Marraskuu on ollut harmaa. Kaikissa sen sävyissä. Päivä valkenee kymmenen maissa mustan maan ja vesisateen saattelemana hädin tuskin aamua kirkkaammaksi vain syventääkseen muutaman tunnin jälkeen harmaan sävyjä ja hiljentyen taas uudelleen yön tummuuteen. Lumisade antaa pientä toivoa viikon välein valkeudellaan, mutta luovuttaa pian lämpimän ilmanalan paineen alla.

Vesisade on vapauttanut joen väliaikasesta jääpeitteestään. Virta heiluu kovassa tuulessa vasten rantojen väsyneitä ja väljähtäneitä koivikkoja, joista viimova pohjoistuuli on huuhtonut viimeistekin värit. Vesi näyttää virtaavan kovassa syystalven tuulessa pohjoiseen, suuntaan, johon sen ei kuuluisi virrata. Autiot rannat ovat hiljaiset, tuntuu kuin kaikki elämä olisi niistä kadonnut johonkin koloon odottamaan parempia päiviä.

Marraskuu on kovaa aikaa. Paitsi luonnolle, myös meille ihmisille. Valon vähyys jo itsessään ottaa koville, sen lisäksi päälle painaa kiire - asia, jota itsen pyrin välttämään viimeiseen asti kaikin keinoin siinä silti useinkaan onnistumatta.

Miksi on aina niin kiire?

Kysymys, joka on ollut monen mielessä viime viikkoina. Niin, miksi? Juuri marraskuussa, kun meidät ihmiset laitetaan koville jo luonnonvoimien, tai niiden puutteen vuoksi, miksi juuri silloin painaa kiirekin päälle? Kiire, jonka olemme täysin itse luoneet. Ympäröivä luonto uinuu, odottaa kevättä, aurinkoa tai edes lumipeitettä, joka kirkastaa maiseman ja kantaa askeleen paremmin kuin mutainen maa. Miksi me ihmiset painamme kuin viimeistä päivää usein yli omien voimiemme? Koska on jaksettava, kiirehdittävä kohti vuoden loppua ihan vain sen vuoksi, että kaiken voisi aloittaa taas alusta?

Kuulostaa hullun puuhalta, jos minulta kysytään.

Toimin kiireessä erittäin huonosti. Häsellän, hämmennyn omasta häsellyksestäni ja sotkeudun omiin jalkoihini ja ajatuksiini entistä enemmän. Silti en ole vielä oppinut löytämään keinoja sen välttämiseksi tai edes siinä keskinkertaisesti selviytyäkseni. Onko kiire asia, joka pitää vain hyväksyä? Asia, jota ei voi paeta. Jonka kanssa on opittava elämään.

En mitenkään haluaisi.

Kiireessä unohtuu elämän ilo. Jäljelle jää luonnoton selviytymisen tila, nukkuminen, syöminen, työ. Niihinkö koko elämä kiteytyy, jos ei ota asiakseen pitää huolta muustakin? Luovuus, nautinto, ajattomuus, rauha, ilo. Mihin ne katoavat kiireen keskellä?

Luonto osaa odottaa, antaa aikaa. Se ei häsellä, ei kiirehdi. Miksi me emme osaisi? Emmehän ole erillään luonnosta. Emme, vaikka niin usein kuvittelemme. Olemme edelleen kaksituhatluvullakin osa yhtä isoa luontokokonaisuutta kaikkine laitteinemme, älyvehkeinemme, kiireinemme kaikkinemme. Kellon olemme keksineet omaksi orjuuttajaksemme, kalenterin omiksi kalhleiksemme.

Joskus otan aikaa, vaikka sitä ei olisikaan otettavaksi. Otan hetken, jotta pysyn pystyssä kiireen ja hämmentävän häsellykseni keskellä. En omista kelloa, vältän katsomasta aikaa puhelimestakaan aina, kun siihen on mahdollisuus. Katson hiljalleen vaalenevia harmaan sävyjä ikkunasta, astun ulos, kun uskon valon olevan enimmillään ja nautin siitä vähästä, mitä se tällä hetkellä tarjoilee. Pyrin elämään valon mukana, sen vähän, mitä siiä on jäljellä. Se tuntuu luonnolliselta, rauhoittavalta. Se riittää.

Voisiko marraskuun teemana pimeyden, loskan ja kiireen sijaan olla "se riittää"? Pienet asiat riittävät. Hetki ajatonta iloa, harmauden sävyjen moninaisuutta ihmetellen - hetki rauhaa. Lopultahan me päätämme, mikä on riittävää ja mikä ei. Lopulta - jos asiaa oikein ajattelee - me olemme omasta elämästämme päättävä taho. Miksi emme päättäisi, että marraskuu on ihan riittävä näin? Ilman kiirettä, ilman mistä lie tulevaa painetta suorittaa, jaksaa harmaan pimeiden sävyjen keskellä. Ilman kellon orjuuttavaa tikitystä ja keinovalojen turvin venytettyä väsymystä.

Aion kokeilla sitä. Se riittää juuri nyt.

❤️: Sanna