Luonto opettaa meitä olematta kiintymään liikaa. Kaikki on muutoksessa. Koko ajan. Ainoastaan muutos on varmaa, varsinkin pohjoisen alati liikkeessä olevassa luonnossa, jossa kahdeksan vuodenajan kierto ei pysähdy hetkeksikään.

Joki luopui viimein jäisistä kahleistaan. Samalla minä jouduin luopumaan yhdestä talven tärkeimmistä kulkuväylästäni. Kuljin jäätä pitkin lähes joka päivä, oikaisin vastarannan metsään, seurasin talven eläinten jälkiä, ajoin elämäni ensimmäistä kertaa moottorikelkalla, hiihdin puolipäivää kestäneitä hiihtoretkiä edestakaisin kirpeässä pakkasilmassa. Nyt joki on jälleen villi ja minun ulottumattomissani.

Luopuminen ei ole helppoa, mutta se avaa uusia mahdollisuuksia. Kun jostain päästää irti, jää tilaa uudelle. Opettelen sitä vielä itse, mutta minulla on paras opettaja, luonto. Se ei kysele eikä odottele, siinä suhteessa on raakakin. Se ei jätä valinnanvaraa. On opittava, liikuttava eteenpäin, elettävä uutta aikaa ja päästettävä irti edellisestä.

Pitkään jatkunut sade enteili virran vapautumista, mutta jää piti pintansa yllättävän pitkään. Lämmin sade rummutti mökin kattoa ja syövytti jään pintaa, mutta se kesti sitä toista viikkoa hievahtamatta.

Sitten alkoi tapahtua. Vuolaimmat virrat ja pienet purot antoivat periksi ensin. Kosket kuohuivat, teiden varsille nousi tulvavesiä - tänä vuonna kovin maltillisia, mutta vettä oli yhtäkkiä kaikkialla. Hiljalleen virtojen voima uuvutti myös pääväylän jäätä. Ensimmäisenä suli oman rantani törmä, johon virtaa jänkältä vuolas joki. Aurinkoa ei viime viikkoina ole juuri näkynyt, joten sen voimalla ei ollut kovinkaan suurta merkitystä tässä näytöksessä.

En malttanut odottaa jäiden lähtöä, joten ajoin viikonloppuna hieman pohjoiseen, ylemmäs joen vartta katsomaan, miten vuolaat kosket purevat väylän jään pintaa. Pysähdyin pienen kosken partaalle - keskelle ei mitään, jonnekin ennen Muoniota.

Pieni koski, mutta sitäkin isompi ääni. Vietin aamupäivän sen kuohujen melskeessä. Hengitin keuhkojen täydeltä vielä hieman jäiseltä tuoksuvaa, kosteaa ilmaa. Istuin liukkailla rantakivillä ja unohduin kosken pyörteisiin. Aamupäivä kului, iltapäivä saapui. En huomannut. Kuten usein ennenkin, unohdin ajan kulun ja muun maailman. On vain yksi olemassaoleva hetki. Maailman vaivattominta meditaatiota.

Viikonloppuna oman rantani jäät antoivat periksi. Aurinko liittyi voimiin ja laittoi vauhtia jään voittamiseen. Talvi luovutti viimein kevään voimille. Vesi nousi nopeasti ja peitti alleen törmän kasvit. Ohi lipuvat jäälautat kolisevat - tai oikeastaan suhisevat osuessaan toisiinsa. Äänimaailma on minulle outo, mutta kuitenkin rauhoittava. Veden virtaus, lempeä jäiden suhina, välillä kunnon loiskahdus, kun isommat lautat surutta jyräävät pienemmät alleen.

Joki on ollut viime päivät kuin elävä olento kiemurrellessaan irti jäistä. Rantani kohdalla virtaus on lempeä ja kevyt, mutta se virtaa nyt vuolaampana kuin aiemmin. Vaikka väylä on leveä, jäälautat kasaantuvat pieniin mutkiin ja mataliin uomiin ennen kuin joku isompi lautta tai virtauksen hetkittäinen voimistuminen saa ne taas jatkamaan matkaansa. Seisoin hetken rannan törmällä kameran kanssa. Huomaamattani vesi nousi ja kasteli kenkäni, vaikka vain hetki sitten olin seisonut kuivalla maalla. Tätä voimaa ei voi pysäyttää.

Rannalle yhtäkkiä ilmestyneet lukuisat linnut pitävät omaa konserttiaan päivin öin. Ne levähtävät kevättanssiaisistaan hetkeksi ja istuvat ohikiitävälle jäälautalle, lipuvat sen mukana alavirtaan ja lentävät taas huutaen takaisin. Sukeltavat niiden ali ja pujottelevat jäiden virrassa. Aivan kuin ne pitäisivät hauskaa jäiden kanssa.

Olen istunut tuntikausia aamuisin ja iltaisin katselemassa jäiden loputonta marssia etelään. Minne ne menevät? Pohdin laittavani näkyvän merkin yhdelle jäälautoista ja ajavani etelään päin katsomaan. Saapuisiko se sinne vai ehtiikö jäälautta sulaa ennen lipumistaan mereen? Ehkä jätän sen taas yhdeksi pohjoisen mysteereistä.

Hieman haikein mielin luovun talvesta ja sen ihmeistä. Joen jäästä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista. Mutta tiedän sen myötä tulevan uuden ajan. Lämpimät illat avoimen ja tyynen joen varrella. Iltauinnit koleassa vedessä, joka virtauksen takia ei taida ikinä lämmetä. Puisten kalaveneiden vana kesäyönä, joka jättää jälkeensä tervan tuoksun ja airojen loiskeen.

Ja mikä parasta. Jää tulee takaisin. Ensi talvena. Ja minä olen täällä sitä odottamassa.

Lämpöisiä kevätiltoja 💛

Halauksin,

Sanna