Luonto on vaipunut nyt viimeistään kylmään uneen, Tunturi-Lapin kaamos on ihan nurkan takana. Pohjoisemmassa Lapissa se on jo alkanut ja valuu sieltä hiljalleen tänne päin. Päivälleen ei ole mitään merkitystä, koska kaamos alkaa. Puhekielessä siitä puhutaan lokakuun lopusta helmikuun ensimmäisiin aurinkoisiin päiviin ja sen vaikutus tuntuu lähes tuon koko ajan. Kaamoksen pastellivärit on hallinneet taivasta jo kuukauden päivät ja aurinko on uhanalaiseksi käynyt vieras. Erityisesti pilvisellä ja sateisella säällä tai tuntureiden ympäröimänä aurinko voi olla näyttäytymättä paljon pidempään mitä virallinen kaamosaika kestää.

Miltä kaamos tuntuu? Valottomuus on väsyttävää. Havahduin pimeyden määrään vasta, kun näin konkreettisen luvun, että leveyspiireillä, jossa asun, on tällä hetkellä yli 21 tuntia pimeyttä. Ei ihmekään, jos hieman väsyttää. Kuitenkin, ne tunnit päivästä, joita valoisiksi uskaltaa kutsua ovat kuitenkin niin kauniita, kuulaita ja täynnä vesivärimaalauksellisia värisävyjä, etten usein huomaa kaipaavani varsinaista auringonpaistetta.

Mökkini metsärajan yläpuolelle kaamosaurinko ei jaksa enää nousta kokonaan, heijastelee enää vain viimeisiä voimiaan kuin hyvästejä heilutellen. Nautimme toistemme seurasta ne lyhyet hetket, mitkä vielä on mahdollisia. Seuraavan kerran aurinko paistaa mökkiini reilusti ensi vuoden puolella.

Viime vuonna tämä kaikki oli uutta. Huomaan eron. Jokainen pohjoisen hetki ja kokemus oli uusinta uutta ja elin kuin viimeistä päivää. Tunnistan tuon tunteen ajottain edelleen, mutta välillä osaan rauhoittuakin.

Luonteeseeni kuuluu uusista asioista innostuminen ja niiden elämään haaliminen. Ettei mikään vuosi olisi samanlainen. Se käy joskus rankaksikin, mutta pääosin koen sen ehdottoman positiivisena asiana. Opin hurjasti uutta ja kerään muistoja, joita ei päivästä toiseen samanlaisessa elämässä muuten ehkä kertyisi. Koen sen elämäntunteeksi, elämästä nauttimiseksi, kun kokeilen ja opin uutta, vien itseni uusiin tilanteisiin ja epämukavuusalueelle.

Viimeisimpänä uutuutena toteutin jo tovin mielen perukoilla muhjuneen haaveen ja aloitin työt oppaana paikallisessa matkailuyrityksessä. Kausityö on minulle täysin uutta, samoin oppaana oleminen ja asiakkaiden kanssa toimiminen. Kausi on vasta aluillaan, mutta toistaiseksi olen kokenut suurta innostusta ja nautintoa. Yritys tarjoaa myös moottorikelkkaretkiä, joiden parissa olen tosissani päässyt oppimaan uutta. Olen tutustunut kelkoilla ajamiseen, korjaamiseen ja niillä tehtyjen retkien oppaana toimimiseen.

Tervetuloa Ylläkselle moottorikelkkasafarille, saatatte päästä minun opastamakseni 💪

Kaiken uutuus on raskasta, mutta ah, niin ihanaa. On myös vaikea kuvitella olevansa töissä, kun tekee sitä, mitä muutenkin vapaa-ajallaan tekisi. Retkeilisi, ulkoilisi, sytyttäisi nuotoita, kertoisi tarinoita Suomen luonnosta ja suomalaisuudesta, opastaisi ihmisiä luonnon pariin.

Joulukuu jatkuu samoissa merkeissä, kaamoksen syleilyssä ja pienten hetkien halailussa. Kaiken uuden, ihmeellisen ja suurten seikkailujen rinnalle tarvitsen todella paljon hiljaisia hetkiä, yksin vietettyä aikaa, rauhaa ja tilaa. Ilman noita hetkiä en pystyisi kokemaan suurta elämäntunnetta seikkailuissa ja uusien asioiden parissa.

Pastellinsävyisiä kaamosterveisiä täältä lumen keskeltä ❄️ Eilen tuli kolmisenkymmentä senttiä lunta. Odottelen, tuleeko naapuri auraamaan pikku tieni vai lähdenkö lapion varteen kaivamaan auton esiin hangesta.

♥ Halauksin Sanna