhdenlaisen mullistuksen jälkeen tuntuu hyvältä ottaa hetkiä juurtumiseen. Läsnä olemiseen ja, outoa kyllä, omaan hyvinvointiin. Ajattelen, että jos olen itse hyvinvoiva henkisesti ja fyysisesti, minusta on eniten apua myös niille, jotka eivät voi hyvin. Luonnolla on siinä suuri merkitys. Valtava suorastaan. Ilman sitä voisin tuskin koskaan hyvin. Sekin on kokeiltu kaupungissa asuessa ja siihen tuskin on enää paluuta.

Olen koko täällä asumisajan katsonut, lukenu ja kuunnellut myös todella vähän uutisia. Minkäänlaisia uutisia. Korona-aika vaikutti täällä eloon hämmästyttävän vähän, sen uutisoinnin ja tuuliviirin lailla vaihtelevien rajoitusten seuraamisesta ei ollut hyötyä eikä varsinkaan hupia.

Enemmän hyötyä on seurata, koska on tulossa seuraava täysikuu, onko yöstä tulossa kirkas tai kovin kylmä. Paljonko lunta on luvattu lisää ensi viikolle. Enemmän hupia on seurata, kuka käy takapihan lintulaudalla (viimeisimpinä tulokkaina kaksi kuukkelia - saivat nimet Kirsi ja Karri) tai kenen yöllisen kulkijan jäljet kulkevat aamulla joen hangella ja mitä pimeän turvin siellä on puuhailtu.

Sota-aika vaikuttaa eri lailla ja tulee lähemmäksi. Omalle kylälle saapuivat ensimmäiset sodan jaloista paenneet pakolaiset ystävien vajaa asuttamaan. Sodan mainitsee kevyessä keskustelussa kahdeksankymppinen naapuri kylätiellä kohdatessamme. Muistot nousevat pintaan siitä, kun kolme isompaa veljeä lähti viimeisen kerran rintamalle hänen omassa lapsuudessaan ja kamala kysymys jää ilmaan, joutuukohan hänen kuusikymppinen lapsensa vielä sotaan.

Kellään ei ole oikeita vastauksia, tapoja tai kykyjä käsitellä tällaisia ihmistäkin suurempia asioita. Voimme vain tehdä parhaamme, kukin omalla tavallaan. Minulle se saattaa olla luonnossa läsnä oleminen ja lumettoman maan tuoksun hengittely, sinulle joku aivan toinen.

Meissä on silti enemmän yhteistä. Muistetaan se.

Valoa ja lämpöä päiviisi 💛

<3 Sanna