Olen kasvanut kiinni taloon, jonka ikkunanpielistä vetää.

En tahdo kuuta taivaalta kuin kerran vuoteen enää.

Paikka se on tämäkin.

Pilvien alla, maan päällä,

mutta nopeimmat junat eivät pysähdy enää täällä.

- Anna Puu

Vietin keskikesän juhlaa Kainuussa lapsuuden kesien maisemissa. Talossa, jossa isovanhempani ovat eläneet, viljelleet maata, kasvattaneet lehmiä ja lapsia. Kainuussa vaaran kupeessa, kylällä, jossa ennen oli lapsia ja elämää joka talossa, nyt enää vain muutamassa. Kauniit, vanhat puutalot pihapiireineen kuihtuvat olemattomiin vanhojen sukupolvien unohtuessa ja uusien siirtyessä isompiin kaupunkeihin.

"Meidän talossa" on vielä elämää, kesäisin ainakin. Talossa, joka on pysynyt lähes muuttumattomana vuosikymmenet. Jonka käyttövesi virtaa navettarakennukseen viereisessä metsässä sijaitsevasta lähteestä, kiehuvasta hetteestä. Jonka pirttiä hallitsee punainen leivinuuni, keinutuoli ja pirtinpöytä seinänviertä kiertävine puupenkkeineen. Jota ympyröi aitojen niittykukkien täplittämät pellot ja hirsiset talousrakennukset. Jonka portailla on otettu monet sukukuvat ja vietetty lukuisat illat.

Siellä vietin keskikesän juhlaa sukulaisteni kanssa.

Juhannusjuhlinta itsessään oli leppoista, kuten kainuulaiset muutenkin. Savusaunan lämmitys oli niin sanotuista aktiviteeteista se hienoin. Itse lämmityshän on monimutkainen proseduuri, joka on siirtynyt sukupolvelta toiselle ja hiotunut matkalla viimeistä piirtoa myöten täydelliseksi. Savusaunan löylyissä ei tule katkua eikä nokea, kun se lämmitetään oikein. Oikein lämmitettynä löyly on lempeä kuin keskikesän yö, lämmin ja hivelevän savuinen olematta kuitenkaan pistävä.

Sukupolvet eivät ole vielä vaihtuneet niin pitkälle, että minulle siunaantuisi savusaunan lämmittämisvastuu. Joka vuosi kysyn samat kysymykset, käymme yhdessä läpi lämmittämisen vaiheet, mutta seuraavana vuonna se on taas unohtunut ja kaikki on aloitettava alusta. Tänä vuonna toivoin ohjeita kirjallisena ennen seuraavan lämmityssukupolven vaihtumista.

Juhannusyöksi keräsin taloa ympäröiviltä pelloilta sylillisen niittykukkia. Täällä ne saavat kukkia vapaasti, lupiinit ja muut vieraslajit eivät ole ehtineet vielä Kainuun korpeen asti. Vitsailin ottavani tänä vuona varman päälle juhannustaikojen teon. Tästä sylillisestä riitti tyynyn allekin.

Viimeisenä iltana kävimme kävelyllä vaaran päällä. Hyttysten armeija hyökkäsi heti, jos askel pysähtyi hetkeksikin ihailemaan vaarojen sinisenä hohtavia siluetteja horistontissa. Toissavuonna hakattu metsä oli silloin surullinen näky, nyt se uhkui uusia vadelmanversoja ja horsmia ja loi upeat raamit vaaramaisemalle.

Lähtöaamuna mieli on aina haikea. Aikaa tuntuu kulkevan samaan aikaan verkkaisen laiskasti, mutta kuitenkin liian nopeasti. Viimeisenä pitää kirjoittaa talon vieras- tai päiväkirjaan, jota on pidetty katkeamatta jo kohta kolmatta vuosikymmentä. Sinne merkitään tärkeimmät tapahtumat; kuka kävi ja koska, mitä tehtiin, minkälainen ilma oli, koska se ja se on korjattu, koska pihan pihlaja ja syreeni kukkivat, koska tuli ensilumi, koska se suli keväällä ja niin edelleen. Menneistä asioista ei koskaan tarvitse kiistellä, ne voi aina tarkistaa päiväkirjasta. Joku kirjoittaa vain faktat, toinen kirjoittaa perään myös vitsin.

"Kainuu-Suomi -sanakirjasta: Positiivisuutta pohjalaisittain: Kun selevänä tekköö sen, mitä pöhönäs on luvannu, nii oppii pitämähän turpansa kiinni."

Muutamaa vintin portailta kaivettua vintagevaatetta ja tädin antamaa käsityötä rikkaampana käänsin auton haikein mielin ensin heinän peittämälle pihatielle, sitten pölyiselle vaaran laelta saapuvalle tielle ja lopulta kumman kovalta tuntuvalle asfaltoidulle maantielle. Maantien varrella pysähdyin vielä suon reunaan ihastelemaan Kainuun kukkaa, tupasvillaa. Poimin kimpullisen pumpulipalloja, käänsin radion kovemmalle ja aloitin pitkän matkan takaisin.

Kiitos Kainuu ja sukulaiset keskikesän rakkaista hetkistä.

♥: Sanna