Kun säätiedotus lupasi aamuyöksi kirkastuvaa, sain taas inspiraation lähteä tuntureille yöksi. Tällä kertaa ajattelin tähdätä aamuauringon ensi säteisiin. Yöttömästä yöstä on vain muutama viikko aikaa, päivä lyhenee hyvin nopeasti ja aurinko käy horisontin alapuolella jo viiden tunnin ajan. Enää ei mene kauaakaan, kun se ei jaksa nousta enää ollenkaan. Halusin todistaa edes kerran kesän aikana auringonnousua tunturista käsin.

En ole iltaihminen, saati yöihminen. Yleensä tarvitsen säännöllisen unirytmini toimiakseni, mutta jostain syystä heinäkuiset yöt täällä tuntureiden keskellä saavat unohtamaan kaiken tuon. Jotakin maagista tuntureissa on, joka laittaa ihmisen kapuamaan sinne keskellä yötäkin.

Kello oli reilusti yli puolenyön parkkeeratessani autoni Pallaksen luontokeskuksen pihaan ja aloittaessani taivalluksen kohti keroista korkeinta, Taivaskeroa. Matkalla ei tarvinnut olla yksin, yöllisellä suupalalla olleet porot käyskentelivät polun joka mutkassa eivätkä näyttäneet olevan millänsäkään yöllisestä kulkijasta.

Hieman ennen huippua on pieni, kahden tunturin välinen tasanne, joka avautuu yllättäen ylöspäin nousevan tunturipolun jälkeen. Tasanteelta on aava näkymä Hettaan päin. Maisema oli aamuöisesä usvasta ja ilta-auringon kultaisista jäljistä kuin toisesta maailmasta.

Usvalautat liikkuivat hiljalleen ja äänettömästi vaihtaen maisemaa hyvinkin nopeasti.

Näky oli häkellyttävän kaunis. Kuin olisi katsonut vuoristomaisemaa lentokoneesta käsin tai siirtynyt tuonpuoleiseen. Onneksi tunturin rinteillä laiduntavat porot muistuttivat maallisella olemuksellaan hetken todellisuudesta. En tiedä, olisinko muuten uskonut sitä todeksi.

Huipulle kiivetessä maisema peittyi hetkessä painavaan, kosteaan, hiljaiseen usvaan. Se saapui aivan yllättäen selkäni takaa, jopa aavemaisen yllättäen ja tuntui ensikertalaiselle aluksi jopa hieman pelottavalta kokemukselta peittäen kaiken alleen.

Odottelin auringonnousua ja sumun hälvenemistä kivenkolossa kuin jokin maahinen konsanaan. Olin pukeutunut lämpimästi, mutta en arvannut, että sumun nostattama kaikkialle pääsevä kosteus hiipisi luihin ja ytimiin heinäkuussakin. Yritin välillä ummistaa silmäni, mutta tyydyin vain hytisemään untuvapussin sisällä ja välillä kurkottamaan kohti lämmintä termospulloa hörpätäkseni kuumaa kahvia lämmikkeeksi.

Kolmen jälkeen aamuyöllä auringon punainen valo alkoi haihduttaa kosteat pilvet, jotka vetäytyivät vain muutaman minuutin sisällä yhtä hiljaa ja aavemaisesti kuin tulivatkin kokonaan alas tunturista. Jäljelle jäi henkeäsalpaava maisema.

Auringonnousun jälkeen valo muuttui kirkkaammaksi, kovemmaksi ja "tutummaksi" aamun valoksi. Yöllä kosteutta kerryttäneet pilvet olivat vaipuneet taivaanrannassa piirtyvään horisonttiin ja kevyt tuuli kuivasi nopeasti tunturin lakea hallinneen yökasteen.

Pakkasin sumun kostuttamat tavarani, kampesin itseni ulos lämpimästä makuupussista ja aloitin matkan takaisin alas. Alkumatka tunturin laelta on rakkakivikkoa, jääkauden musertamia kiviä vanhoista vuortenhuipuista. Kiveltä toiselle hypellessä pohdin, oliko juuri astumani lohkare ollut muinaisen vuoren huipulla Mount Everestin korkeudella ennen massiivisten jäälauttojen musertavaa voimaa.

Vasta, kun aurinko nousi, tunsin väsymyksen hiipivän kehoon. Heti rakkakivikon jälkeen maisema aukeaa Pallashotellille, missä tiesin ihmisten vetävän sikeitä unia lämpimien peittojensa tuudittamana. Pohdin, josko tarjolla olisi sattumoisin lämmintä aamupalaa saapuessani alas.

Polku kulki kauniin ja eloisan tunturipuron viertä, josta nappasin tyhjentyneihin juomavarastoihin täytettä. Kirkas vesi pulputti seurallisesti lähes koko matkan alas ja tarjoili kuksantäydeltä virkistystä. Jaksan aina ihmetellä, miten tuntureiden aavoilla ja karuillakin keroilla voi riittää näin paljon kristallinkirkasta lähdevettä.

Huipun karun kivikon jälkeen eloisa ja rehevä puronvieri pursusi elämää: niittykukkia, kosteikkokasveja ja aamuvarhaisella iloisesti keskenään kisaavia tunturilintuja.

Verkkaisen laskeutumistahtini seurauksena tunturinjuurella kello näytti jo aamuseitsemää. Satumaisella tuurilla Pallashotellin aamupalapöytä oli kuin olikin juuri katettu - kello seitsemältä aukesivat ovet ja toivottivat nuutuneen seikkailijan höyryävän kahvikupin ja aamiaisen ääreen. Istuessani ikkunapaikalle aamupuuroineni saapui hotellin työntekijä jutustelemaan tuttavallisesti: "Mistäs kaukaa on matkalainen kulkenut? Bongasimme kulkusi jo tunturin laelta asti, valokuvaamassako olit? Taitaa olla yö mennyt taivaltaessa ja ruoka nyt maittaa".

Todellakin, ruoka maittoi. Väsymyksestä huolimatta olin onnellisempi kuin pitkään aikaan. Jotain maagista olin saanut kerätyksi tunturissa, jota en osaa oikein sanoin kuvailla.

Ehkä se on sitä tunturihulluutta.

♥: Sanna