Vihjasin aiemmin, että syksylle on uudet suunnitelmat. Totisesti.

Päätin muuttaa Lappiin, Kolariin. Kartalla Suomineidon kainalon kohdalle. Kylälle, jossa en ole ikinä käynyt. Tuntureiden, Torniojoen ja loputtoman luonnon keskelle.

Ihanaa!

Itse päätös oli lopulta nopea. Niin nopea, että tässä kesän aikana olen useasti palannut siihen ja miettinyt, onkohan kaikki sittenkin ollut vain unta. Olenko todella viimeisen parin kuukauden (kuinka lyhyt aika se onkaan!) aikana järjestellyt elämäni kokonaan uusiksi, niin että ensi viikolla herään napapiirin yläpuolella, yöttömän yön maassa tavaroineni, koirineni kaikkineni.

Kyllä, niin se vain on.

Keväällä sain sähköpostiini ilmoituksen työpaikasta. Niitä on viimeisten vuosien ajan kilahdellut sinne harva se viikko, joten siinä itsessään ei ollut mitään ihmeellistä. Vaan siinä, miten oikeaan aikaan se osui ja miten hyvältä se kaikki kuulosti. Työpaikka, oman alani, jonka kanssa olen jo tovin paininut onko se oikea ala minulle vai ei, kuulosti niin minun paikaltani, etten voinut sivuuttaa sitä. Painaa roskaposti-nappulaa ja jatkaa elämää. Hain työpaikkaa. Siltä seisomalta sen enempää miettimättä. Se on viime aikoina muodostunut tavakseni tehdä päätöksiä; toiminta ensin, ajattelu sitten. Joskus se toimii, toisinaan ei. Toivon, että tällä kertaa se toimii.

Sen jälkeen kaikki menikin nopeasti; haastattelu, päätös (myönteinen, jee!), asunnon etsiminen, muuton organisointi. Odotus.

Nyt odotus loppuu. Huomenna aamulla auringon noustessa käännän täyteen pakatun autoni nokan kohti pohjoista. Sitä samaa pohjoista, johon viime vuoden lokakuussa kirjoitin jättäväni palasen sydämestäni, jotta voin palata takaisin noutaakseni sen. Nyt en vain nouda sitä yhtä palasta, vaan vien sinne loputkin sydämestäni.

Päivitän pohjoisen kuulumisia ja tapahtumia tänne myös jatkossa valokuvin ja kirjoituksin. Jos haluat olla mukana matkallani, ihanaa, tervetuloa ❤️

♥: Sanna