Talvi tuli ja näyttää jäävän. Sääennuste lupaa lisää lunta, tänä aamuna pakkasmittari näytti kahtakymmentä. Joki on puoliksi jo jäässä, pikkulinnut käyvät koputtamassa ikkunanpieliin ja pyytävät talviruokinnan aloittamista.

Fiilikset alkaneen talven suhteen?

Ihanaa.

Viikonloppuna kävin ystäväni Lauran kanssa retkellä Äkäslompolon Kukastunturilla. Hankea on kertynyt jo sen verran, että varustuksena piti ottaa talvivaatteiden lisäksi mukaan varaston perältä sukset. Vastahan ne sinne vietiin alle neljä kuukautta sitten. Talvikenkiä ja ylimääräistä villakerrastoa päälle vetäessä tuli kotoisa olo. Tähän vuodenaikaan kuulun.

Lauralla on muuten hurjan hyviä kirjoituksia pohjoisessa asumisesta omassa blogissaan, Kiertoreitti. Meillä on paljon samankaltaisia ajatuksia täällä asumisesta ja tänne sopeutumisesta. Pohjoisen hiljaiselo, rauha ja oman itsensä löytäminen kaiken sen keskeltä on syy meille molemmille, miksi tänne muutimme ja täällä edelleen asustamme.

On ihanaa löytää retkeilevä keskustelukumppani, joka jakaa kuulumisen ja kuulumatttomuuden tunteen. Sen, kun ei ole varsinaisesti lappilainen, muttei kuuluu enää eteläänkään. Tuntee olevansa paikallinen, muttei kuitenkaan verrattavissa täällä syntyneisiin. Joka ymmärtää tietynlaisen elämän levottomuuden ja samalla rauhan ja levollisuuden, jonka pohjoisessa löytää.

Joka ymmärtää, kun huokaan tunturin talvelta tuoksuvalla huipulla "tää on niin puhdistavaa, ihan kuin olis syntynyt uudestaan!"

Kukastunturin huipulle menee hyvin merkitty ja talvellakin huollettu retkeilyreitti. Näin syyslomaviikolla sitä hallitsi turhan moni pyöräilijä ja kahden koiran ja vielä hieman huteran hiihtotekniikan kanssa se tuntui liian haastavalta, joten valitsimme hangen mukanaan tuoman vapauden ja valitsimme oman reittimme huipulle lumisen metsän läpi.

Metsän pohja ei ehtinyt jäätyä ennen lumen tuloa ja syksyn sateet on nostaneet tulvan vähän joka paikkaan. Jouduimme nostelemaan suksia suonsilmäkkeiden ja mutakuoppien ylitse, väistelemään vielä matalan hangen peittämättömiä kaatuneita puita ja risukkoja. Reittivalintamme oli lopulta pidempi ja vei enemmän aikaa kuin jos olisimme menneet varsinaista merkittyä reittiä pitkin.

Joskus on ihan hyvä mennä kiertoreittejä.

Tunturin huippua kohden lumi syveni ja hiihtäminen helpottui huomattavasti. Tuntureilla usein puhaltava tuuli oli kovettanut hangen pinnan, joka kesti suksen alla jo kuin kevätkantohanki. Naureskelimme olosuhteiden outoudelle. Kuinka usein tulee hiihdettyä hankikannolla lokakuusssa?

Talvinen aurinko kurkisti jo kylmennein sätein pilviverhon takaa. Sen säteet, tunturin pieni viima ja hangen narskahtelu suksen alla piristi muuten sateisen ja pimeän lokakuun alun jälkeen. Lokakuu on usein raskas kuukausi. Pimenevät illat, luonnon karu paljaus ruskaloiston jälkeen ja odotus lumesta ja talvesta väsyttää ja vetää välillä mielen maahan.

Tunturi-ilma puhdistaa.

Huipulla tunturimaisema avautuu joka ilmansuuntaan. Toisella puolella voi katsella Ylläksen uljautta, muutaman hiihtoaskeleen päässä horisonttia hallitsee Pallaksen tunturijono. Niiden siluetin tunnistaa jo kaukaa. Tunnen ne jo hyvin, olenhan kävellyt niitä ylös ja alas jo lukemattomia kertoja ja katsellut niiden muotoja jokaisesta ilmansuunnasta eri vuodenaikoina. Ne tuntuvat kodilta.

Evästauoksi pysähdyimme hankeen yksinäisen kelopuun juurelle, kuten lappilaiseen tapaan kuuluu. Omat eväät jäivät kiireisessä lähdössä pakkaamatta, mutta sanomattomaan retkietikettiin kuuluu eväiden jakaminen, joten minäkin pääsin lämmittelemään yrttiteen ja kotitekoisen hirvimakkaran mauilla.

Tunturituuli nosti pientä puhuriaan ja kylmetti nopeasti lapasista poistuneet kädet. Vähäiset tavarat oli nopeasti pakattu, sukset laitettu takaisin jalkaan jo kohmeisin sormin ja koirat komennettu takaisin päin.

Alas reippaasti, mutta kiireettömästi lasketellessa ja muutaman kerran taas tutusti hankeen humpsahdellessa mielen valtasi pakkasesta huolimatta lämpö ja kodikas tunne.

Talvi on tunne, kodikas sellainen.

♥ Sanna