Tulin kertomaan kuulumisia. Viimeiset kaksi kirjoitusta olivat niin pohdiskelevia ja informatiivisia, että välillä voisi vain kertoa, mitä täällä puuhataan näin kevättalvella.

Hiihtolomaviikkojen alkaminen on näkynyt lisääntyvänä liikenteenä teillä ja ruokakaupassa. Vaikka kyläni ei ole lomalaisten matkan varrella, suksiboksien kulku kohti tuntureita näkyy ja kuuluu silti, kun kulkee itsekin. Viime vuonna liikenne ja lisääntyneet ihmismäärät ahdistivat. Tuntui siltä, että joku tunkeutuu minun alueelleni, minun elämääni. Vaikka enhän minä omista mitään täällä. Enkä haluakaan. Hassu tämä ihmismieli.

Huomaan, miten iso vaikutus lomalaisilla on paikallisille yrityksille ja se tuntuu minustakin hyvältä. Joillekin yrittäjille muutaman viikon sesonki saattaa kattaa koko vuoden kulut. Ilman lomalaisia täällä olisi entistä enemmän autioita kyliä ja kauppoja ja vähemmän palveluita myös minulle.

Edelleen vältän lisääntynyttä liikennettä ja muita matkailijoita mahdollisuuksien mukaan. Sen annan itseni tehdä. Omalla kylätiellä saa olla hyvin rauhassa, samoin paikoissa, joihin perusmatkailija ei päädy. Tilaa täällä on, ihan jokaiselle. Sen ja ainutlaatuisen luonnon takia tänne tullaan. Minä sekä matkailijat.

Olen kaivannut pientä pysähtymisen paikkaa. Välillä tulee seilattua sinne tänne, tekisi mieli tehdä kaikkea yhtä aikaa. Kun innostun, teen täysillä ja paljon. Tällä hetkellä käsissäni on paljon asioita, joista innostun ja joiden tekemisestä nautin. Tasapainon löytäminen niiden ja levon välillä on hankalaa. Pelkkä tekemättömyys on joskus vaikeaa. Viime aikoina olen opetellut sitä. Ihan vain olemista, asioiden tekemistä, jotka tuntuvat hyviltä ilman mitään varsinaista syytä tai lopputulosta. Vaikka työpöydällä odottelisi inspiroivia projekteja ja ideoita, koitan antaa niiden välillä vain olla ja tehdä jotakin ihan muuta. Siskoni osaa sen hyvin. Soittelimme videopuhelua hänen vapaapäivänään ja hän esitteli, miten oli nimennyt viherkasvinsa ja askarrellut niille nimikyltit. Käyttänyt siihen kokonaisen aamupäivän. Ihan vain huvin vuoksi. Sen minäkin haluan oppia.

Oman talon tai mökin etsintä on edelleen käynnissä ja aktivoitunut entisestään E:n kanssa. Hän on puheliaampi ja omiaan sosiaalisissa tilanteissa, joita ilmeisesti tarvitaan täältä oman talon löytämiseen. Perus tori- ja etuovietsinnät ei tuota mitään tulosta, keinot on täysin toiset. Talon etsinnästä kannattaa kertoa kaikille kaikissa tilanteissa ja kysyä sitä jo lähes vastaanulijoilta. Ainutlaatuisimmat paikat eivät päädy edes julkisiin kanaviin kaupattaviksi, ne kaupataan suoraan kädestä käteen.

Olemme edelleen ajelleet mahdollisilla alueilla, joilta talon soisi löytyvän ja pistäneet karttaan merkkejä, kun sopivan näköinen on löytynyt. Kohta voi sanoa, ettei ole montaa Tunturi-Lapin tietä ja pikku kylää, jossa emme olisi ajaneet.

Toistaiseksi kynnys lähteä tämän hetkisestä mökistä on suuri. Tässä joen rannalla, revontulten alla on varsin hyvä olla. Kaipuu omaan tilaan, johonkin paikkaan, jonka omistaa ja jota voi pitkän ajan saatossa muunnella oman mielen mukaan on silti kova. Etsintä jatkuu eikä tässä kiire ole. Tiedossa on, että tämä on luultavasti enemmän kuin kuukausien projekti. Itse olen käynyt läpi Lapin talo- ja mökkitarjontaa kohta kahden vuoden ajan ja vain pari kertaa on liipannut läheltä, etten ole ostanut.

Mutta tässä on hyvä juuri nyt näin. Kaiken maailmalla tapahtuvan keskellä tuntuu välillä naurettavalta, miten hyvin asiat voivatkaan olla.

Rauhaa ja lämpöä kaikille <3

<3 Sanna