Tajusin menneellä viikolla asuneeni nyt puoli vuotta pohjoisessa. Näin sanottaessa se tuntuu lyhyeltä ajalta, todellisuudesssa tunnen olleeni täällä pitkään, aina. Ehkä olenkin, nyt vasta olen fyysisesti siirtynyt tänne.

Puolessa vuodessa olen oppinut niin sanotusti maan tavoille. Niin ainakin luulen.

Päivittäin teillä parveilevat porot eivät enää ihmetytä etelän tulokasta niin paljon kuin kesällä. Tiedän, että ne eivät hyppää päättöminä autojen alle, vaan käyskentelevät rauhassa pientareella. Voinpa väittää nähneeni niiden katsoneen vasemmalle ja oikealle ennen kuin ovat ylittäneet tien. Vain kiireisimmät luultavasti Norjasta tai Kilpisjärveltä tulleet pitkänmatkan rekat tööttäävät porolaumalle yrittäen saada niitä väistämään jäisellä maantiellä ilmeisesti usein siinä onnistuen. Vain kerran olen nähnyt porokolarin jäljet talvisella hangella. Porojen määrään nähden kolarit ovat hämmentävän harvinaisia.

Viikko sitten sain lappilaisen kasteen päästessäni mukaan poroerotukseen. Sellaiseen aitoon ja oikeaan, jossa lämmitellään pakkaskelin paleltamia sormia tervaskantoon sytytetyllä nuotiolla. Jossa jokaisen lanteilla keikkuu leuku, lappilainen veitsi, jolla ei viilletä makkaran sieviä viiltoja, vaan kaadetaan vesurin tavoin pieni tunturikoivu tikuksi, jonka nokkaan taitellaan palanen itse metsästettyä ja palvattua hirven lihaa. Jossa mukana oli poromiesten lapsia, jotka olivat vapaalla koulusta päästäkseen mukaan laskemaan ja merkitsemään omia porojaan. Heidän rinnallaan ajoin ja otin kiinni porojen vasoja, isompien kiinni pitämiseen vaadittiin enemmän elopainoa, taitoa ja kokemusta. Minulle vauhdilla ohi juoksevan villin vasan sarvista nappaaminen ja paikallaan pitäminen eläinlääkärin rokotuksen ajan oli tarpeeksi haasteellinen kokemus.

"Kuinka olet sopeutunut tänne pohjoiseen? Onko auto toiminut tunturikylien väliä ajellessasi? Mitä koiralle kuuluu, paleleeko sitä pakkasessa? Pysyykö mökki lämpimänä öisin?" Tuttavallisiin kysymyksiin ja niiden kysyjiin törmää kylällä, kaupassa, luontopoluilla eikä vastauksissa kannata kursailla tai kierrellä kaupunkilaisittain. Kun paikkakunta on pieni, kyläyhteisö on tiivis. Viidenkymmenen kilometrin päässä tunturikylässä minut tunnistetaan välinevuokraamossa, kun kirjoitan nimeni ja osoitteeni vuokraamon kassalla: "Sinä olet se, joka asut siellä sen ja sen mökissä, siinä joen rannalla!" Illalla pullakahville pistäytynyt naapuri tunnetaan seuraavana päivänä toisen kyläläisen tädin miehenä. Kaikki linkittyvät jollakin tavalla toisiinsa, kaikki tuntevat toisensa. Pienistä piireistä on hyötyä nykymaailman massabyrokratian pyörissä. Jos itse et tiedä jotakin, läheltä löytyy ihminen, joka tietää. Ihmiset ovat keskiössä, eivät botit, automaatit tai automaattivastaukset.

Aika kulkee verkkaasti pohjoisen pakkastuulessa. Ei täsä mithään häthää ole, usein sanotaan. Valo on talvella vähäistä ilman kelloon katsomistakin. Normaalielämää täälläkin vietetään, mutta rennommalla otteella. Auto ei välttämättä aamulla käynnistykään, lumiaura on kasannut pihatien varteen metrisen kinoksen, josta ei ilman lapiointia läpi pääse. Hakuna matata, sanottaisiin eteläisen pallonpuoliskon savanneilla. Täällä säästellään nekin sanat parempaan tilaisuuteen, otetaan lapio käteen ja aletaan hommiin.

En ole ainut, joka on kokenut pohjoisen ilmanalan rentouttavana, rauhoittavana, jopa pelastavana tekijänä. Monen kanssakulkijan tarina kulkee samoja ratoja; pohjoiseen on tultu pakoon kiirettä, työpaineita, stressiä, uupumusta ja jääty sille tielle. "Tultiin tänne vuodeksi, nyt on kolmastoista menossa" on yleinen vastaus kysyttäessä, miten tänne on päädytty. Täältä on löytynyt puoliso, perhe, työ ja palanen sitä jotain, mitä Lapin taiaksi sanotaan. Tänne on ehkä vaikea tulla, mutta vielä vaikeampi täältä on lähteä.

Tänne on ehkä vaikea tulla, mutta vielä vaikeampi täältä on lähteä.

Samat elämän realiteetit on pohjoisessakin, on oltava työ ja elinkeino, ihmisiä ympärillä, harrastuksia ja katto pään päällä. Sosiaalisen median revontuloitäyteiset kiiltokuvat eivät aina välitä oikeanlaista tarinaa siitä, mitä elämä täällä on. Olosuhteisiin nähden olen jopa ylpeä siitä, miten pienet maakunnat sitkeästi tarjoavat työ- ja harrastusmahdollisuuksia asukkailleen. Julkista liikennettä ei ole, mutta tiivis yhteisö keksii keinot toimiviin kimppakyytirinkeihin. Naapurilta saa omien työkalujen puutteessa lainata koko työkaluvajaa. Kirkonkylän puotien puutteessa kaupan pihaan kurvaa joka viikko jonkinlainen myyntiauto, milloin tarjoamaan villahousuja, milloin käsityötuotteita tai moottorisahoja. Kyllä, kylän kaupan pihassa käy säännöllisesti myyntiauto, joka myy moottorisahoja.

Elämä kulkee omia polkujaan täälläkin eikä niitä kaikkia voi aina valita itse. Koen kuitenkin, että niiden kulkeminen on täällä kevyempää ja taivas niiden päällä tilavampi. Hengitys kulkee vapaasti. Reppu saattaa painaa selässä ja tunturin rinne olla jyrkkä, mutta askel ilmava ja mieli tyhjä. Kaipuuta kauas ei ole, kaukana on tässä. Jos, ja kun voin valita, valitsen pohjoisen polut - vaikka joskus raskaat ja lumiset - joita aion tallata vielä jatkossakin.

Ihanaa, kun olet mukana jakamassa matkaani!

♥: Sanna