Hei hei, kesä!

Hei hei, kesä!

On kesän viimeinen päivä. Huomenna alkaa syyskuu ja uusi aika. Syksyn raikas ilma, pakkasyöt ja pimenevät illat puhdistavat ilmaa. Taakse jää kesän lämpö, auringonvalo ja lintujen kuorokonsertit. On enemmän aikaa hiljaisuudelle, rauhoittumiselle. Oivallista aikaa kuunnella sisintään, jos niin haluaa ajatella. Minä ainakin haluan.

Tämä kesä on ollut ainutlaatuinen. Vaikken aio nyt ryhtyä sentimentaaliseksi, kesän aikana on tapahtunut paljon. Muutin koko elämäni monellakin tapaa, kun muutin heinäkuussa vähine tavaroineni keskelle Lapin metsää, pieneen mökkiin kaksin Papun kanssa. Nämä kaksi kesäkuukautta ovat olleet upeat. Valehtelematta niin upeat, että usein mietin, onko tämä tottakaan. Joka aamu herätessäni ja avatessani oven suoraan pohjoisen luontoon ja tähän jokivarteen, en voi kuin olla onnellinen.

Joskus jään miettimään, nautinko varmasti oikeista asioista oikeista syistä. On vaikea luottaa siihen, että kaikki todella tuntuu hyvältä. Pohdin, jos nautin elämästäni täällä, koska…joku järjetön syy tähän kohtaan. Onneksi usein tulen tulokseen, että nautin ja se on tärkeintä. Eräs ystäväni kerran totesi minulle, kun pohdin ääneen vastaavia ajatusryppäitäni, että tunne toimii palautteena. Kun joku asia tuntuu hyvältä, se usein myös on niin. Jäljelle jää vain se, että siihen tunteeseen pitää luottaa.

Pyörittelen ajatuksia päässäni usein aivan liikaa, mutta yritän opetella niistä pois ja nauttia hetkestä. Täällä ollessa se on onneksi helpompaa kuin kaupungissa. Jostain syystä kaupungissa tunsin paineita tehdä asioita, joita en oikeasti halunnut tehdä. Omistaa asioita, joita en oikeasti halunnut omistaa. Olla ihmisten kanssa, joiden kanssa en oikeasti halunnut olla. Koko oma maailma, omat tarpeet ja halut hukkuivat johonkin sen hälyn keskelle ja usein unohdin kokonaan, kuka olin tai mitä halusin.

Täällä, kaiken luonnon, hiljaisuuden ja tyhjyyden, mutta kuitenkin rikkauden ja uskomattoman monimuotoisuuden keskellä ne asiat ovat kuin itsestäänselviä. Niille on tilaa ja aikaa. Kukaan tai mikään ei kyseenalaista sitä. En edes minä itse. Se turha, mikä teki oloni ennen onnettomaksi, jäi johonkin sinne 1000km varrelle, jonka tänne kuljin. Kaus piti tulla, mutta jokainen kilometri on ollut sen arvoista.

Muutama viikko sitten, kun kesäkukat jaksoivat vielä kukoistaa ilta-auringossa, kahlasin kumisaappailla tyhjää, mutta rehevää joenvartta ja kuvasin kesän viimeistä kukkaloistoa. Noissa hetkissä ei voi tuntea minkäänlaisia paineita siitä, minkälainen pitäisi olla, millä lailla asua tai mitä omistaa. Voi vain ihastella mitä upeampia yksityiskohtia, värejä, muotoja, kontrasteja ja sitä lajikirjoa, mitä niinkin pienellä maapalasella voi olla. Mitä lähemmäksi menee, sitä ihmeellisemmäksi yksityiskohdat käyvät. Kaikki muu unohtuu. Se on upea tunne.

Aivan ihanaa alkavaa syksyä sinne, missä ikinä oletkin. Nautitaan joka hetkestä ihan semmoisena kuin se on, sen enempää miettimättä.

♥: Sanna

Uusia ja vanhoja kohtaamisia

Uusia ja vanhoja kohtaamisia

Asun kaukana läheisistäni, ystävistäni ja perheestäni. Välimatkaa kertyy pisimmillään jopa 1000km. En ole silti ollut yksin, päinvastoin. Tärkeät ihmiset ottavat yhteyttä, tulevat jopa käymään. Elokuu on mennyt muutamaa päivää lukuunottamatta tupa täynnä; vieraita on tullut ja mennyt harva se päivä. Heidän kanssaan on käyty lähitunturit ja -kylät, esitelty joenranta ja sen parhaat kalastuspaikat. Osa on ollut perhettä ja vanhoja, tärkeitä ystäviä, osasta on tullut ystäviäni vasta täällä saman katon alla. Kaikista olen äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen. Suurin pelkoni tänne muuttaessa oli, että elämäni ihmiset unohtaisivat minut tänne pohjoiseen ja jäisin aivan yksin. Pelkoni osottautui täysin turhaksi, onneksi ❤️

Täällä ollessa olen myös kohdannut uusia ihmisiä ja solminut uusia ystävyyssuhteita. Kylänraitilla kävellessä kukaan ei kävele ohitse, vaan jää juttelemaan, kyselemään kukas uusi ihminen täällä on, mitä täällä tekee ja missä asuu. “Ai sinä asut siinä sen ja sen talossa! Siinä asui ennen sen ja sen niminen ihminen, joka teki sitä ja sitä”, alkaa usein keskustelu kun kerron osoitteeni. Täällä on turha kainostella sen suhteen, mikään ei pysy salassa enkä toisaalta tiedä, miksi pitäisikään. Ihmisiä on vähän, kaikki tuntevat toisensa ja tietävät, missä kukin asuu ja mitä täällä tekee. Mielestäni se luo enemmän turvallisuuden tunnetta kuin usein kaupungissa tuntuvaa vainoharhaisuutta siitä, mitä tuo vieras ihminen mahtaa tehdä osoitetiedoillani. Elokuun alussa sain jopa puhelun paikallislehden toimittajalta, joka halusi haastatella minua, “koska olet uusi paikkakunnalla”. Pienellä kylällä on myös pieni uutiskynnys 😄

En tuntenut yhtään ihmistä koko Lapin alueelta tänne muuttaessani. Täällä ollessani olen kohdannut yllätyksekseni paljon uusia ihmisiä ja solminut uusia ystävyyksiä. Kohtaamiset ovat usein tapahtuneet täysin sattumalta, mutta ovat olleet sitäkin ihanampia. Vaikka nautinkin yksin olemisesta, koen myös erittäin tärkeäksi, että löydän ihmisiä, jotka lähtevät kanssani mustikkaan, jakavat parhaat hillapaikat, kertovat kalastusniksit, lainaavat työkaluja, kipuavat punaposkisina tuntureille ja keskustelevat siitä, minkälaista on olla uusi kylällä.

Ihminen tarvitsee toista ihmistä elämän ilojen ja ihmetysten, surujen ja haasteiden jakamiseen. Ihanaa löytää sellaisia ihmisiä, kiitos teille ❤

Kuva: Onni Kojo
Kuva: Onni Kojo

Rakkaudentäyteistä sunnuntaita kaikille 🤗

♥: Sanna

Syyskesä saapui

Syyskesä saapui

Syyskesä saapui, tekisi mieli sanoa yllättäen. Yhtenä päivänä edellisviikon niittykukat olivat lakastuneet, tienvarren horsmien punaiset sävyt vaihtuneet ilmassa leijaileviksi haituviksi ja metsä täynnä sieniä ja marjoja. Siellä täällä sitkeimmät kesäkukat jatkavat kylmenevästä ilmanalasta huolimatta kukkimistaan kuin itsepäisyyksissään uhmaten syksyn saapumista. Koivunoksat vaihtavat yksi kerrallaan väriasuaan virheästä keltaiseen.

Vihdoin mustikat ovat täysin kypsiä. Kerään niitä joka vapaa hetki lähimetsästä ämpärikaupalla pakastimeen, joka alkaa olla enemmän täysi kuin tyhjä. Syön marjoja vuoden ympäri joka päivä, joten niitä myös kuluu. Minulla on aavistus, että tänä vuonna on mahdollista saada täysi pakastillinen itse keräämiäni marjoja ja muita metsän antimia riittämään seuraavaan vuoteen asti. Miten suurta iloa voikaan pieni ihminen kokea avatessaan lähes täynnä marjoja olevan pakastimen kannen lisätessään sinne vielä muutaman pussukan tuoreita, takapihalta poimittuja mustikoita!

Syksy ja ruska-aika kolkuttaa aivan nurkan takana. Luonnon muutoksiin, jotka tapahtuvat pikku hiljaa pienin askelin, tottuu nopeasti, huomaamatta. Vielä aivan hetki sitten lähisuoni ympäristö oli rikkaan vihreä, nyt se taittanut asunsa keltaisen sävyihin tarjoten etelänmatkaa suunnitteleville joutsenille kauniin, maalausmaisen lähtöalustan.

Kerään edelleen muutaman päivän välein kesän viimeisiä kukkia – villit luonnonkukat ovat yksi lempiasioistani maailmassa – sisälle maljakkoon tienvarsilta ja joenvarren niityiltä. Nyt niiden väriloistosta kilpailevat ensimmäiset rohkeat ruska-asun ottaneet koivunoksat, jotka erottaa jo kauas muuten vielä vihertävästä metsän siimeksestä.

Kesän verkkaisen ajankulun jatkoksi syyskesän päivät kuluvat vauhdilla. Valo vähenee silminnähden nopeasti ja yö napsaisee illasta ja aamusta huomaamattomasti jo isoja lohkoja. Vielä sillä on kirittävää voittaakseen valoisan ajan, mutta hitaan varmasti se tapahtuu. Hämmästyin, kun radiossa sanottiin revontulikauden alkavan elokuun lopussa. Juurihan yötön yö loppui, nytkö on jo revontulien aika?

Aika ei käy pitkäksi ihastellessa päivä päivältä muuttuvaa maisemaa, lintujen valmistautumista etelään lähtöön, joenvarren väriloiston hiipumista ja metsän antimia kerätessä.

Ihanaa alkavaa syksyä kaikille! 🤗

♥: Sanna

Hetki tuntureilla

Hetki tuntureilla

En voi uskoa, että sanon näin, mutta olin taas yöllä tunturissa 😄 Yhtäkkiä minusta on kuoriutunut todellinen tunturihullu. Semmoinen, joka katsoo viikon sääennusteen etukäteen ja suunnittelee lähes kaiken vapaa-ajan sen perusteella, koska olisi kauniin kirkas ilta ja yö kiivetä tunturiin.

Olin kovin väsynyt lähtiessäni kotoa ajamaan reilun tunnin matkaa tuntureita kohti. Tällä kertaa viikon sääennuste ei ollut luvannut kirkasta iltaa, mutta lähdin kuitenkin kuin jonkun hullun voiman riivaamana. Ilta oli jo pitkällä, kun pääsin aloittamaan kapuamisen. Tällä kertaa kilometrimäärä huipulle oli pieni, mutta arkiviikon väsymys painoi jaloissa.

Matkan huipulle sain kulkea Papun kanssa kaksin, täyden hiljaisuuden vallitessa. Siitä on tullut yksi niistä asioista, mitä odotan eniten; hiljaisuus, joka on täysin rikkomaton. Tässä vaiheessa vuotta eivät linnutkaan enää laula, yöllä varsinkaan, joten pysähtyneen tunnelman ainoa rikkoja on omien askelieni kaiku korvissa.

Kuten iänikuinen sanonta kuuluu – ei se määränpää, vaan se matka. Allekirjoitan tuon täysin. Niin täysin, että usein en edes kiipeä huipulle asti vain “huiputtamisen” ilosta, vaan jään hyvillä mielin puoliväliinkin vain ihailemaan ympäröivää luontoa ja ainutlaatuista tunturimaisemaa. Tälläkin kerralla matka tunturin kuvetta ylös tarjosi monen tunnin ajaksi silmäniloa, uskomatonta kauneutta ja hiljaisen tunturiyön maagisuutta.

Huipulle pääsiessäni pysähdyin, vedin henkeä ja hihkaisin ääneen kaiken kauneudesta. Maisema levittäytyi horisontista toiseen syvän sinisen eri sävyissä. Tummansiniset tuntureiden siluetit haalenivat kohti taivaanrantaa täydellisessä harmoniassa. Järvenselkä heijasteli yön viimeisiä valonsäteitä vetäen huomion muuten hämärtyvässä yössä puoleensa.

Hiljaisuus oli täydellinen. Tuulikin oli pysähtynyt kuin lepäämään muun ympäristön kanssa odottaen seuraavaa aamua koittavaksi. Unohdin täysin matkan väsymyksen, mitä tapahtuu seuraavana päivänä tai ensi viikolla, aivan kaiken. Jokin maaginen voima saa kaiken ylimääräisen ajatuksissa pysäytettyä, voi olla vain hetkessä. Millään muulla ei ole väliä.

Kokemus on meditaation kaltainen, mutta uskomattoman hienon luonnon kanssa koettu. En tiedä parempaa.

Olin ottanut yöevästä mukaan, nautin niitä lämpimän teekupposen äärellä katsellen joka puolelle levittyvää, rauhallisesti lepäävää maisemaa. Auringonlaskuajan jälkeen koitti askel askeleelta saapuva pimeys. Olin jo unohtanut, että sellainenkin on olemassa. Matka takaisin alas autolle oli ripeä, mutta loppumetrit haparoin jo hyvin hämärällä polulla. Kaukana on jo kuukauden takainen yöttömän yön aurinko, jonka valoon ehdin jo tottua. Odotan silti kovasti saapuvaa syksyä ja seuraan ihmetellen joka päivä muuttuvan luonnon kauneutta.

♥: Sanna

Ahti suo antejaan

Ahti suo antejaan

Näin alkaa elämäni kalastajana. Se tuskin alkaa tai jatkuu kovin vakavasti ottaen, mutta olen hankkinut elämäni ensimmäisen kalastusvälineen; katiskan.

Jotta kaikki ei sujuisi liian hyvin, ostin halvimman mallin, joka osoittautui itsekasattavaksi malliksi. Paikallisessa puodissa oli kaksi vaihtoehtoa, valitsemani 13 euron katiska ja valmiiksi kasattu reilu 90 euron malli. Valinta oli sillä selvä – opetelkaamme kasaamaan katiska.

Nostin osat jo reilu viikko sitten paketistaan terassille. Nopeasti kävi ilmi, että kasaaminen ei olekaan nopea iltapuhde, joksi sen naiivisti ajattelin, vaan vaati asianmukaisia työkaluja ja rautalanganompelutaitoa. Työkalut piti käydä lainaamassa naapurilta, en omistanut keittiösaksia vahvempia leikkureita ja niillä ei yrityksistä huolimatta vaadittu rautalanka katkennut.

Onneksi meillä on nykyään lähes kaikki maailman tieto käsissämme! Kuinka kiitollinen siitä usein olenkaan. YouTubesta löytyy ohjeet myös katiskan kasaamiseen.

Ohjevideoissa neuvottiin kiinnittämään kasattavat osat roikkumaan. Ohjeistajilla oli prameat, katosta roikkuvat rautakoukkusysteemit (kenen kotoa löytyy katosta ketjun päässä roikkuva rautakoukku? 🧐), mutta jouduin kehittämään omani tavaroilla, joita oli tarjolla. Pyykkinarun, haravan ja terassin kaiteen avulla sain nostettua katiskan ylös maasta niin, että pääsin aloittamaan.

Osat “ommeltiin” yhteen rautalangalla kieputtaen. Ohjeessa sanottiin, että vähempikin riittää, mutta käsityöläisenä haluan tehdä asiat kunnolla. Ajattelin, että vaikkakaan katiskani ei ollut kovin kallis, haluaisin sen kestävän hyvän tovin, ettei heti tarvitse ostaa uutta. Ainakaan kestävyys ei ole kiinni omista kokoamistaidoistani tai viitsimyksestäni.

Kolmatta tuntia kieputin lankaa ympäri katiskaa sisältä ja ulkoa, mutta lopputulos oli suhteellisen moitteeton.

En ole ennen kalastanut katiskan avulla. Soitin tädilleni, jonka mies on ammattikalastaja ja joka itse osaa laittaa kalasta kaikenlaisia herkkuja sekä säilöä niitä eri keinoin. Sain muutaman hyvän neuvon paikan valitsemisessa ja kalojen narraamisessa. Opin esimerkiksi, että katiskan metallinen hohde houkuttaa kaloja, mutta sen päälle kannattaa asetella muutama puunoksa, jotta kalat kokevat sen suojapaikakseen ja hakeutuvat sen lähettyville.

Ammattiohjeiden turvin asettelin illansuussa uuden kalastusvälineeni puun oksilla verhottuna aivan joen rantaan, muun rantakasvillisuuden suojiin.

Muutamana ensimmäisenä iltana pyydys oli tyhjä. Asettelin katiskan aina uudelleen eri päin kuin aiemmin ja vaihdoin hieman sen paikkaa. Asumatonta rantaviivaa kotini kohdalla on reilusti, joten otollisia paikkoja on onneksi tarjolla.

Kolmantena iltana pyydys oli painava – olin saanut saalista. Kaunis, terve ja ainakin omiin silmiini isohko hauki, josta riittää syötävää muutamaksi päiväksi.

Ihailin hauen kiiltävää pintakuviointia. En ihmettele, että kalannahka on joskus ollut käyttötavarana laukuissa, pussukoissa ja muissa säilyttimissä. Tiedän edelleenkin niin tehtävän, toki vähenevissä määrin ja se on harmi.

Olin kiitollinen saamastani saalista. Voin ostaa kalaa aina kaupastakin, mutta itse kalastaen tiedän tismalleen, mistä kala on tullut, miten se on kuollut ja kenen käsien kautta lautaselleni päätynyt. Omassa maailmassani ajattelen, että niin sen kuuluisikin mennä. Haaveilen tulevaisuudesta, jossa tällainen olisi mahdollista yhä suuremmassa mittakaavassa. Tällä hetkellä olen vielä kaukana tuosta haavekuvasta, mutta pienin askelin kaikki on aloitettava. Olen taas ainakin muutaman pienen askeleen lähempänä.

Ihanaa loppuviikkoa! 🌼

♥: Sanna

Pallastuntureiden yö

Pallastuntureiden yö

Kun säätiedotus lupasi aamuyöksi kirkastuvaa, sain taas inspiraation lähteä tuntureille yöksi. Tällä kertaa ajattelin tähdätä aamuauringon ensi säteisiin. Yöttömästä yöstä on vain muutama viikko aikaa, päivä lyhenee hyvin nopeasti ja aurinko käy horisontin alapuolella jo viiden tunnin ajan. Enää ei mene kauaakaan, kun se ei jaksa nousta enää ollenkaan. Halusin todistaa edes kerran kesän aikana auringonnousua tunturista käsin.

En ole iltaihminen, saati yöihminen. Yleensä tarvitsen säännöllisen unirytmini toimiakseni, mutta jostain syystä heinäkuiset yöt täällä tuntureiden keskellä saavat unohtamaan kaiken tuon. Jotakin maagista tuntureissa on, joka laittaa ihmisen kapuamaan sinne keskellä yötäkin.

Kello oli reilusti yli puolenyön parkkeeratessani autoni Pallaksen luontokeskuksen pihaan ja aloittaessani taivalluksen kohti keroista korkeinta, Taivaskeroa. Matkalla ei tarvinnut olla yksin, yöllisellä suupalalla olleet porot käyskentelivät polun joka mutkassa eivätkä näyttäneet olevan millänsäkään yöllisestä kulkijasta.

Hieman ennen huippua on pieni, kahden tunturin välinen tasanne, joka avautuu yllättäen ylöspäin nousevan tunturipolun jälkeen. Tasanteelta on aava näkymä Hettaan päin. Maisema oli aamuöisesä usvasta ja ilta-auringon kultaisista jäljistä kuin toisesta maailmasta.

Usvalautat liikkuivat hiljalleen ja äänettömästi vaihtaen maisemaa hyvinkin nopeasti.

Näky oli häkellyttävän kaunis. Kuin olisi katsonut vuoristomaisemaa lentokoneesta käsin tai siirtynyt tuonpuoleiseen. Onneksi tunturin rinteillä laiduntavat porot muistuttivat maallisella olemuksellaan hetken todellisuudesta. En tiedä, olisinko muuten uskonut sitä todeksi.

Huipulle kiivetessä maisema peittyi hetkessä painavaan, kosteaan, hiljaiseen usvaan. Se saapui aivan yllättäen selkäni takaa, jopa aavemaisen yllättäen ja tuntui ensikertalaiselle aluksi jopa hieman pelottavalta kokemukselta peittäen kaiken alleen.

Odottelin auringonnousua ja sumun hälvenemistä kivenkolossa kuin jokin maahinen konsanaan. Olin pukeutunut lämpimästi, mutta en arvannut, että sumun nostattama kaikkialle pääsevä kosteus hiipisi luihin ja ytimiin heinäkuussakin. Yritin välillä ummistaa silmäni, mutta tyydyin vain hytisemään untuvapussin sisällä ja välillä kurkottamaan kohti lämmintä termospulloa hörpätäkseni kuumaa kahvia lämmikkeeksi.

Kolmen jälkeen aamuyöllä auringon punainen valo alkoi haihduttaa kosteat pilvet, jotka vetäytyivät vain muutaman minuutin sisällä yhtä hiljaa ja aavemaisesti kuin tulivatkin kokonaan alas tunturista. Jäljelle jäi henkeäsalpaava maisema.

Auringonnousun jälkeen valo muuttui kirkkaammaksi, kovemmaksi ja “tutummaksi” aamun valoksi. Yöllä kosteutta kerryttäneet pilvet olivat vaipuneet taivaanrannassa piirtyvään horisonttiin ja kevyt tuuli kuivasi nopeasti tunturin lakea hallinneen yökasteen.

Pakkasin sumun kostuttamat tavarani, kampesin itseni ulos lämpimästä makuupussista ja aloitin matkan takaisin alas. Alkumatka tunturin laelta on rakkakivikkoa, jääkauden musertamia kiviä vanhoista vuortenhuipuista. Kiveltä toiselle hypellessä pohdin, oliko juuri astumani lohkare ollut muinaisen vuoren huipulla Mount Everestin korkeudella ennen massiivisten jäälauttojen musertavaa voimaa.

Vasta, kun aurinko nousi, tunsin väsymyksen hiipivän kehoon. Heti rakkakivikon jälkeen maisema aukeaa Pallashotellille, missä tiesin ihmisten vetävän sikeitä unia lämpimien peittojensa tuudittamana. Pohdin, josko tarjolla olisi sattumoisin lämmintä aamupalaa saapuessani alas.

Polku kulki kauniin ja eloisan tunturipuron viertä, josta nappasin tyhjentyneihin juomavarastoihin täytettä. Kirkas vesi pulputti seurallisesti lähes koko matkan alas ja tarjoili kuksantäydeltä virkistystä. Jaksan aina ihmetellä, miten tuntureiden aavoilla ja karuillakin keroilla voi riittää näin paljon kristallinkirkasta lähdevettä.

Huipun karun kivikon jälkeen eloisa ja rehevä puronvieri pursusi elämää: niittykukkia, kosteikkokasveja ja aamuvarhaisella iloisesti keskenään kisaavia tunturilintuja.

Verkkaisen laskeutumistahtini seurauksena tunturinjuurella kello näytti jo aamuseitsemää. Satumaisella tuurilla Pallashotellin aamupalapöytä oli kuin olikin juuri katettu – kello seitsemältä aukesivat ovet ja toivottivat nuutuneen seikkailijan höyryävän kahvikupin ja aamiaisen ääreen. Istuessani ikkunapaikalle aamupuuroineni saapui hotellin työntekijä jutustelemaan tuttavallisesti: “Mistäs kaukaa on matkalainen kulkenut? Bongasimme kulkusi jo tunturin laelta asti, valokuvaamassako olit? Taitaa olla yö mennyt taivaltaessa ja ruoka nyt maittaa”.

Todellakin, ruoka maittoi. Väsymyksestä huolimatta olin onnellisempi kuin pitkään aikaan. Jotain maagista olin saanut kerätyksi tunturissa, jota en osaa oikein sanoin kuvailla.

Ehkä se on sitä tunturihulluutta.

♥: Sanna

“Epäonnistunut” aamuyö

“Epäonnistunut” aamuyö

Suunnittelin viikon ainoaksi sateettomaksi ja kirkkaaksi aamuksi valokuvausretkeä Muonion lähellä sijaitsevalle suolle. Olen ajanut sen ohi muutaman kerran kesäisenä aamuyönä ja tiedän siinä olevan upea aamu-usva auringon noustessa juuri oikeasta suunnasta luoden kultaisen hehkun suon tyyneen veden pintaan.

Herätyskello soi 3:30. En osaa toimia aamuisin ilman ruokaa, joten tarvitsin aamiaisen ja kahvia saadakseni itseni käyntiin. Jostain syystä lähtöni venyi ja venyi, olin tien päällä vasta puoli viiden aikaan ja aurinko oli jo korkealla. Aamu oli silti upea. Oma lähimetsänikin oli hämyisen udun peittämä ja meinasin jo jäädä vain siihen kuvaamaan. Matkalla näin myös monta potentiaalista kuvauspaikkaa, mutta mielessäni oli kuitenkin tietynlainen kuva ja tunnelma, joka vaati sitä tiettyä suomaisemaa lähellä Muoniota.

Hieman ennen Muoniota, aurinko meni yllättäen pilveen eikä sumuakaan enää näkynyt. Kello oli jo reilusti yli viiden ja tiesin aamu-usvan ja maagisen aamuauringon alkavan vedellä viimeisiään. Koko taivas oli pilvessä ja ilma oli harmaa, kuten monina muinakin aamuina. En saisi tänä aamuna mielessäni olevaa valokuvausideaa toteutettua.

Harmitti.

Olen lukenu viime aikoina epäonnistumisesta. Siitä, miten epäonnistuminen määritellään ja toisaalta, onko sitä edes olemassa. Onko epäonnistumista olemassa? Iso osa historian tärkeimmistä keksinnöistä on syntynyt epäonnistumisen myötä. Maailman suurimmat firmat kuuluttavat epäonnistumisen nimeen, “fail fast and fail forward”, jotta uusia uraauurtavia ideoita voidaan synnyttää epäonnistumisen oppimiskokemuksista.

Mitä tekisit, jos tietäisit, ettet voisi epäonnistua?

Aika herättävä kysymys, eikö? Inspiroiva ajatusleikki. Mitä tekisin, jos en voisi epäonnistua, jota seuraa jatkokysymys, miksi en tekisi sitä silti? Ehkä osittain tämän kysymyksenkin takia olen tässä, kirjoittamassa, valokuvaamassa, luomassa jotakin uutta, vaikka joka hetki sen luominen nostaa pelon epäonnistumisesta. Loppujen lopuksi ajatus epäonnistumisesta on vain ajatus, oletus. Pahimmillaankin vain kokemus muiden joukossa, josta oppineena voi ponnistaa kohti uusi valloituksia.

Takaisin aamuyön tapahtumiin, jota uteliaat porot kävivät pällistelemässä tuon tuosta.

Päätin ottaa aamun oppimiskokemuksena, käänsin auton ja lähdin takaisin kotiin. Matkalla näin sivusilmällä pienen metsähakkuuaukean, joka kasvoi valtoimenaan maitohorsmaa. Aukean takana kohosi kaunis koivikko, jonka läpi aamuauringon viimeiset kultaiset säteet siivilöityvät lähes täydellisesti aukealle jääneen usvan sekaan. “Tämä on parempi kuin ei mitään”, mietin, kun käänsin auton vielä kerran keskellä tyhjää maantietä ja parkkeerasin tien pientareelle.

Horsmaa ja heinää kasvoi vyötärönkorkuisena, se oli aamukasteesta painava. Tiesin kastuvani läpimäräksi, jos lähden päättömästi kahlaamaan läpi aukean enkä ollut ollenkaan varma, saisinko siltikään tallennettua hetken ja maiseman tunnelmaa tarpeeksi hyvin.

Epäröin hetken istuen kostealla ja kylmällä asfaltilla kameravälineet sylissäni. Yksinäinen poro kopsutteli Muoniosta päin tietä pitkin katsomaan, kuka kumma täällä teutaroi tähän aikaan aamusta.

Päätin kuitenkin yrittää, sitähän tunnetusti ei laiteta, eikös?

Kahlasin vatsaa myöten vettä valuvana aukion toiselle laidalle. Unohdin ajan, unohdin, että oli märkä ja kylmä, unohdin, että kello on puoli kuusi aamuyöllä jossakin Kolarin ja Muonion välissä. En välittänyt siitä, säädinkö kameran asetukset oikein (useimmiten en) ja tuleeko valokuvista sellaisia kuin toivoin. Nautin hetkestä.

Aamu ei ollut epäonnistunut. En saanut toivomaani suomaisemakuvaa aamuauringossa eikä suunnitelmat menneet, kuten olin ajatellut. Aamu oli silti hieno, inspiroiva ja kaunis.

Muistetaan aina välillä epäonnistuakin. Ihanaa, kun luet tarinaani ja olet mukana. Pus!

♥: Sanna

Marjametsässä

Marjametsässä

Viime viikot ovat pääosin olleet hyvin sateisia. Melkein tuntuu, että kun kuuntelen säätiedotusta radiosta tai uutisista, se menee suunnilleen näin: “Sää lämpenee koko Suomessa ihan hellelukemiin asti. Kauan odotettu heinäkuun kesäsää saavuttaa vihdoin Suomen. Ai niin, paitsi Länsi-Lappiin luvataan rankkasateita ja ukkosia. Mutta muuten on hieno kesäsää, nauttikaa!”. Ei ehkä ihan, mutta tiedätte, mitä tarkoitan.

En odota hellettä auringonotto ja ranta mielessä. Odotan, että keli kuivenee ja aurinko pääsee hieman lämmittämään maata, sillä aivan kohta on marjastusaika! Voisin kutsua itseäni intohimoiseksi marjastajaksi. Saaliini ei ehkä ole ennätysmäinen, mutta tavoite on joka vuosi saada pakkaseen marjoja niin, että voin niitä hyvällä mielin syödä joka aamu seuraavaan kesään asti. Toistaiseksi se ei ole vielä toteutunut.

Toisaalta, en murehdi marjasatoa tai sen riittämistä, kun menen metsään. En laskeskele kiloja tai euromääriä kerätessäni marjoja. Olen metsässä, lempipaikassani, nautin luonnosta, hetkestä, eväistä, maisemista ja marjat ovat sen kaiken kaupanpäällisiä. Sitten joskus marraskuun harmaudessa, kun nostan pakkasesta tuoreita, taatusti puhtaita marjoja, muistan tuon hetken metsässä, muistan heinäkuun lämmön ja kaiken sen ihanuuden, mikä antaa odottaa itseään seuraavaan kesään asti.

Se on marjastuksen ydin. Pakastaa ja säilyttää marjojen lisäksi heinäkuiset hetket ilta-auringossa nauttien kahvia, suklaata ja tuoreita mustikoita mättäällä. Siirtää niiden muisto fyysisessä muodossa hetkiin, jolloin niitä on muuten vaikea tavoittaa.

Muutama ilta sitten kävin lähimetsässä marjassa. Käyn siellä lähes joka päivä Papun kanssa lenkillä ja tarkastamassa, missä vaiheessa marjojen kypsyminen on. Marjat ovat antaneet odottaa itseään, mutta nyt en malttanut enää odottaa. Nappasin mukaani kursailematta kymmenen litran ämpärin ja tienvarsikirpputorilta löytämäni metallisen marjapoimurin ja marssin metsään.

Silmät kiiluen löysin marjoja. Niitä on paljon, varpuryppäät raskaina roikkuen. Mutta ne eivät ole vielä kypsiä, vaikka kuinka haluaisin. Ämpäri alkoi täyttymään varsin nopeasti, mutta raakojen osuus siitä oli aivan liian suuri. Tällä mittakaavalla kerääminen ei vielä onnistu.

Phuuh.

Karsin tavotteistani siis pakastimen täyttämisen ja keskityin siihen toiseen, hetkestä nauttimiseen. Otan lähes aina metsään mennessä mukaan jonkinlaiset eväät. Itseni tuntien retkeni venyy kuitenkin tuntien mittaiseksi, vaikka olisin päättänyt käydä vain pistäytymässä. Hukun usein hetkeen ja ajantaju katoaa, kun teen jotakin mielekästä. Kotimatka tuntuu mukavammalta, kun ei tarvitse lähteä tarpomaan vatsa tyhjänä ja mieli kiukkuisena.

Löysin mukavan kiven ja nautimme Papun kanssa ilta-auringon lämmöstä, ympärillä lentävistä kuukkeleista ja sieltä täältä sormin napsittavista mustikoista (Papukin tykkää niistä!).

Eväshetken jälkeen keräsin vielä käsin poimurin täyteen kypsimpiä marjoja. Sain kuin sainkin kotiin viemisiä ja aamupuuron päällisiä. Riittipä niitä pakkaseenkin asti muutama rasiallinen. Lopulta ilta oli kuitenkin onnistunut sekä tunnelman että marjasadon kannalta.

Kotimatkalla tapasin lisää kyläläisiä, joiden kanssa jäin juttelemaan hetkeksi. He kertoivat mustikoiden kypsyvän vielä muutaman viikon ajan, ainakin. Jään odottelemaan, kyllä niiden aika vielä koittaa.

♥: Sanna

Käytännön juttuja

Käytännön juttuja

Olen saanut paljon kysymyksiä liittyen käytännön asioihin; missä asun, kuinka pitkä matka on lähimpään kauppaan, mitä palveluita löytyy kirkonkylältä, millä liikun, kuinka kaukana naapurit asuvat yms. Kiitos niistä, ihanaa, että saan kysymyksiä!

Tässä vastauksia kaikkeen siihen ja vähän myös vierestä.

Millä kuljet paikasta toiseen?

Omistan auton. Ilman sitä kulkeminen olisi taatusti hankalaa. Autolla käyn muun muassa kaupassa Kolarin kirkonkylällä, jonne on noin kuuden kilometrin matka. Tulen käyttämään autoa paljon myös elokuussa alkavassa työssäni liikkuessani kylältä toiselle, tuntureille ja takaisin. Kilometrejä kertyy matkamittariin huomaamattakin. Olen oppinut jo sen, että tankki kannattaa täyttää viimeistään, kun mittari on puolessa välissä, ettei pitkillä välimatkoilla käy huonosti sen suhteen.

Mitä palveluita kylältä löytyy?

Ison tien varressa on uudehko kauppa, posti, Alko, kierrätyspiste ja kylmä polttoaineasema. Kauppa on selvästi kalastajamatkailijoiden suosima, parkkipaikka on usein täynnä kalastusveneitä vetäviä autoja. Kauppa ei vedä vertoja isojen kaupunkien hypermarketeille, mutta toistaiseksi olen löytänyt sieltä kaiken tarvittavan. Myös aamukahviini tarvitsemani iKaffen sekä lempi”mausteeni” savustetun seesamiöljyn. Kaikki hyvin, siis.

Kolarin kirkonkylä näyttää siltä, miltä mikä tahansa joskus kukoistaneen pienen kunnan keskusta voi näyttää. Tyhjiä liikehuoneistoja, autiot kadut ja muutama vielä pystyssä oleva pikku putiikki. Mutta silti täältäkin löytyy kaikki tarvittava; pankki, apteekki, koulut, päiväkoti, vanhainkoti, nuorisokeskus ja ilmeisesti kylän tärkein putiikki, kalastustarvikekauppa.

Kirkonkylän läpi ajettaessa Ruotsin raja tulee nopeasti vastaan. Ruotsin puolelle kauppaan on noin kahdeksan kilometriä matkaa. Siellä en ole vielä käynyt, mutta aion kyllä käydä syksymmällä.

Mitkä ovat lähimmät kaupungit?

Lähimmät kunnat ovat Pello ja Muonio. Muonion läpi ajoinkin jo kerran matkallani Pallastunturille. Rovaniemi on lähin isoin kaupunki, sinne matkaa kertyy alle 200km. Siellä tiedän kyläläisten käyvän välillä hakemassa isompia ostoksia ja aion itsekin, kun tulee tarvetta käydä kaupungissa. Eihän tuo ole matka eikä mikhään, voisi joku paikallinen sanoa.

Lähin iso keskus on Äkäslompolo ja Ylläksen alue. Siellä olen muutamaan kertaan käynyt, lähinnä patikoimassa kansallispuiston poluilla ja tuntureilla. Äkäslompolossa on vilkkaampaa kuin kuvittelin. Nyt on kyllä matkailun huippukuukausi meneillään ja vallitsevat matkustusrajoitukset ovat tuoneet entistä enemmän kotimaanmatkailijoita tännekin.

Äkäslompolosta näkee sen olleen joskus pieni kylä tuntureiden kupeessa; siellä täällä kukkaniittyjen keskellä kohoaa hienoja hirsirakennuksia ja maalaispihapiirejä. Niiden rinnalle on noussut maisemaa hallitsemaan kaikenmoisia majoitusmökkejä, välinevuokraamoita, kahviloita, matkamuistomyymälöitä ja matkailuyrityksiä. Matkailuautot ja maastopyörät hallitsevat katukuvaa.

Äkäslompolon keskustassa on somestakin tuttu Jounin kauppa. Kävin siellä yhtenä iltana etsimässä hyttyskarkotinta, tuloksetta. Kauppa on huomattavasti isompi kuin Kolarin kirkonkylän ja varsinkin tuoretavaroita oli selvästi enemmän. Lisäksi yllättävän paljon vaatteita, Lapin matkamuistoja ja toki alkoholihylly oli metrejä pidempi kuin oman lähikauppani. Kaupan yhteydessä on myös ravintola, Alko, apteekki ja parkkipaikan toisella puolella välinevuokraamo ja joitakin pieniä putiikkeja.

Onko hyttysiä?

On. Onko niitä paljon? On. Tottuuko niihin yhtään? Ei.

Tuulisella ja aurinkoisella säällä sekä paikoittain sääskiä on vähemmän, mutta jostain syystä ne viihtyvät erityisen hyvin mökkini pihapiirissä. En ole voinut toistaiseksi nauttia pihallani oleskelusta juuri ollenkaan. Heti, kun pysähdyn, valtava armeija hyökkää kimppuun . Odotan juuri postista hyttyskarkotinta, jota Jounin kaupalta kävin etsimässä. Sen pitäisi kuuleman mukaan auttaa parhaiten.

Tähän mennessä olen Papun kanssa käyttänyt koirille ja hevosille tarkoitettavaa luonnollista hyttysmyrkkyä sekä hajutonta Offia, koska en kestä kaikista tujuimpia myrkkyjä. Hyttysten pistoihin löysin paikallisesta myymälästä mesiangervovoidetta. Se on tehokas kutinan poistaja ja kovassa käytössä.

Kuinka kaukana naapurisi asuvat?

Molemmin puolin on talot noin sadan metrin päässä. Toisessa on asukkaita vain kesäisin. Toisessa talossa kävin vierailulla, kun kotiini tuli sisälle vieras koira (se on oma tarinansa se). Kuulin, että sen oli ostanut nuori pariskunta. He olivat juuri remontoimassa taloa ja muuttamassa siihen myöhemmin asumaan. Juttelimme pikaisesti ja kysyin, mitä he tekevät ja miten ovat päätyneet kylälle. Toinen heistä oli tehnyt uraa kilpaurheilijana ja puolisonsa hänen managerinaan. He olivat muuttaneet tänne Etelä-Suomesta, koska kaipasivat sitä jotakin ja “miksi ei?”. Kerroin asuvani naapurissa yksin koirani Papun kanssa. “Varsin eksoottinen ratkaisu”, oli vastaus 😀

Omalta pihatieltäni näkyy juuri ja juuri naapurin talo.

Minkälaisessa talossa / mökissä asut?

Asun talviasuttavassa mökissä, jonka löysin Tori.fi:n kautta. Mökistä löytyy kaikki niin sanotut mukavuudet, mutta ei mitään ylimääräistä; juokseva vesi, viemäröinti, normaali keittiö yms. Alakerrassa on tupa varaavalla takalla, pieni keittiö ja sauna. Yläkerrassa on makuualkovi ja isohko aula, jonka olen muuttanut musisointi- ja työtilaksi. Iltaisin on mukava kääriytyä peittojen alle, kun sade rummuttaa kattoa.

Pihasta lähtevät portaat vievät suoraan joen rantaan. Paras asia tässä asumisessa.

Eikö siellä käy aika pitkäksi?

Ei. Nautin suunnattomasti yksin olemisesta enkä yleensäkään kaipaa kovin paljoa aktiviteetteja. Toistaiseksi olen lomalla, joten aikaa on tavallistakin enemmän. Käytän sen lukemiseen, neulomiseen, patikointiin, metsämarjojen kypsymisen tarkkailuun, kukkien keräämiseen, kylään tutustumiseen ja kaikkeen, mitä milloinkin tekee mieli tehdä.

Kiitos kysymyksistä, niitä voi jatkossakin lähettää. Pus!

♥: Sanna

Tunturi-Lapin yötön yö

Tunturi-Lapin yötön yö

Tiesin jo heti tänne muuttaessani, että heinakuun aikana haluan kokea yöttömän yön. Muita suunnitelmia tai tavotteita en tehnytkään. Ensimmäinen viikko oli täynnä sadetta, ukkosta ja pilvistä taivasta, mutta heti kun säätiedotus lupasi selkeää iltaa, ajoin tunnin verran Pallakselle ja kiipesin tunturiin odottamaan keskiyötä.

Todellisuudessa suunnittelemattomuuteni johti siihen, että lähdin kotoa vasta 11 aikaan illalla ja keskiyö koitti juuri ennen kuin saavuin edes parkkipaikalle. Sinänsähän se ei haitannut, kelloon katsomattomuuteni takia en nähnyt keskiyön aurinkoa muuta kuin pilkahduksina auton tuulilasin lävitse.

Pallakselle saapuessa tuntureita peitti tumman sininen pilviverho. Säätiedotus uhkasi ukkos- ja sadekuurojen vaaralla, mutta ajattelin, että ajoin tänne asti, joten en anna muutaman pilven haitata matkaa. Olin yön ainut kulkija. Ilma oli tyyni ja lähes seisoi paikoillaan. Oli niin hiljaista, että voin vannoa kuulleeni, kun pilvet raapivat naapuritunturin kivistä pintaa uhmatessaan ohikulkutiellään.

Kello läheni puolta kolmea yöllä ennen kuin olin lähelläkään tunturin huippua. Aurinko oli jo aikoja sitten hiipunut taivasta hallitsevan pilviverhon taakse, mutta tunnelma ja taivaanrannan värit olivat silti uskomattoman kauniit. Pilviselläkin säällä tunturijono näkyy helposti lähes 50km päähän. Kauemmat tunturit hiipuvat harmonisen luonnonmukaisesti sinisen haaleampiin sävyihin. Jos osaisin maalata, tämän maiseman haluaisin maalata.

Neljän aikaan olin takaisin maanpinnalla – kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti – ja tiellä takaisin kohti kotia. Olen tullut tulokseen, että maailma on kauneimmillaan aina aamuöisin, usein kello neljän aikaan. Pysähdyin useaan otteeseen (tein muutaman kerran myös uhkarohkean u-käännöksen keskellä autiota maantietä), kun näin tien laidalta hienon näkymän. Usva, aurinko ja raikas, vain muutaman asteen nollan yläpuolelle nouseva ilman lämpötila luovat aamuöisin mitä kauniimpia maisemia.

Totuus kauniiden kuvien takana: valokuvaaja kahlaa lenkkarit jalassa nilkkaa myöten jääkylmässä suovedessä, jotta saisi juuri oikean kuvakulman. Mitä vain taiteen eteen, eikö?

Ilta oli ihanaa, mutta mieleen jäi vielä kaihertamaan se keskiyön auringonpaiste. Ajattelin, että retki täytynee toteuttaa uudelleen seuraavana kirkkaana iltana. Monien sattumusten kautta kylään tullut ystäväni keksi kutsua minut mukaan ex tempore -retkelle Ylläksen huipulle heti muutaman päivän päästä. Toiset jäivät tunturin huipulle yöksi. Minä kateellisena telttaa omistamattomana patikoin aamuyön tunteina takaisin autolle ja ajoin yöksi kotiin nukkumaan.

Tälläkin kertaa sadekuurot uhmasivat taivaanrannassa ja lähestyivät suoraan kohti, kunnes kääntyivät aivan tunturin juurella muualle ja jättivät meidät nauttimaan kuivin jaloin yöttömän yön auringonpaisteesta.

Katsoimme kellosta minuutteja, ehtiikö horisontista nouseva pilvilautta peittää auringon ennen vuorokauden vaihtumista. Odotimme kellonlyömää kuin vuoden vaihtumista. Minuutilleen keskiyöllä saimme kilistellä kirkkaassa auringonpaisteessa.

Hetkeä ennen keskiyötä aurinko piileskeli vielä pilviverhon takana. Kuva: Onni Kojo
Mutta kellonlyömälleen keskiyöllä se paistoi kirkkaasti.

Kävelin takaisin tunturin juurelle ja siitä luontopolkua pitkin parkkipaikalle kirkkaasssa auringonpaisteessa kahden aikaan aamuyöstä. Hiljaisuuden rikkoi vain tunturipuro, joka virtasi kurussa läheisestä lähteestä alaspäin. Jostain syystä mietin kaihoisasti, miten enää ikinä voin lähteä täältä pois. Mietin, miten voisin koskaan palata kaupunkiin, ääniin, valoihin, hälyyn täältä täydellisen rauhan ja koskemattoman luonnon keskeltä. En varmasti voikaan. Se oli samalla surullinen, mutta ihana ajatus.

Ihanaa ja aurinkoista uutta alkavaa viikkoa ja heinäkuuta. Kiitos, kun lukemalla jaat hetket ja ajatukset kanssani.

♥: Sanna