Viime viikonloppu kului umpihankea kuluttaen Pyhä-Luoston kansallispuistossa Itä-Lapissa ystäväni ja nimikaimani Sannan kanssa. Sannan, jonka tapasin ensimmäistä kertaa viime syksynä toisella puolella Savukoskelaista erämaan koskea. Itäkairassa muutaman kilometrin käveltyäni joen ylityspaikalla vastarannalla seisoi vaalea nainen sinisessä anorakissa ja vaaleissa hiuksissa seuraten haparoivaa joenylitystäni. Olen kirjoittanut siitäkin seikkailusta aiemmin, pääset lukemaan sen täältä.

Tiedättekö sen tunteen, kun kohtaa uuden ihmisen ensimmäistä kertaa, mutta tuntuu kuin hänet olisi tuntenut aina? Sellainen tunne minulla oli kaimani kanssa. Ystävystyimme heti.

Tapasimme Luostotunturin juurella parkkipaikalla, jossa pakkasimme yhdeksi yöksi tarvitsemamme tavarat ahkioon ja rinkkaan. Auton takakontista purimme liukulumikengät, joilla pääsee kulkemaan kevyesti ja mukavasti syvemmässäkin umpihangessa. Olimme varanneet yöpymiseen Yrjölän varaustuvan. Hiihtomatkaa kertyi parkkipaikalta reilu kuusi kilometriä, mutta se kului niin kevyesti, että teimme vielä muutamia kiertolenkkejä hyvien liukulumikenkien turvin umpihangessa. Aurinko kurkisteli puiden lomasta ensimmäisiä kertoja tänä vuonna. Kuvittelimme sen lämmittävän kalpeita poskiamme lumihuppuisten puiden keskellä. Hanki kohisi jaloissa. Hongat natisivat kylmyyttä ja vanhuuttaan. Muuten hiljaisuus oli saumaton.

Yrjölän kellertävän tuvan saavutimme jo aikaisin iltapäivällä. Hetken mielessäni kävi taas hassu, vanhan kaupunkilaisen ajatus pitkästä illasta ilman mitään tekemistä. Tuvan jäähileistä lukkoa kohmeisin sormin avatessa ja tupaan astuessa ajatus kaikkosi pian. Tupa oli umpijäässä. Ikkunat olivat jäähileiset ja pimensivät läpinäkymättömyydellään tupaa, Sannan lupaamaasta tunturimaisemasta ei sisällä ollut tietoakaan. Tottuneet eränkävijäsannat aloittivat tutun touhun; puiden hakeminen ja pilkkominen, tuvan kamiinan sytyttämien, läheisen puron jään rikkominen ja veden kantaminen sisään. Välillä kävimme lämmittelemässä ulkona. Kyllä, lämmittelemässä ulkona. Arvioimme, että lämpötila sisällä tuvassa oli ainakin viisi pakkasastetta kylmempi kuin ulkona, jossa oli mitä täydellisin tammikuun pikkupakkaskeli. Kamiinan tuhkia tyhjätessäni metallinen tuhkalapio jäätyi kiinni käteeni.

Illalla, seitsemän tunnin tuvan lämmityksen ja sitä odotellessamme tehtyämme muutaman kilometrin ylimääräisen hiihtolenkin tupa alkoi tuntua lämpimältä. Sen verran lämpimältä, että maltoin riisua yhden kolmesta siihen asti päälläni pitämästä villapaidasta. Sanna piti lupauksensa myös tuvan ikkunasta näkyvästä tunturimaisemasta. Tuvan ikkunat eivät sulaneet jäästä, Sanna raaputti hileeseen maiseman menevän aukon metallisella keittiölastalla kuin auton jääraapalla konsanaan. Jep, Sanna on hauska tyyppi.

Tuvan yhteydessä on myös sauna, joka avaa narisevan, hirvensarvikahvaisen ovensa samalla avaimella tuvan kanssa. Tällä kertaa pelkän tuvan lämmittämiseen kului sen verran ihmis- ja puuenergiaa, että sauna jäi odottamaan seuraavaa kertaa. Kuulin kuitenkin huhuja sen lempeistä löylyistä ja rauhoittavasta kosketuksesta. Yrjölän saunalle pitänee vielä hiihtää toistamiseen talven aikaan.

Talvella tuvalle ei johda polkuja eikä hiihtolatuja. Moottorikelkkareitti viistää ohitse, mutta näin kauden ulkopuolella kevyt lumikerros sen pinnalla kertoi sen olleen käyttämätön jo monta päivää. Jo tutuksi tullut kirkas ja kuulas tähtitaivas levittyi hiljaisen tuvan ylle pimeyden laskeuduttua. Vain savupiipusta silloin tällöin sinkoilevat himmenevät kipinät kilpailivat valonlähteinä tähtien kanssa. Luonto huokaisi päivän päätteeksi. Jossakin lumesta väsähtänyt kynttiläkuusi tiputti lumihupun yltään kinokseen tumpsahtaen.

Luonnonrauha on sanoinkuvaamattoman rauhoittavaa.

Päivä valkeni tupatyylillä verkkaiseen tahtiin. Aamuyöllä kamiinaan uudelleen aseteltu tuli lämmitti parven nukkujat kauttaaltaan ja herätessä makuupussi, puhumattakaan merinokerrastosta oli aivan turha. Alakertaan pystyi hipsimään paljain jaloin kuin kotona konsanaan.

Kuva: Sanna Juutilainen

Kiirettä ei ole, kelloa ei tarvitse katsoa. Ajan määrittää valon hljalleen lisääntyvä määrä jo lähes jäähileistä vapautuneiden ikkunoiden takana.

Tavaroiden pakkaus ja tuvan siivoaminen vievät oman aikansa. Kirveen kanssa jäänsekaisesta vedestä nostetut vesisankolliset tyhjennetään. Monista monoista ja vaelluskenkien pohjiin jääneistä kivistä naarmuttunut puulattia lakaistaan huolella seuraavien vieraiden villasukille sopivaksi. Iltaa kuluttaneiden kynttilöiden tilalle jätetään uudet, jos sellaiset on tulleet mukaan, usein on. Mieltä lämmittää seuraavien matkaajien levon ja rauhan hetket.

Edelleen kylmästä kohmeinen ovi suljetaan, avain laitetaan tarkkaan talteen taskun pohjalle odottamaan kyytiä takaisin luontokeskukselle. Sukset viritetään jalkaan, ahkio ruokitaan taas pulleaksi, rinkka kiristetään selkään sopivaksi.

Matka jatkuu tuntureiden tutkivassa katseessa, lumipukuisten puiden alla, halki umpihangesta korean aapan, jossa ikiaikaiset hongat kurottavat hetkeen pysähtyneitä oksiaan kuin sormia kohti auringon säteitä. Suksi hankaa lempeästi vasten puuterinpehmeää hankea. Iloinen ja rentoutunut rupattelu suksien suihkeen lomassa siivittää auringon säteiden ohella matkaa joutuisammaksi.

Kiitos, ihana ystäväni Sanna retkestä, lämpimistä sanoista, puhdistavista naurupyrskähdyksistä ja siitä, että jaat kanssani samankaltaisen maailmankuvan, arvomaailman ja elämänilon. Kiitos Pyhä-Luoston kansallispuisto ja ihmeellinen luonto.

Kiitos sinulle, kun luit retkitarinani 🤗

♥: Sanna

Kuva: Sanna Juutilainen

Postauksen ensimmäinen kuva: Sanna Juutilainen