Sunnuntaiaamuna käänsin auton kotipihasta puoli seitsemältä kohti Muoniota, kohti Pallastuntureita. Kotoani matkaa kertyy tunnin verran, joten pilkkopimeässä aloitettu aamu valkenisi sopivasti tunturin juurella. Se oli suunnitelma.

Lumipeite on vähentynyt ja taas kasautunut sitkeästi uudelleen viime viikkojen aikana useaan otteeseen. Kotipihassani lunta on vain muutama senttimetri, tuntureilla se ilmeisesti ei ehdi sulaakaan, joten sinne sitä on ehtinyt kertyä jo kolmatta kymmentä senttiä. Lähestyttäessä Pallastuntureita lumiset tunturihuiput piirtyvät horisonttiin jo kaukaa lumettoman, tumman metsän takaa.

Parkkipaikka oli tyhjä, Pallashotellin ikkunat pimeät ja maisema aution kylmä ja sininen saapuessani tunturin juurelle. Vaikka nautinkin muiden retkeilijöiden kanssa jaetuista hetkistä, tarinoista ja tutustumisista, tunnen löytäväni erilaisen kokemuksen saadessani koko tunturikokemuksen vain itselleni. Valitsenkin luontohetkilleni yleensä ajankohdat, jolloin tiedän saavani nautiskella kaikesta kauneudesta lähinnä yksikseni, joten autio ja pimeä parkkipaikka oli ilo silmälle.

Tällä kertaa toimin useaan kertaan sanomani periaatteen vastaisesti, ettei väliä ole päämäärällä, vaan matkalla. Aurinko nousisi juuri toiselta puolelta tunturia, joten lähes juoksin tunturinrinnettä ylös ehtiäkseni huipulle ensimmäisten säteiden kanssa. Mielessäni pyöri lukemani saamelaistarina, jossa hyvä ja paha noita juoksevat kilvan tunturin huipulle kaamoksen jälkeen voittamaan auringon ensisäteet itselleen ja siten määrittävät seuraavan vuoden valoisuuden tai pimeyden. Tällä kertaa valonsäteiden kilvassa oli vain minä ja kovaa vauhtia tunturikoiraksi muuttuva Papu, jonka pikku tassut kipittävät lumista tunturinrinnettä ylös yllättävällä vauhdilla.

Olen oppinut tunturisään olevan nopeasti muuttuva, arvaamaton ja hallitsematon. Opin jo kesällä, että heinäkuussakin tunturinlaella tulee kylmä eikä villavaatteet ole lainkaan liioiteltuja, vaikka maanpinnalla lämpötila hipoisi pariakymmentä. Silti unohdan asian innoistuksissani, kuten nytkin. Pariakymmentä metriä ennen huippua tunturin yli pyyhkivä tuuli yltyi niin kovaksi, että piposta oli pidettävä kaksin käsin kiinni. Huipulle kiipesin reilussa etunojassa tuulen painetta vastaan taistellen. Laella jaksoin hädin tuskin seistä paikallani sen verran, että sain otettua muutaman valokuvan auringonnoususta. Tuulen voima oli valtava. Se oli pyyhkinyt huipun lähes lumettomaksi. Askelistani nouseva lumihile katosi hurjalla vauhdilla tunturin toiselle puolelle ja viuhahti kohti alhaalla jylläävää järven pintaa.

Maisema oli henkeäsalpaavan kaunis, mutta villi.

Ajatuksissani oli nauttia kahvikupillinen ja rauhallinen aamu huipulla nousevan auringon kanssa, mutta tunturisää oli eri mieltä kanssani. Jouduin muuttamaan myös reittisuunnitelmaani, joka olisi jatkunut pitkulaista tunturinlakea pitkin kiertäen sen toiselle puolelle. Papu oli hätää kärsimässä istuen isoimman kiven vierustalla, minkä huipulta löysi ilmeisesti peläten olevansa pian lentävien lumihileiden seuraaja matkalla kohti alhaalla odottavaa kylmää järvenpintaa.

Tunnottomat sormet eivät kaivaneet repusta kahvikuppia ja vilttiä, vaan räpelsivät nopeasti kameran linssisuojuksen irti napaten muutaman valokuvan tärisevin käsin hyytävässä tuulessa.

Tuuli tyyntyi siedettäväksi takaisinpäin kävellessä ja rauhoittui tutuksi tunturiviimaksi huipun kadotessa auringon kultaamana selän taakse. Tunturien väliin jäävät varjokohdat saavat uskomattoman monet sävyt vähäisissäkin valonsäteissä.

Kahden keron väliin jää poroaitaus, johon oli kasattu tokallinen tunturista kerättyjä poroja. Niiden kilisevät kellot kaikuivat tuulen viimassa sen kääntyessä sopivasti kulkijaa päin.

Kiertäessäni aitauksen viertä sen portille saapui juuri moottorikelkan selässä kaksi tuuheaan poronnahkalakkiin käärittyä lasta isänsä kanssa. Saavuimme portille yhtä aikaa, lapset ihastelivat Papua ja sen tuuheaa, tuulessa vipattavaa turkkia. Kysyttäessä mies kertoi porojen odottavan seuraavan päivän erottelua, jossa tarkastetaan porojen kunto, valitaan teuraaksi menevät ja merkataan tänä vuonna syntyneet vasat. Lyhytsanainen poromies karvahattuisine lapsineen katosi pian porotokan sekaan, joten jatkoin matkaani alemmas tunturiin kahvitauko mielessäni.

Laaksossa kahden tunturin välissä on tupa, porokämppä, jonka jyhkevän hirsikehikon suojiin tuuli ei yltänyt niin purevasti. Istuin hetken kahvikupillisen kanssa nauttien pienen pienestä lämmöstä, jonka kuvittelin auringon suovan poskilleni. Termospullon tyhjetessä kuulin moottorikelkan lähestyvän äänen. Poromies lapsineen saapui pihaan kertoen tulleensa porokämpälle hetkeksi kylmää suojaan. En ollut ainut, jota tunturituuli koetteli.

Takaisin parkkipaikalle saapuessa aurinko oli kääntynyt jo takaisin kohti horisontin alareunaa. Maisema ei juuri muuttunut auringonnousun punakullan sävyisestä hehkusta ennen kuin laskeva aurinko maalasi samat värit sen ylle.

Talviauringon valo on lyhyt, mutta mahdottoman kaunis.

Valoa ja lämpöä talvipäiviisi täältä tuntureilta ☀️

♥: Sanna