Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Keski-Suomesta Kilpisjärvelle

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Keski-Suomesta Kilpisjärvelle

Aloitin matkani Keski-Suomesta tavoitteenani päästä Kilpisjärvelle niin pian kuin suinkin. Ensimmäisen yön vietin muutaman ulkomaalaisen rekan vieressä ennen Oulua, seuraavana parkkeerasin liian lähelle huskytarhaa Ylläksen korkeudella (aikamoinen ulvomiskuoro läpi yön), kolmantena yönä uljas ratsuni pääsi levähtämään Kilpisjärven lumipeitteisellä erämaa-alueella.

Matkalla pysähdyin muutaman kymmenen kilometrin välein suu auki ihastuksesta, huokailemaan, hihkumaan ja iloitsemaan upeista näkymistä.

Matkani keskeytyi tienpientareella metsästävän ketunpoikasen takia, keskellä tietä kukkoilevan metson, tunturikoivikossa piileskelleen Lapin pöllön ja juuri jäätyneellä järvellä lähtöä tehneen joutsenparven ihasteluun.

Iltaisin olin niin väsynyt ajamisesta ja kaikesta, mitä olin nähnyt, että kylmässäkin autossa uni tuli heti pään koskettaessa tyynyä.

Ihastelin Pohjois-Suomen tien varren pieniä kyliä ja mietin, että ehkä joskus muutan tänne itsekin. En osaa kuvitella parempaa elämäntapaa kuin asua pohjoisen järven rannalla, tuntureiden välissä, keskellä luontoa.

Kilpisjärvi voisi olla ihana paikka asua. Tuntureita, järvi ja luontoa – ei muuta.

Matkalla olin vain vähän tekemisisissä ihmisten kanssa. Osin tarkoituksellisesti, osin siksi, että pääosin päivät kuluivat yksin autolla ajaen tai luonnossa patikoiden ja kuvaten.

Ennen Kilpisjärveä tien piennarta pitkin käveli mies raskaalta näyttävän rinkan kanssa. Hurautin ensin ohitse lämpimässä autossani lumituiskun alkaessa, mutta pysähdyin kuitenkin hetken päästä ja kysäisin, tarvitseeko hän kyytiä. Autossani oli tilaa kirjaimellisesti vaikka muille jakaa.

Mies – Onni nimeltään – kertoi olevansa patikoimassa Suomea päästä päähän. Hän oli aloittanut kävelytaipaleen kolme kuukautta sitten Hangosta, määränpäänään Jäämeri ja Norjan Tromssa. Sinne oli enää muutaman päivän matka ja siksi kieltäytyi kohteliaasti kutsusta.

Onni kertoi yrittäneensä oikaista tuntureiden yli autiotuvasta löytämistä tarvikkeista itse rakentamillaan lumikengillä (jotka koostuivat pääosin muovipusseista ja rautalangasta), mutta sanoi huomanneensa yrityksen pian toivottomaksi lumen yltäessä puoleen sääreen ja oli siksi päätynyt tarpomaan tien viertä pitkin päivän aikana jo yli 30km.

Tästä oli vielä 20km Kilpisjärvelle ja noin 170km Tromssaan.

Juttelimme hetken, ylistin hänen rohkeaa matkaansa ja toivotin kovasti tsemppiä matkan loppumetreille. Onni kertoi kirjoittavansa blogia matkastaan, sen löytää täältä. Minäkin pääsin osaksi Onnin tarinaa Käsivarren kirjoituksen loppuosiin, kiitos siitä. Onnilla riittää varmasti monenlaisia tarinoita jaettavaksi vielä moniin nuotiohetkiin. Huippua, että on tuollaisia ihmisiä, jotka arvostavat Suomea ja sen luontoa niin paljon, että tekevät tällaisia hurjia tempauksia sen eteen.

Olen nähnyt monta kuvaa sosiaalisessa mediassa Kilpisjärvestä ja Saanasta, mitä kauniimpia ruska- ja lumikuvia, mutta mikään niistä, tai omistani, ei tee kunniaa sille näylle, kun Saanatunturi ensimmäistä kertaa ilmestyy mutkan takaa. Satojen kilometrien tyhjän, aavan erämaamaiseman jälkeen se näyttää yliluonnollisen jylhältä ja majesteettiselta. En ihmettele, että entisaikoina sillä on ollut iso merkitys paikallisten ihmisten henkielämässä. Itsellekin tuli olo, että pitäisi suorittaa jotakin riittejä sen juurella. Ehkä on hyvä, etten semmoisia osaa.

Tähän mennessä olin nukkunut tienvarsien parkkipaikoilla. Autoni lämmitys ei toiminut, ellei se ollut liitettynä sähköverkkoon. Kilpisjärvellä ilta pimeni lumipyryyn ja pakkanen alkoi kiristää otettaan. Vesivarastoni alkoivat olla myös lopussa, joten jonkinlainen leirintämahdollisuus oli tänä yönä tarpeen. Suunnistin kohti Kilpisjärven retkeilykeskusta mielessäni lämmin yö ilman kolmea villavaatekerrosta ja aamulla sisäpuolelta jäätyneitä ikkunoita. Mutta.

Lokakuussa pohjoisessa matkaava saattaa törmätä tähän usein. Matkailukauden ulkopuolella palveluntarjoajat sulkevat ovensa, kun matkailijat palaavat etelään odottamaan talvea, lunta ja laskukautta.

Hetken harmitti, kiukutti ja itketti. Olin jo luopumassa ajatuksesta yöstä lämpimässä autossa ja mahdollisesta suihkusta. Yksin matkaamisessa on se hyvä puoli, että lopulta on vain kerättävä itsensä ja jatkettava.

Muistin nähneeni Kilpisjärven kohdalla kyltin toisestakin majoituspalvelusta. Se oli onneksi auki, tosin sähkötolppapaikkoja ei näin kauden ulkopuolella ollut tarjolla kuin resparakennuksen takapihalla, roskisten vieressä. Kelpaa minulle.

Ei varsinaisesti ihanteellista herätä roskakatoksen vierestä, mutta ainakin maisema sen takana on kohdillaan.

Iltapesun jälkeen hiipiessäni villapaidassa läpi lumipeitteen saaneen pihan, satuin katsomaan taivaalle ja hihkaisin ääneen. Revontulia. Ne tanssivat vihreän ja punaisen sävyissä läpi koko taivaankannen.
Tuntui kuin taivas olisi pistänyt parastaan juuri minulle. Toivottanut minut tervetulleeksi pohjoiseen ja näyttänyt, mihin se pystyy. Hypin tasajalkaa ja tanssin ilosta revontulien alla. 

Katselin revontulia puolisen tuntia. Kun ne hiipuivat taivaanrantaan, esitysvuoroon astui lumipyry, joka tuli yllättäen ja aivan yhtäkkiä. Muutamassa minuutissa tanssijälkeni peittyivät uuden lumen alle. Onneksi pääsin kääriytymään makuupussin suojaan ensimmäistä kertaa lämpimän auton seinien suojiin. 

Minulla ei ollut matkan tavoitteena kiivetä mihinkään, patikoida tiettyä määrää tai nähdä tiettyjä “nähtävyyksiä”. Tavoitteenani oli nauttia matkasta ja luonnosta ja välttää kaikenlaista suorituksen makua, johon olen joskus sortunut.

Mutta Saanatunturi kutsui. Sinne piti päästä.

Matka alkoi parkkipaikalta – kuinkas muutenkaan.

Aamu oli valjennut kirkkaana ja pakastuneena, mutta Saanan kupeilta näki, että lumipyry oli tuloillaan. Viima oli kova ja pureva.

Norjan puolelta oli tulossa lumipyry.

Pitkospuille satanut tuore lumi paljasti, että samaa reittiä oli kyseisenä aamuna kulkenut vain kaksi ihmistä.

Itse matka ei varsinaisesti ollut pitkä, mutta käytin siihen lähes koko valoisan ajan. Kiipeilin kivilohkareilla, poimin pakkasen puremia puolukoita ja istuskelin mättäillä sen aikaa, mitä voimistuva viima purevuudeltaan salli.

Välillä lumipyry peitti näkymät kokonaan ja vain hetken päästä maisema aukesi kirkkaana pitkälle Norjaan asti paljastaen siellä kohoavat vuoret.

Evästaukoa pidin pienessä solassa, tuulelta suojassa.

Ruuhkaa Saanan rinteillä ei ollut. Kesäisin tunturilla kulkee enemmän ihmisiä ja se onkin yksi Suomen suosituimmista tunturivaelluskohteista.

Ne kaksi ihmistiä, joiden jäljet näin pitkospuilla, tulivat pian vastaan matkalla alas. Kertoivat, etteivät kovan viiman takia jaksaneet kiivetä huipulle asti. Ajattelin itsepäisyyttäni, että kiipeän huipulle asti, säässä kuin säässä, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, ettei sillä ole mitään väliä.

Lähdin matkalle ilman suorituspaineita, joten iloisin mielin käännyin takaisin juuri ennen huippua. Minulle riitti nämä maisemat ja kokemukset, päämääränäni ei ollut “huiputus”, vaan matkasta nauttiminen.

♥: Sanna

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Haave todeksi

Roadtrip Lappiin ja Norjaan lokakuussa: Haave todeksi

Kliseinen otsikko, tiedän. Hieman hävettää jättää se tuohon, mutta menköön. Älkää tuomitko. 

Olen seurannut somen puolella jo pitkään amerikkalaisten sometähtien “vanlifea” eli sitä, kun ihminen myy kaiken, ostaa vanhan pakettiauton tai bussin ja remontoi siitä kodin itselleen. Tästä liikkuvasta kodista saattaa perusmukavuuksien, kuten vessan ja suihkun lisäksi löytyä jos jonkinmoista pimp my bus -tyyppistä vempelettä: laajakuvatelkku, takka, viinibaari tai kattoterassi ei amerikanserkun mielestä ole mitenkään yliampuvaa.

Jotkut matkaavat yksin, toiset nelihenkisen perheen tai kuuden koiran kanssa. Kaikki on nähty.

(Jos haluat käydä katsomassa itse, mitä kaikkea bussiin saakaan Amerikan puolella rakentaa, Instagramissa yli 900 tuhatta muutakin ihmistä seuraa esimerkiksi tiliä @project.vanlife.)

Äidille ja muille sukulaisille tässä kohtaa tiedoksi – en ole myynyt omaisuuttani ja muuttanut bussiin. Mutta päätin tulevan syntymäpäiväni kunniaksi toteuttaa tämän haaveeni suomalaiseen tyyliin krumeluureja karsien. Vuokrasin retkiauton kahdeksi viikoksi ja matkaan sillä yksinäni pohjoiseen, Lappiin ja Norjaan. Suunnitelma on löyhä ja huonosti tehty, mutta yritän suhtautua siihen ja omaan huonoon suunnittelukykyyni avoimin mielin. Minulla on kulkuväline, joka samalla toimii majoituksenani sekä kaksi viikkoa vapautta. Sillä ei kovin pahasti voi mennä pieleen. 

_MG_0180

Tervetuloa mukaani tälle reissulle, joka luultavasti ei mene ollenkaan niin kuin nyt ajattelen. Mutta josta uskon saavani paljon hyviä – ja, no – kokemuksia, joita joskus muistelen. Aion nauttia joka hetkestä ja kahden viikon vapaudestani.

♥ : Sanna

 

 

Just do it

Just do it

Yksi lempisanonnoistani. Harmi vain, että kuuluisa vaatebrändi on ehtinyt viedä sen ensin.

Lause kuvaa toimintaani erinomaisen hyvin, koska aloittaminen on minulle vaikeinta. Aivan liian usein jää hienoja asioita toteuttamatta, kun jään kiinni yksityiskohtien hiomiseen. Sitten turhaudun niiden paljoudesta tai siitä, etten osaa jalostaa niitä täydellisiksi ja luovutan.

Pitkään olen pohtinut oman blogin aloittamista. Aivan liian pitkään. Käännellyt ja väännellyt päässäni ideoita, vaihtanut ajatuksia ja lopulta heittänyt kaikki menemään. Käyttänyt liikaa aikaani ajatellen, mitä muut ajattelevat. Entä jos epäonnistun? Entä jos?

Koen olevani luova ihminen. Tarvitsen paikan, johon jakaa luovuuttani. Haluan tällä muistuttaa itselleni, että luovuuden jakaminen on sen yksi hienoimmista puolista. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, eikös? 

Tämä blogi tulee olemaan väyläni ja kanavani jakaa ajatuksiani ja valokuviani, kirjoituksiani ja oivalluksiani maailmalle, tulevaisuudessa ehkä myös jotakin muuta. Jakamalla luovuuttani muistutan itselleni, että on ihan ok olla epävarma, on ok olla keskeneräinen ja epäileväinen, on ok olla epätäydellinen.

Tänään sen aloitin. Tänään lupasin itselleni, että teen sen enkä ajattele enempää. Ja tästä se lähtee.

Kiitos, kun olet täällä lukemassa ajatuksiani ja luovuuden purskahduksiani. Ihanaa, kun kuljet kanssani tätä matkaa, joka on ollut niin vaikea aloittaa, mutta jonka päätin aloittaa nyt. 

En tiedä vielä, mihin tämä polku vie, mutta tiedän, että jos en astu ensimmäistäkään askelta, tulen katumaan sitä.

Tässä se nyt sitten on, ensimmäinen askel. Hop. 

♥: Sanna