En voi uskoa, että sanon näin, mutta olin taas yöllä tunturissa 😄 Yhtäkkiä minusta on kuoriutunut todellinen tunturihullu. Semmoinen, joka katsoo viikon sääennusteen etukäteen ja suunnittelee lähes kaiken vapaa-ajan sen perusteella, koska olisi kauniin kirkas ilta ja yö kiivetä tunturiin.

Olin kovin väsynyt lähtiessäni kotoa ajamaan reilun tunnin matkaa tuntureita kohti. Tällä kertaa viikon sääennuste ei ollut luvannut kirkasta iltaa, mutta lähdin kuitenkin kuin jonkun hullun voiman riivaamana. Ilta oli jo pitkällä, kun pääsin aloittamaan kapuamisen. Tällä kertaa kilometrimäärä huipulle oli pieni, mutta arkiviikon väsymys painoi jaloissa.

Matkan huipulle sain kulkea Papun kanssa kaksin, täyden hiljaisuuden vallitessa. Siitä on tullut yksi niistä asioista, mitä odotan eniten; hiljaisuus, joka on täysin rikkomaton. Tässä vaiheessa vuotta eivät linnutkaan enää laula, yöllä varsinkaan, joten pysähtyneen tunnelman ainoa rikkoja on omien askelieni kaiku korvissa.

Kuten iänikuinen sanonta kuuluu - ei se määränpää, vaan se matka. Allekirjoitan tuon täysin. Niin täysin, että usein en edes kiipeä huipulle asti vain "huiputtamisen" ilosta, vaan jään hyvillä mielin puoliväliinkin vain ihailemaan ympäröivää luontoa ja ainutlaatuista tunturimaisemaa. Tälläkin kerralla matka tunturin kuvetta ylös tarjosi monen tunnin ajaksi silmäniloa, uskomatonta kauneutta ja hiljaisen tunturiyön maagisuutta.

Huipulle pääsiessäni pysähdyin, vedin henkeä ja hihkaisin ääneen kaiken kauneudesta. Maisema levittäytyi horisontista toiseen syvän sinisen eri sävyissä. Tummansiniset tuntureiden siluetit haalenivat kohti taivaanrantaa täydellisessä harmoniassa. Järvenselkä heijasteli yön viimeisiä valonsäteitä vetäen huomion muuten hämärtyvässä yössä puoleensa.

Hiljaisuus oli täydellinen. Tuulikin oli pysähtynyt kuin lepäämään muun ympäristön kanssa odottaen seuraavaa aamua koittavaksi. Unohdin täysin matkan väsymyksen, mitä tapahtuu seuraavana päivänä tai ensi viikolla, aivan kaiken. Jokin maaginen voima saa kaiken ylimääräisen ajatuksissa pysäytettyä, voi olla vain hetkessä. Millään muulla ei ole väliä.

Kokemus on meditaation kaltainen, mutta uskomattoman hienon luonnon kanssa koettu. En tiedä parempaa.

Olin ottanut yöevästä mukaan, nautin niitä lämpimän teekupposen äärellä katsellen joka puolelle levittyvää, rauhallisesti lepäävää maisemaa. Auringonlaskuajan jälkeen koitti askel askeleelta saapuva pimeys. Olin jo unohtanut, että sellainenkin on olemassa. Matka takaisin alas autolle oli ripeä, mutta loppumetrit haparoin jo hyvin hämärällä polulla. Kaukana on jo kuukauden takainen yöttömän yön aurinko, jonka valoon ehdin jo tottua. Odotan silti kovasti saapuvaa syksyä ja seuraan ihmetellen joka päivä muuttuvan luonnon kauneutta.

♥: Sanna