Kävin joulun pyhinä ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen etelässä. Siellä melkein 1000km päässä, mihin heinäkuussa jätin koko siihen asti rakentamani elämän. Ystäväni kysyi ennen lähtöäni, olenko menoissa kotiin joululomaksi. Vastasin ennen kuin ehdin miettiäkään: "En, mun koti on täällä. Pohjoisessa. Lapissa."

Matka etelään on pitkä ajaa. Ehdin pohtia kotia ja sen merkitystä matkatessani lähes koko Suomen mitallisen kilometrejä.

"Mä meen nyt kotiin", on viime vuosina tarkoittanut montaa eri asiaa. Kodikseni olen kutsunut erilaisia paikkoja. Matkustettaessa se saattaa vaihdella päivittäin. Viime vuosina myös niin sanottu pysyvä kotini, osoitteeni ja vähäiseksi käyneet tavarani ovat matkanneet paikasta toiseen useaan kertaan vuodessa. Niin useasti, että tälle vuodelle hyvä ystäväni antoi minulle luvan muuttaa vain yhden kerran. Siskoni ihmetteli viime muuton yhteydessä ääneen "Mihinköhän sä seuraavaksi muutat, varmaan Venäjälle, sitä sä et oo vielä kokeillu. Enpä kyllä ihmettelisi sitäkään yhtään."

Niin kuin sanotaan, koti on tunne. Ei välttämättä fyysinen paikka. Tunne rauhasta ja turvasta, tutusta paikasta, jossa mieli lepää. Kaikki "oikeatkaan" kotini eivät ole tuntuneet siltä ja huomaan, että välttelen silloin niiden kutsumista siksi. Toisaalta, kutsun usein yöksi-pariksi luonnonhelmaan pystytettyä telttaa kodiksi, koska se tuntuu siltä. Tunne on tärkeämpi kuin kodin fyysinen olemus.

Asiaa pohtiessa keräsin kuvia aikojen takaa ja matkojen varrelta paikoista, joita olen kutsunut kodikseni. Koti on voinut olla yhden yön majapaikka tai viikkojen, kuukausien tai vuosienkin koti.

Tervetuloa kurkistamaan kotiini - kaikkiin niistä.

Tällä hetkellä kotini on täällä, pohjoisen taivaan alla, polvisyvyisessä lumessa, kinoksiin hautautuneiden puiden katveessa, valottoman tien varrella, pienellä kylällä, jonka asukkaat osaan jo useat etunimeltä. Se tuntuu kodilta ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Tuntuu todella hyvältä kutsua pohjoista kodikseni.

♥: Sanna