Tiesin jo heti tänne muuttaessani, että heinakuun aikana haluan kokea yöttömän yön. Muita suunnitelmia tai tavotteita en tehnytkään. Ensimmäinen viikko oli täynnä sadetta, ukkosta ja pilvistä taivasta, mutta heti kun säätiedotus lupasi selkeää iltaa, ajoin tunnin verran Pallakselle ja kiipesin tunturiin odottamaan keskiyötä.

Todellisuudessa suunnittelemattomuuteni johti siihen, että lähdin kotoa vasta 11 aikaan illalla ja keskiyö koitti juuri ennen kuin saavuin edes parkkipaikalle. Sinänsähän se ei haitannut, kelloon katsomattomuuteni takia en nähnyt keskiyön aurinkoa muuta kuin pilkahduksina auton tuulilasin lävitse.

Pallakselle saapuessa tuntureita peitti tumman sininen pilviverho. Säätiedotus uhkasi ukkos- ja sadekuurojen vaaralla, mutta ajattelin, että ajoin tänne asti, joten en anna muutaman pilven haitata matkaa. Olin yön ainut kulkija. Ilma oli tyyni ja lähes seisoi paikoillaan. Oli niin hiljaista, että voin vannoa kuulleeni, kun pilvet raapivat naapuritunturin kivistä pintaa uhmatessaan ohikulkutiellään.

Kello läheni puolta kolmea yöllä ennen kuin olin lähelläkään tunturin huippua. Aurinko oli jo aikoja sitten hiipunut taivasta hallitsevan pilviverhon taakse, mutta tunnelma ja taivaanrannan värit olivat silti uskomattoman kauniit. Pilviselläkin säällä tunturijono näkyy helposti lähes 50km päähän. Kauemmat tunturit hiipuvat harmonisen luonnonmukaisesti sinisen haaleampiin sävyihin. Jos osaisin maalata, tämän maiseman haluaisin maalata.

Neljän aikaan olin takaisin maanpinnalla - kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti - ja tiellä takaisin kohti kotia. Olen tullut tulokseen, että maailma on kauneimmillaan aina aamuöisin, usein kello neljän aikaan. Pysähdyin useaan otteeseen (tein muutaman kerran myös uhkarohkean u-käännöksen keskellä autiota maantietä), kun näin tien laidalta hienon näkymän. Usva, aurinko ja raikas, vain muutaman asteen nollan yläpuolelle nouseva ilman lämpötila luovat aamuöisin mitä kauniimpia maisemia.

---

Ilta oli ihanaa, mutta mieleen jäi vielä kaihertamaan se keskiyön auringonpaiste. Ajattelin, että retki täytynee toteuttaa uudelleen seuraavana kirkkaana iltana. Monien sattumusten kautta kylään tullut ystäväni keksi kutsua minut mukaan ex tempore -retkelle Ylläksen huipulle heti muutaman päivän päästä. Toiset jäivät tunturin huipulle yöksi. Minä kateellisena telttaa omistamattomana patikoin aamuyön tunteina takaisin autolle ja ajoin yöksi kotiin nukkumaan.

Tälläkin kertaa sadekuurot uhmasivat taivaanrannassa ja lähestyivät suoraan kohti, kunnes kääntyivät aivan tunturin juurella muualle ja jättivät meidät nauttimaan kuivin jaloin yöttömän yön auringonpaisteesta.

Katsoimme kellosta minuutteja, ehtiikö horisontista nouseva pilvilautta peittää auringon ennen vuorokauden vaihtumista. Odotimme kellonlyömää kuin vuoden vaihtumista. Minuutilleen keskiyöllä saimme kilistellä kirkkaassa auringonpaisteessa.

Kävelin takaisin tunturin juurelle ja siitä luontopolkua pitkin parkkipaikalle kirkkaasssa auringonpaisteessa kahden aikaan aamuyöstä. Hiljaisuuden rikkoi vain tunturipuro, joka virtasi kurussa läheisestä lähteestä alaspäin. Jostain syystä mietin kaihoisasti, miten enää ikinä voin lähteä täältä pois. Mietin, miten voisin koskaan palata kaupunkiin, ääniin, valoihin, hälyyn täältä täydellisen rauhan ja koskemattoman luonnon keskeltä. En varmasti voikaan. Se oli samalla surullinen, mutta ihana ajatus.

Ihanaa ja aurinkoista uutta alkavaa viikkoa ja heinäkuuta. Kiitos, kun lukemalla jaat hetket ja ajatukset kanssani.

♥: Sanna