Ja yhtäkkiä olikin kesä

Ja yhtäkkiä olikin kesä

Ihan kuin vasta eilen olisin seurannut ikkunasta, miten aamuinen räntäsade peitti viheriöimässä olevan nurmen kylmästi alleen ja iltapäivän aurinko sen taas sulatti. Pohjoinen tuuli piti pitkään kesää odottavien ihmisten villapaidat ja takit visusti kiinni. Pipot ja hanskat odottivat eteisen penkillä varmuuden vuoksi, jos keväinen raekuuro yllättää.

Ja sitten tulikin yhtäkkiä kesä.

Kesän alun kukkaloistoa Tampereella

Kevät tuntui pitkältä kesän odotukselta, jolla ei ole loppua, mutta siihen mahtui paljon. Muutin kesäksi Tampereelle, kesämökin halkovaraston päätyhuoneistoon. Pieneen kesähuoneeseen, johon mahtuu juuri ja juuri omaisuuteni, kun oikein järjestelee; työpöytä, piano, kitara, sänky ja koira. Syksyn tullen pakkaan tavarani ja uusi aika alkaa. Molemmista näistä lisää myöhemmin.

Talvi yllättää aina, mutta niin yllätti nyt kesäkin. Yhtenä aamuna ei tarvinnutkaan enää takkia. Seuraavana päivänä kengätkin olivat jo liikaa, sukista puhumattakaan. Yhdessä hetkessä aamukuura olikin muuttunut kukkaloisteeksi, tuomien huumaavaksi tuoksuksi ja lempeän lämpimäksi nurmeksi.

Kesän alun kukkaloistoa Tampereella; ketunleipä ja sen kukka.
Kesän alun kukkaloistoa Tampereella; ketunleipä ja sen kukka.

Viime kerran olen kirjoittanut ja valokuvannut maaliskuussa. Jostain syystä on aikoja, jolloin kumpikaan ei innosta yhtään. Valokuvaaminen käy mielessä monta kertaa, lähes päivittäin, mutta inspiraatio ja ideat ovat hukassa. En usko pakon voimaan, joten ei auta kuin odottaa otollisempia aikoja. Yritän olla stressaamatta asiasta ja antaa kameran – ja itseni – levätä.

Yhtenä iltana, kun olin juuri tullut iltapesulta ja menossa nukkumaan, oli mitä kaunein auringonlasku. Kirkas, kultainen, kesäinen. Kello läheni puolta kymmentä. Silloin iski ajatus lähteä valokuvaamaan. Paljain varpain, kevyessä hameessa, kuin kesällä konsanaan. Hipsin yksin pitkin hiljaista maantietä lähipellolle, jossa voikukat olivat juuri vaipumassa iltahorrokseen. Ilma oli lämmin ja kostea, mehevä luonnon yhtäkkisestä vihreydestä.

Toukokuinen auringonlasku Tampereella. Voikukkapelto ja kultainen auringon hehku.

Aurinko laski nopeasti, hyttysten aika alkoi heti valon vähettyä. Pyörin itseni pyörryksiin lähipellolla ja kävelin hämärän laskeuduttua hyvillä mielin takaisin.

Toukokuinen auringonlasku Tampereella. Voikukkapelto ja kultainen auringon hehku.
Toukokuinen auringonlasku Tampereella. Voikukkapelto ja kultainen auringon hehku.
Toukokuinen auringonlasku Tampereella. Voikukkapelto ja kultainen auringon hehku.

Kameran ja minun kevättauko oli ohi.

♥: Sanna

Isokosken keväiset kuohut

Isokosken keväiset kuohut

Tässä lähellä, kymmenen minuutin automatkan päässä kuohuu. Isokoski, joka on osa Perhojokea laskee mereen. Joet, etenkin niiden kuohut, on aivan ihmeellinen ja uusi asia minulle.

Kosken äärellä on tietynlainen ilma – raikas ja happirikas, kylmä ja kova, kostea ja äänekäs.

Kevät käy täällä hitaasti, mutta varmasti. Kuten ounastelin, lumi suli nopeasti. Ainakin aurinkoisista paikoista, joissa lämpötila kohoaa jo varmasti lähemmäs kymmentä astetta.

Koski on vapautunut jäästä. Muutama viikko sitten kuohut olivat pääosin paksun jääpeitteen alla, nyt ne virtaavat lähes vapaina. Vain rannoilla on viimeiset sitkeät jäälautat, joiden reunaa veden pinta hioo muodostaen upeita pitsimäisiä jääveistoksia. Niitä voisi ihastella loputtomasti.

Papu kyllästyi taas vahtimaan emäntänsä puuhia ja keskittyi sen sijaan haistelemaan kosken tuomia tuoksuja.

Olen innostunut kuvaamaan videoita. Tai en ehkä uskalla puhua monikossa, koska tämä on ensimmäinen laatuaan. Unohduin aivan täysin tallentamaan kosken ja jään pitsireunuksien tanssia. Kadotin ajan- ja paikantajun. Se on ihana tunne! Tuotoksen julkaiseminen onkin täysin päinvastaista, aivan kamalaa. Miksi itseä kohtaan pitääkin olla niin kovin kriittinen ja epäileväinen? Kaikki on harjoittelua, hauskaa leikkiä, josta oppii. Jos päätän, että nautin tämän kuvaamisesta suunnattomasti ja siitä, että ylitän itseni tuhatkertaisesti, kun uskallan julkaista jotakin tällaista?

Näin teen. Tässä ensimmäinen videotuotokseni jaettuna juuri sinulle. Toivottavasti tykkäät ❤

Lämpöä ja valoa kevätpäiviisi!

♥: Sanna

Uusi lumi vanhan surma

Uusi lumi vanhan surma

Uusi lumi taattu kevään merkki. Joka vuosi juuri ennen kuin kevät varsinaisesti puhkeaa kukkaansa, tulee uutta lunta. Talvi muistuttaa itsestään ja omista voimistaan. Useimpina vuosina se aiheuttaa pettymystä ja ärsytystä, mutta tänä vuonna vain iloa. Kiitos, talvi!

Maisema peittyi nopeasti valkoiseen tuulen tuiverruksen saattelemana.

Nautittiin Papun kanssa tästä (luultavasti) lyhytaikaisesta hauskuudesta koko sydämiemme kyllyydestä.

Iloa ja valoa kevääseen!

♥: Sanna

Aamuisen metsän mystiikkaa

Aamuisen metsän mystiikkaa

Aamuaurinkoisessa metsässä on jotakin mystistä. Kun aamuaurinko vasta venyttelee ensimmäisiä säteitään varpujen ja puiden alaoksien lomasta. Ilma on uuden päivän raikas ja täynnä lintujen kevätilottelua.

Olen ottanut tavaksi aamulenkillä käydä läheisessä metsässä kameran kanssa auringonnousun aikaan. Aluksi tuntuu, että kuvaaminen ei innosta ja turhaudun nopeasti. Mutta aina, kun aurinko alkaa paistaa hieman korkeammalta kullankeltaisin sätein, se inspiroi uudella tavalla.

Tarvitsen vain pienen hetken, pysähtymisen.

Silloin silmä ehtii erottaa yksityiskohtia. Usein ne kestävät vain hetken, sen pienen hetken, kun aurinko osuu oksaan tai varpuun. Minuutin päästä se voi olla jo täysin pimennossa. On vain hetki.

Tuntuu etuoikeutetulta olla kokemassa tuo hetki. Sitä ei ole kukaan muu koskaan kokenut eikä koskaan tule kokemaankaan samalla tavalla. Vain minä. Uskomaton ajatus.


Talven jäljiltä on vieläkin paikoittain jopa runsaasti puolukoita. Ja, uskoskaa tai älkää, mutta ne maistuvat edelleen hyviltä. Kätevää, kun on luonnon oma pakastin, josta voi suoraan nauttia aamun vitamiinit.

Papu ei jaksa aina olla mukana hetkessä. Usein se päätyy ottamaan omaa tilaa ja haistelemaan aamumetsän uusia tuulia. Ehkä sillä on omat hetkensä, joista se nauttii yhtä paljon kuin minäkin.

Ihania aamuja ja aurinkoa kaikille!

♥: Sanna

Kevätpäiväntasaus

Kevätpäiväntasaus

Se tuli vihdoin. Päivä, jolloin aurinko kääntyy pohjoiselle pallonpuoliskolle. En tiedä miksi, mutta tämän vuoden pimeä aika tuntui ikuisuudelta. Loputtomalta, harmaalta, tasapaksulta alamäeltä, joka kiertää ympyrää.

Nyt se loppui, jee! Saan valosta suunnattomasti energiaa ja se herättää paljon ajatuksia ja ideoita. Herään henkiin pitkän unen jälkeen.

Nyt jään odottamaan, että luonto tekee samoin.

Kevätpäiväntasaus, aurinko nousee aamulla, metsässä linnut laulaa. Puhdas ilma, paljon naavaa.
Kevätpäiväntasaus, aurinko nousee aamulla, metsässä linnut laulaa. Puhdas ilma, paljon naavaa. Koira katsoo auringonnousuun.
Kevätpäiväntasaus, aurinko nousee aamulla. Purot sulavat.Koski kuohuu.
Kevätpäiväntasaus, aurinko nousee aamulla. Purot sulavat.Koski kuohuu.

Vuosi 2019

Vuosi 2019

Vuosi vetelee viimeisiään. En ole ennen tehnyt koontia menneestä vuodesta, ajattelin sen olevan jotenkin turhaa. Mitä sitä menneeseen katsomaan, kun elämme tässä ja nyt? Tulevaisuus on ollut minulle aina toivoa täynnä ja suunnittelen sitä innolla. Menneisyys on mennyt ja sillä selvä.

Kerätessäni kuvia tätä kirjoitusta varten huomaan, miksi vuoden kasaaminen yhteen on tärkeää. Unohdan helposti, miten hienoja hetkiä vuoteen mahtuu, miten monta upeaa muistoa olen onnistunut luomaan, miten monta upeaa asiaa on tapahtunut ja miten hienojen ihmisten kanssa on tekemisissä.

Tässä vuoteni 2019 pääosin kuvien kertomana.

Talvi 2019

Tammikuussa asuin Tampereella, Näsijärven rannalla. Vuosi alkoi tiukassa pakkasessa. Ihailin sitä usein Näsijärven jäältä käsin, toppavaatteisiin kietoutuneena. Maisema kaupunkiin päin oli usein pakastuneen huuruinen ja utuinen.

Näsijärvi pakkasaamuna tammikuussa 2019

Heti uudenvuoden jälkeen, pitkän säästämisen tuloksena onnistuin hankkimaan itselleni “oikean” kameran. Sellaisen, josta olin pitkään haaveillut. Tämä oli ehkä yksi isoimmista vuottani määrittävistä asioista – sen seurauksena opettelin (edelleen opettelen) valokuvaamaan. Se into on vuoden aikana vienyt minut moneen hienoon paikkaan ja hetkeen.

Canon 7D Mark II - uusi kamerani

Kevät ja kesä 2019

Loppukeväästä olin muuttanut Keski-Suomeen. Pakkasen ja lumen väistyessä tein retkiä lähimaastoon. Niin pitkälle kuin autottomana kaupunkilaisena pääsin.

Keski-Suomessa lähiretkeilyä suon reunalla kesällä.
Keski-Suomessa lähiretkeilyä kesällä.

Lyhyen kesälomani vietin lapsuuteni mummolassa, Kainuussa. Paikassa, josta on kymmeniä kilometrejä lähimpiin kaupunkeihin ja jossa saa nauttia pysähtyneestä ajasta, savusaunan lempeistä löylyistä ja Kainuun korven ainutlaatuisesta luonnosta.

Kainuun luonto, savusauna ja auringonlasku heinäkuun helteillä.
Kainuun luonto ja sumua auringonnousussa heinäkuussa.

Kesähelteiden ollessa kuumimmillaan kävin ystäväni Emman kanssa Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa. Kansallispuistoon kuuluu vain pieniä, alle yhden neliökilometrin kokoisia saaria ja luotoja. Kävimme Ulko-Tammion saarella, jonka kävelee päästä päähän kesällä alle tunnissa. Ulko-Tammioon pääsee vain neljä kertaa kesässä lautalla Haminasta.

Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Kartta näyttää tietä.

Valvoimme auringonlaskuun, nauroimme ja nautimme kesästä. Vietin yön riippumatossani Itämeren rannalla, se on tähänastisista ulkona viettämistäni öistä ikimuistoisin.

Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Auringonlaskussa Itämeren rannalla.
Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Auringonlaskussa Itämeren rannalla.
Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Auringonlaskussa Itämeren rannalla.
Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Auringonlaskussa Itämeren rannalla, menossa nukkumaan riippumatossa.

Paluumatkalla lautta pysähtyy toviksi Tammion saarella, jossa aika on pysähtynyt vuosisadan vaihteeseen. Laiturilla lauttamatkalaisia odottivat paikalliset kesämökkeilijät maitokärryineen valmiina auttamaan vierailijoita kantamusten kanssa, hirsisten rannikkorakennuksien kupeessa soi haitarimusiikki, kovaan saarikallioon tamppautuneet polut toimivat saaren ainoina teinä mutkitellen vanhojen, kartanomaisten rakennusten väleissä. Autoja ei ole, sähköverkonkin olemassaoloa epäilin useiden talojen katolla lepäävien aurinkopaneelien takia.

Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa Tammion saarella heinäkuussa.
Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa Tammion saarella heinäkuussa.

Syksy 2019

Syksyllä palasin kaupunkiin, paikkaan, joka ei ole enää pitkään aikaan tuntunut kodilta. Tämä vuosi on vahvistanut ajatustani siitä, että haluan asua maalla. Vietin vapaa-aikani kaupunkiluonnossa ja lähimetsissä. Ensimmäistä kertaa elämässäni keräsin myös niin paljon marjoja, että niitä riittää koko talven varalle.

Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Horsmia pellon laidalla.
Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Päivänkakkaroita ja Peltosaunioita pellon laidalla.
Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Marjojen keräämistä talven varalle.
Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Marjojen keräämistä talven varalle.
Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Laajavuoren vanha metsä on kaunis sammalpeitteessä.

Loppusyksyn vähenevä valo tuntui raskaalta. Pimeys ja harmaus veivät voimat ja mielialan maahan.

Keski-Suomalainen luonto syksyn harmaudessa. Sumua ja kosteutta Lehesvuoren luontopolulla.
Keski-Suomalainen luonto syksyn harmaudessa. Sumua ja kosteutta Lehesvuoren luontopolulla.
Keski-Suomalainen luonto syksyn harmaudessa. Sumua ja kosteutta Lehesvuoren luontopolulla.

Syksy meni pitkälti matkatessa Keski-Suomi–Pohjanmaa-väliä. Pohjanmaalla kun asuu tällä hetkellä toinen puoliskoni. Vaikka matkustaminen on aika-ajoin raskasta, uusi ympäristö ja uudenlainen luonto on virkistävää vaihtelua Sisä-Suomessa varttuneelle. On mielenkiintoista, kun meri on läsnä lähes kaikkialla. Olen erityisen ihastunut Pohjanmaan laakeuteen: Siihen, miten sumu kerääntyy aamuisin pelloille paksuina lauttoina ja aurinko tuntuu näyttäytyvän pisempään horisontin ollessa matalalla. Maaseutumaisema hyväilee maalle kaipaavaa sieluani.

Pohjanmaan rannikolla, Fäbodan alue ja meren tyrskyt syksyllä.
Pohjanmaan maalaismaisemaa.
Pohjanmaan maalaismaisemaa.

Syksyn – ja myös koko vuoden – kohokohtana pidän lokakuussa toteuttamaani matkaa, jossa lähdin pienellä matkailuautolla yksinäni Lappiin ja Norjaan. Siellä aloitin myös tämän blogini ja kirjoitin ensimmäiset kirjoitukseni. Jos kirjoitukseni ovat jääneet välistä, ne alkavat tästä: https://sannavaara.com/2019/10/17/roadtrip-lappiin-ja-norjaan-lokakuussa-haave-todeksi/.

Kilpisjärvellä lokakuussa. Maisemat Norjaan päin.
Kilpisjärvellä lokakuussa. Maisemat Norjaan päin.
Norjan Lyngenissä lokakuussa. Vesiputous, ruska ja joen kuohut.

Viimeistään matkallani varmistin itseni siitä, että halun asua luonnon välittömässä läheisyydessä. Vaikka alla olevan kuvan maisemissa Norjan Lyngenissä.

Norjan Lyngenin Alpit lokakuussa. Norjan maalaismaisema, vuoristo, kirkas vuonon vesi.

Talvi 2019

Marraskuussa talven mielialavaihtelut ja pääosan aikaa täysin musta maa kävi välillä kovin raskaaksi. Vietin paljolti vapaa-aikani leväten, lukien, neuloen ja lähiluonnossa liikkuen. Lyhyetkin retket – vaikka räntäsateessa – piristivät mieltä ja kehoa, kun niille vain malttoi lähteä.

Marraskuu Pirkanmaalla, sumuista ja märkää.
Marraskuu Pirkanmaalla, sumuista ja märkää.
Marraskuu Pirkanmaalla, sumuista ja märkää.

Joulukuussa koin hienoja hetkiä Pohjanmaalla Ohtakarin kalastajasaarella ja vietettyäni ensimmäistä kertaa yön ulkona talvella Etelä-Konneveden kansallispuistossa. Kirjoitin niistä molemmista omat kirjoituksensa blogiini, löydät ne täältä: https://sannavaara.com/2019/12/09/kiireeton-viikonloppu-ohtakarilla/ ja https://sannavaara.com/2019/12/19/yo-ulkona-talvella-etela-konneveden-kansallispuisto/.

Ohtakarin kalastajasaari ja Itämeri joulukuussa.
Yö ulkona talvella riippumatossa Etelä-Konneveden kansallispuistossa Enonrannan laavun lähellä. Yöllä satanut lumi jäi kevyenä tarpin pinnalle.
Yö ulkona talvella riippumatossa Etelä-Konneveden kansallispuistossa. Yöllä satoi paksulti lunta.

Nyt loppuvuoden lähestyessä maa on saanut taas hetkeksi uuden, paksun lumipeitteen. Muutama päivä on ollut henkeäsalpaavan kaunis kalpeassa auringonvalossa ja kirpeässä pakkasessa. Se ja pyhäpäivien lomailu kirjojen, vilttien, villasukkien ja rakkaiden ihmisten kanssa on kohottanut syksyn mittaa madaltunutta mielialaa.

Kaunis pakkaspäivä Pohjanmaalla auringonlaskussa pellolla.
Kaunis pakkaspäivä Pohjanmaalla auringonlaskussa pellolla.
Kaunis pakkaspäivä Pohjanmaalla auringonlaskussa pellolla.
Kaunis pakkaspäivä Pohjanmaalla auringonlaskussa pellolla.

Vuosi 2019 ei ole ollut lempivuoteni, siihen on mahtunut monta kompastumista ja kantapään kautta uusien asioiden opettelua. Mutta olen oppinut, se on tärkeintä. Matkalle on mahtunut upeita asioita ihanien ihmisten kanssa. Nyt olen valmis seuraavaan vuosikymmeneen, se tuo taatusti hienoja hetkiä ja uusia seikkailuita.

Ihanaa uutta vuotta!

♥: Sanna