Viikonloppuna matkasin kohti Pyhä-Luostoa. Taas. Tuossa pienessä kansallispuistossa ja tunturikylässä keskellä Itä-Lappia on jotakin puoleensavetävää. Kylähenki, jonka huomaa niin hiihtokeskuksen ravintolassa, jossa joka toisessa pöydässä istuu tuttu kasvo kuin ystävien kahvipöydässä, jonka ääressä on aina ihmisiä niin, että kupit loppuvat kesken. Pyhän alue on suloisen pieni. Hiihtokeskus on jopa tällaiselle hiihtokeskusinhoajalle sopivan kokoinen. Semmoinen, että itse tunturi on pääasiassa eikä sen ympärille rakennetut hulppeat puitteet, ravintolat ja putiikit. Kyläkeskus kattaa tunturin varjoon jäävän muutaman rakennuksen, isoimpana niistä luontokeskus, jolle salliikin hieman mahtipontisemma puitteet kuin muille. Pyhä sopii minulle hyvin.

Pyhäjärven kylä tunturista katsottuna. Horisontissa kohoavat Luoston tunturit ja Pyhä-Luoston kansallispuistomaisemat.

Aamu Pyhällä valkeni kuulaana ja kauniina. Kuin sokerikuorrutuksen saaneena. Ystävieni talo, jonka vielä remontoimattomalla vintillä nukuin kahden makuupussin lämmössä sijaitsee Pyhäjärven rannalla, hieman kauempana itse hiihtokeskuksesta. Järven oisella puolella nouesvat Pyhätunturi ja Soutajatunturi, joiden ääriviivat erottuivat aamun huurteisesta sumupilvestä juuri ja juuri.

Päivän ohjelmana oli kiivetä Soutajatunturille ja kokeilla lumisurffausta. Minä ensimmäistä kertaa.

En ole laskenut itseäni urheilijaksi, saati extremeurheilijaksi koskaan. Olen luonteeltani varovainen, pidän hitaista ja rauhallisista aktiviteeteista. En tosin tiedä, mitä tämän talven aikana sille kaikelle on tapahtunut. Yhtäkkiä löydän itseni vapaalaskemasta tuntureiden puuterilumilla, lumisurffaamasta vapailla hangilla ja lumilautailemasta moottorikelkan perässä. Kaiken lisäksi nautin siitä kaikesta täysin sydämin. Nautin vauhdista, jota ennen olen pelännyt, nautin kylmästä tuulesta ja elämisen riemusta. Lappi tekee ihmeitä ihmiselle.

Rakensimme junan lumimönkijän perään, jotta saisimme kuljetettua viisi ihmistä, kolme koiraa ja lumisurffaustarvikkeemme tunturiin. Juna koostui koirien kelkkareestä, yhdestä potkukelkasta ja yhdestä ahkiosta sekä niiden välisistä köysiviritelmistä. Viimeistekin rippeet minusta extreme-lajien inhoajana karsiutui siinä kyydissä. Lumi tuiskusi silmille, isommat koirat juoksivat täysin rinnoin auringon kultaamalla hangella, pipo ja kaulahuivi keräsi puuterilumikerroksen ylleen. Hetki maistui elämältä.

Kuva: Jari Kivelä

Kuva: Jari Kivelä

Junaviritelmän jätimme järven jäälle ja kiipesimme tunturiin lihasvoimin. Umpihanki oli syvä, mutta kevyt. Isoimmat kulkivat edellä, pienimmät (lue: koirat) pääsivät tallaamaan valmista polkua. Aurinko helli ulkoilijoita, lumi kimmelsi tuhansin pienin timantein. Hengitystä tasaamaan jäänyt laskija sai ihailla järven takana avautuvaa puhdasta kansallispuistomaisemaa, joka kylpi sinisen ja kalpean keltaisen eri sävyissä. Hyvin lumelta suojatut saappaat upposivat hankeen, mutta olivat kevyet nostaa ylös askel askeleen jälkeen.

Kuva: Jari Kivelä

Kokeineimmat olivat valinneet rinteeksi loivan, hyvillä maisemilla varustetun. Ilmapiiri oli kevyt, nauru herkässä itse kunkin ottaessa lumikylpyjä tasapainon herpaantuessa laudan päältä. Vauhti ei päätä liioin huimannut syvässä lumessa. Parhaan laskun sai se, joka onnistui ohjaamaan laudan edellisen hankeen piirtämälle jäljelle ja saamaan hieman enemmän vauhtia kuin mitä upottava hanki itsessään antoi.

Muutaman harjoittelukerran jälkeen alastuloa voisi sanoa jo lumisurffaukseksi. Sitä aiemmat olivat enemmän tai vähemmän hankikylpyjä ja tasapainon hakemista. Onnistumisen riemu ja uuden oppiminen purkautuivat ilmoille voittajan elkein.

Kuva: Jari Kivelä

Päivä humahti nopeasti. Hanki kirjoutui laskun jäljistä piirtäen siihen tummansinisen sävyisiä kiemuroita. Posket punoittivat tunturin rinteen nousemisesta ja pakkasen kosketuksesta. Koirat eivät jaksaneet juosta joka laskijan perässä haukkuen, vaan kietoivat itsensä lumikieppiin aurinkoiseen paikkaan ja vahtivat laumaansa enää vain puolella silmällä. Reppu keveni keksieväistä, jotka jaettiin tasaisesti kaikkien kesken. Niidenkin, joihin tutustuttiin vasta tunturin rinteessä. Pyhällä kylähenkeen kuuluu retkieväiden jakaminen. Mikä olisi parempi keino saada uusia ystäviä kuin jakaa väsyneille laskijoille kotitekoisia suklaakeksejä?

Aurinko jatkaa pohjoisen pimeyden jäljiltä väsyneiden hellimistä. Se on paistanut lähes päivittäin jo viikkojen ajan. Se tuntuu ihanan raikkaalta tuulahdukselta, kevään ensi merkiltä ja uudenlaisen energian tuojalta. Vaikka eletään vielä täysiä talvikuukausia, auringon kultaamina ne tuntuvat toisenlaisilta kuin aiemmat.

Aurinkoa ja puuterilunta keväisiin päiviisi toivottaa

♥: Sanna

Postauksen ensimmäinen kuva: Jari Kivelä

Jos haluat kokeilla Pyhä-Luoston alueella lumisurffausta, ystäväni järjestävät ohjattuja retkiä, joille on joka tason laskija tervetullut. En voi kuin suositella <3