Utsjoki valloitti. Olen käynyt siellä ennenkin, mutta nyt ensimmäistä kertaa kesällä. Kesä kaukana pohjoisessa on vasta aluillaan. Lehdet puissa pieniä ja hennon vaaleanvihreitä. Tienvarsien kasvit juuri maasta puhjenneita ja uusia kaikessa hentoudessaan.

Utsjoella yövyin pienen puron varrella, josta kirjoitin jo aiemmin. Sieltä lähtiessäni tie kuljetti minua Nuorgamiin asti, Suomen pohjoisimpaan kylään ja pysähdyin samalla rannalla, jolla viime syksynkin reissullani. Viilensin itseäni kolmeakymmentä hipovassa helteessä Tenojoen hyisessä aallokossa. Norjan puolen vuoret olivat vielä lumihuippuisia ja valuttivat oman jäisen kosketuksensa rajajokeen.

Nuorgamista palasin pian Utsjoen kylälle. Matkalla olin pysähtynyt kylätalo Giidassa ja ostanut tienkäyttöluvan Ailigas-tunturiin johtavalle tielle. Lupamaksuilla tie pidetään avoimena ja hyvässä kunnossa. Lupa maksoi vain 5€ ja on voimassa koko vuoden. Minun jälkeeni kassalla saman luvan ostanut matkaaja hämmästeli samaa alhaista hintaa.

Ailigas nousee kohti taivaanrantaa heti Utsjoen kylän takaa ja luo oman siluettinsa kylän maisemaan. Bertta-paku jaksoi nousta jyrkän hiekkatien mukisematta ylös asti. Satoi vettä ja tuuli oli kova. Aiemmasta kovasta helteestä ei ollut enää tietoakaan. Turhaan ei sanota, että sää muuttuu tunturissa nopeaan.

Odottelin mukavasti kirjaa lukien auton lämmössä sateen ja tuulen rauhoittumista. Siihen meni hyvä tovi, mutta parkkipaikalla käyneet muut ihmiset kaikkosivat illan tullen ja jäin tunturiin ihan yksikseni. Iltakymmenen aikaan ilma tuntui tyyntyneen, pakkasin mukaan kameratarvikkeet ja astelin ulos yöttömään yöhön.

Alhaalla tunturin juurella Utsjoki keräsi sumua pintaansa, jota se liikutteli kylän harvojen talojen päältä hiljaa ja aavemaisesti. Koko tienoosta ei kuulunut ääntäkään. Tuulikin oli tyyntynyt täysin ja korosti seisonnallaan kaiken hiljaisuutta.

Utsjoen kylän toisella puolen Norjan huiput nousivat valkoisina kaiken suomalaisen vehreyden ylle. Viimeiset sadepilvet piiskoivat vielä ilmeisesti rajan toista puolta, mutta eivät peittäneet enää edes maisemaa näkyvistä.

Kävelin Papun kanssa yön tunteina pitkin poikin tunturin aakeata lakea. Varjoapaikoista löytyi vielä reilusti lunta, joka solisi rakkakivikon seassa sulavana purona alaspäin. Yöttömän yön valoisuus, ilman suoranaista aurinkoakin, on kaunis. Aivan kuin värit syvenisivät heti illan muuttuessa yön puolelle. Yön valossa on jotakin maagista ja lähes käsinkosketeltavaa.

En millään malttanut jättää tätä maisemaa ja mennä nukkumaan. Istuin pitkät tovit eri paikoissa vuosisatoja ellei tuhansia vuosia vanhoilla kivillä, jotka rakkakivikon seasta erottuivat kuin kutsuen ihailemaan maisemaa niiden päältä. Katselin pilvien lipumista horisontissa. Mietin, miten niille tai taivaalla lenteleville linnuille kahden maan raja on täysin tarpeeton. Ne voivat ylittää sen päivässä satoja kertoja välittämättä tai tietämättä mitään meidän rajoituksista, tarkastuksista ja tavoistamme pitää kirjaa kulkijoista ja menijöistä.

Matkallani Inarista pohjoiseen ostin saamelaismuseo Siidasta kirjan Vastatuuleen, joka pureutuu saamelaisten kokemushistoriaan ja avaa saamelaista mielenmaisemaa. Huomasin hyvin nopeasti, miten vähän tiedänkään aiheesta. En juuri mitään. Hämmästelin vähäistä tietouttani muun muassa siitä, miten pitkään saamelaiset ovat kulkeneet näissä maisemissa poroja paimentaen. Jäämerelle asti ulottuvat porojen laitumet mahdollistivat luonnonmukaisen vuodenaikojen kierron seuraamisen ja laidunalueiden pysymisen rehevinä ja kestävällä kannalla. Valtioiden rajojen sulkeuduttua monia asia monimutkaistui ja saamelaiset ovat aikojen saatossa menettäneet ison osan laidunmaistaan ja vanha luonnonmukainen elinkeino on sen vuoksi vaarassa. En ole malttanut laittaa kirjaa pois sen ostamisen jälkeen. Se avartaa tietämystäni ja rikkoo ennakkoluulojani.

Kuten linnut ja pilvet, ovat myös ihmiset kulkeneet täällä ennen vapaasti luonnon mukaan välittämättä kartalle piirretyistä rajoista ja rajoituksista.

Aamulla nousin kuuden aikaan tuulen keinuttaessa Berttaa ja kolisuttaessa sen kylkiä. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta jo kuumana enteillen taas uutta hellepäivää. Tuuli henki tunturille tyypillistä levottomuutta, mutta muuten ilma oli kaunis ja kesäinen. Keitin kahvit ja kävin tuulisella huipulla kävelyllä. Papu oikoi jäseniään hitaasti yöllisen reilun pituiseksi venähtäneen lenkin jäljiltä.

Pakkasin Bertan ajokuntoon ja köröttelin hissukseen alas tunturin rinnettä. Tielupa varmassa tallessa autossa, tänne palaan vielä uudelleen tänä vuonna.

Halauksin,

Sanna