Uusi lumi vanhan surma

Uusi lumi vanhan surma

Uusi lumi taattu kevään merkki. Joka vuosi juuri ennen kuin kevät varsinaisesti puhkeaa kukkaansa, tulee uutta lunta. Talvi muistuttaa itsestään ja omista voimistaan. Useimpina vuosina se aiheuttaa pettymystä ja ärsytystä, mutta tänä vuonna vain iloa. Kiitos, talvi!

Maisema peittyi nopeasti valkoiseen tuulen tuiverruksen saattelemana.

Nautittiin Papun kanssa tästä (luultavasti) lyhytaikaisesta hauskuudesta koko sydämiemme kyllyydestä.

Iloa ja valoa kevääseen!

♥: Sanna

Aamuisen metsän mystiikkaa

Aamuisen metsän mystiikkaa

Aamuaurinkoisessa metsässä on jotakin mystistä. Kun aamuaurinko vasta venyttelee ensimmäisiä säteitään varpujen ja puiden alaoksien lomasta. Ilma on uuden päivän raikas ja täynnä lintujen kevätilottelua.

Olen ottanut tavaksi aamulenkillä käydä läheisessä metsässä kameran kanssa auringonnousun aikaan. Aluksi tuntuu, että kuvaaminen ei innosta ja turhaudun nopeasti. Mutta aina, kun aurinko alkaa paistaa hieman korkeammalta kullankeltaisin sätein, se inspiroi uudella tavalla.

Tarvitsen vain pienen hetken, pysähtymisen.

Silloin silmä ehtii erottaa yksityiskohtia. Usein ne kestävät vain hetken, sen pienen hetken, kun aurinko osuu oksaan tai varpuun. Minuutin päästä se voi olla jo täysin pimennossa. On vain hetki.

Tuntuu etuoikeutetulta olla kokemassa tuo hetki. Sitä ei ole kukaan muu koskaan kokenut eikä koskaan tule kokemaankaan samalla tavalla. Vain minä. Uskomaton ajatus.


Talven jäljiltä on vieläkin paikoittain jopa runsaasti puolukoita. Ja, uskoskaa tai älkää, mutta ne maistuvat edelleen hyviltä. Kätevää, kun on luonnon oma pakastin, josta voi suoraan nauttia aamun vitamiinit.

Papu ei jaksa aina olla mukana hetkessä. Usein se päätyy ottamaan omaa tilaa ja haistelemaan aamumetsän uusia tuulia. Ehkä sillä on omat hetkensä, joista se nauttii yhtä paljon kuin minäkin.

Ihania aamuja ja aurinkoa kaikille!

♥: Sanna

Kevätpäiväntasaus

Kevätpäiväntasaus

Se tuli vihdoin. Päivä, jolloin aurinko kääntyy pohjoiselle pallonpuoliskolle. En tiedä miksi, mutta tämän vuoden pimeä aika tuntui ikuisuudelta. Loputtomalta, harmaalta, tasapaksulta alamäeltä, joka kiertää ympyrää.

Nyt se loppui, jee! Saan valosta suunnattomasti energiaa ja se herättää paljon ajatuksia ja ideoita. Herään henkiin pitkän unen jälkeen.

Nyt jään odottamaan, että luonto tekee samoin.

Kevätpäiväntasaus, aurinko nousee aamulla, metsässä linnut laulaa. Puhdas ilma, paljon naavaa.
Kevätpäiväntasaus, aurinko nousee aamulla, metsässä linnut laulaa. Puhdas ilma, paljon naavaa. Koira katsoo auringonnousuun.
Kevätpäiväntasaus, aurinko nousee aamulla. Purot sulavat.Koski kuohuu.
Kevätpäiväntasaus, aurinko nousee aamulla. Purot sulavat.Koski kuohuu.

Vuosi 2019

Vuosi 2019

Vuosi vetelee viimeisiään. En ole ennen tehnyt koontia menneestä vuodesta, ajattelin sen olevan jotenkin turhaa. Mitä sitä menneeseen katsomaan, kun elämme tässä ja nyt? Tulevaisuus on ollut minulle aina toivoa täynnä ja suunnittelen sitä innolla. Menneisyys on mennyt ja sillä selvä.

Kerätessäni kuvia tätä kirjoitusta varten huomaan, miksi vuoden kasaaminen yhteen on tärkeää. Unohdan helposti, miten hienoja hetkiä vuoteen mahtuu, miten monta upeaa muistoa olen onnistunut luomaan, miten monta upeaa asiaa on tapahtunut ja miten hienojen ihmisten kanssa on tekemisissä.

Tässä vuoteni 2019 pääosin kuvien kertomana.

Talvi 2019

Tammikuussa asuin Tampereella, Näsijärven rannalla. Vuosi alkoi tiukassa pakkasessa. Ihailin sitä usein Näsijärven jäältä käsin, toppavaatteisiin kietoutuneena. Maisema kaupunkiin päin oli usein pakastuneen huuruinen ja utuinen.

Näsijärvi pakkasaamuna tammikuussa 2019

Heti uudenvuoden jälkeen, pitkän säästämisen tuloksena onnistuin hankkimaan itselleni “oikean” kameran. Sellaisen, josta olin pitkään haaveillut. Tämä oli ehkä yksi isoimmista vuottani määrittävistä asioista – sen seurauksena opettelin (edelleen opettelen) valokuvaamaan. Se into on vuoden aikana vienyt minut moneen hienoon paikkaan ja hetkeen.

Canon 7D Mark II - uusi kamerani

Kevät ja kesä 2019

Loppukeväästä olin muuttanut Keski-Suomeen. Pakkasen ja lumen väistyessä tein retkiä lähimaastoon. Niin pitkälle kuin autottomana kaupunkilaisena pääsin.

Keski-Suomessa lähiretkeilyä suon reunalla kesällä.
Keski-Suomessa lähiretkeilyä kesällä.

Lyhyen kesälomani vietin lapsuuteni mummolassa, Kainuussa. Paikassa, josta on kymmeniä kilometrejä lähimpiin kaupunkeihin ja jossa saa nauttia pysähtyneestä ajasta, savusaunan lempeistä löylyistä ja Kainuun korven ainutlaatuisesta luonnosta.

Kainuun luonto, savusauna ja auringonlasku heinäkuun helteillä.
Kainuun luonto ja sumua auringonnousussa heinäkuussa.

Kesähelteiden ollessa kuumimmillaan kävin ystäväni Emman kanssa Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa. Kansallispuistoon kuuluu vain pieniä, alle yhden neliökilometrin kokoisia saaria ja luotoja. Kävimme Ulko-Tammion saarella, jonka kävelee päästä päähän kesällä alle tunnissa. Ulko-Tammioon pääsee vain neljä kertaa kesässä lautalla Haminasta.

Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Kartta näyttää tietä.

Valvoimme auringonlaskuun, nauroimme ja nautimme kesästä. Vietin yön riippumatossani Itämeren rannalla, se on tähänastisista ulkona viettämistäni öistä ikimuistoisin.

Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Auringonlaskussa Itämeren rannalla.
Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Auringonlaskussa Itämeren rannalla.
Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Auringonlaskussa Itämeren rannalla.
Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa retkellä heinäkuussa. Auringonlaskussa Itämeren rannalla, menossa nukkumaan riippumatossa.

Paluumatkalla lautta pysähtyy toviksi Tammion saarella, jossa aika on pysähtynyt vuosisadan vaihteeseen. Laiturilla lauttamatkalaisia odottivat paikalliset kesämökkeilijät maitokärryineen valmiina auttamaan vierailijoita kantamusten kanssa, hirsisten rannikkorakennuksien kupeessa soi haitarimusiikki, kovaan saarikallioon tamppautuneet polut toimivat saaren ainoina teinä mutkitellen vanhojen, kartanomaisten rakennusten väleissä. Autoja ei ole, sähköverkonkin olemassaoloa epäilin useiden talojen katolla lepäävien aurinkopaneelien takia.

Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa Tammion saarella heinäkuussa.
Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa Tammion saarella heinäkuussa.

Syksy 2019

Syksyllä palasin kaupunkiin, paikkaan, joka ei ole enää pitkään aikaan tuntunut kodilta. Tämä vuosi on vahvistanut ajatustani siitä, että haluan asua maalla. Vietin vapaa-aikani kaupunkiluonnossa ja lähimetsissä. Ensimmäistä kertaa elämässäni keräsin myös niin paljon marjoja, että niitä riittää koko talven varalle.

Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Horsmia pellon laidalla.
Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Päivänkakkaroita ja Peltosaunioita pellon laidalla.
Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Marjojen keräämistä talven varalle.
Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Marjojen keräämistä talven varalle.
Keski-Suomalainen luonto loppukesästä auringonlaskussa. Laajavuoren vanha metsä on kaunis sammalpeitteessä.

Loppusyksyn vähenevä valo tuntui raskaalta. Pimeys ja harmaus veivät voimat ja mielialan maahan.

Keski-Suomalainen luonto syksyn harmaudessa. Sumua ja kosteutta Lehesvuoren luontopolulla.
Keski-Suomalainen luonto syksyn harmaudessa. Sumua ja kosteutta Lehesvuoren luontopolulla.
Keski-Suomalainen luonto syksyn harmaudessa. Sumua ja kosteutta Lehesvuoren luontopolulla.

Syksy meni pitkälti matkatessa Keski-Suomi–Pohjanmaa-väliä. Pohjanmaalla kun asuu tällä hetkellä toinen puoliskoni. Vaikka matkustaminen on aika-ajoin raskasta, uusi ympäristö ja uudenlainen luonto on virkistävää vaihtelua Sisä-Suomessa varttuneelle. On mielenkiintoista, kun meri on läsnä lähes kaikkialla. Olen erityisen ihastunut Pohjanmaan laakeuteen: Siihen, miten sumu kerääntyy aamuisin pelloille paksuina lauttoina ja aurinko tuntuu näyttäytyvän pisempään horisontin ollessa matalalla. Maaseutumaisema hyväilee maalle kaipaavaa sieluani.

Pohjanmaan rannikolla, Fäbodan alue ja meren tyrskyt syksyllä.
Pohjanmaan maalaismaisemaa.
Pohjanmaan maalaismaisemaa.

Syksyn – ja myös koko vuoden – kohokohtana pidän lokakuussa toteuttamaani matkaa, jossa lähdin pienellä matkailuautolla yksinäni Lappiin ja Norjaan. Siellä aloitin myös tämän blogini ja kirjoitin ensimmäiset kirjoitukseni. Jos kirjoitukseni ovat jääneet välistä, ne alkavat tästä: https://sannavaara.com/2019/10/17/roadtrip-lappiin-ja-norjaan-lokakuussa-haave-todeksi/.

Kilpisjärvellä lokakuussa. Maisemat Norjaan päin.
Kilpisjärvellä lokakuussa. Maisemat Norjaan päin.
Norjan Lyngenissä lokakuussa. Vesiputous, ruska ja joen kuohut.

Viimeistään matkallani varmistin itseni siitä, että halun asua luonnon välittömässä läheisyydessä. Vaikka alla olevan kuvan maisemissa Norjan Lyngenissä.

Norjan Lyngenin Alpit lokakuussa. Norjan maalaismaisema, vuoristo, kirkas vuonon vesi.

Talvi 2019

Marraskuussa talven mielialavaihtelut ja pääosan aikaa täysin musta maa kävi välillä kovin raskaaksi. Vietin paljolti vapaa-aikani leväten, lukien, neuloen ja lähiluonnossa liikkuen. Lyhyetkin retket – vaikka räntäsateessa – piristivät mieltä ja kehoa, kun niille vain malttoi lähteä.

Marraskuu Pirkanmaalla, sumuista ja märkää.
Marraskuu Pirkanmaalla, sumuista ja märkää.
Marraskuu Pirkanmaalla, sumuista ja märkää.

Joulukuussa koin hienoja hetkiä Pohjanmaalla Ohtakarin kalastajasaarella ja vietettyäni ensimmäistä kertaa yön ulkona talvella Etelä-Konneveden kansallispuistossa. Kirjoitin niistä molemmista omat kirjoituksensa blogiini, löydät ne täältä: https://sannavaara.com/2019/12/09/kiireeton-viikonloppu-ohtakarilla/ ja https://sannavaara.com/2019/12/19/yo-ulkona-talvella-etela-konneveden-kansallispuisto/.

Ohtakarin kalastajasaari ja Itämeri joulukuussa.
Yö ulkona talvella riippumatossa Etelä-Konneveden kansallispuistossa Enonrannan laavun lähellä. Yöllä satanut lumi jäi kevyenä tarpin pinnalle.
Yö ulkona talvella riippumatossa Etelä-Konneveden kansallispuistossa. Yöllä satoi paksulti lunta.

Nyt loppuvuoden lähestyessä maa on saanut taas hetkeksi uuden, paksun lumipeitteen. Muutama päivä on ollut henkeäsalpaavan kaunis kalpeassa auringonvalossa ja kirpeässä pakkasessa. Se ja pyhäpäivien lomailu kirjojen, vilttien, villasukkien ja rakkaiden ihmisten kanssa on kohottanut syksyn mittaa madaltunutta mielialaa.

Kaunis pakkaspäivä Pohjanmaalla auringonlaskussa pellolla.
Kaunis pakkaspäivä Pohjanmaalla auringonlaskussa pellolla.
Kaunis pakkaspäivä Pohjanmaalla auringonlaskussa pellolla.
Kaunis pakkaspäivä Pohjanmaalla auringonlaskussa pellolla.

Vuosi 2019 ei ole ollut lempivuoteni, siihen on mahtunut monta kompastumista ja kantapään kautta uusien asioiden opettelua. Mutta olen oppinut, se on tärkeintä. Matkalle on mahtunut upeita asioita ihanien ihmisten kanssa. Nyt olen valmis seuraavaan vuosikymmeneen, se tuo taatusti hienoja hetkiä ja uusia seikkailuita.

Ihanaa uutta vuotta!

♥: Sanna

Yö ulkona talvella: Etelä-Konneveden kansallispuisto

Yö ulkona talvella: Etelä-Konneveden kansallispuisto

Viime viikonloppu oli kiireisin pikkujoulujen juhlistamisviikonloppu. Siitä – ja muistakin – syistä lähdin viikonlopuksi Etelä-Konneveden kansallispuistoon ystäväni Emman kanssa.

Retkeily on tuttua puuhaa, mutta talvella yön yli retkeily ei niinkään. Tämä oli ensimmäinen kerta. Jännitin, miten selviän yön yli ja pakkasin varmuuden vuoksi kaikki omistamani retkeilytarvikkeet mukaan. Sääennuste lupasi lumisadetta ja muutamaa pakkasastetta. Uskoin vakaasti selviämismahdollisuuksiini.

Rinkka oli tupaten täynnä, mutta pikkujouluretkelle oli mahdutettava mukaan joulutunnelmaa tuomaan asianmukaiset eväät. Kaikki niistä ei enää mahtuneet rinkkaan, joten glögi sai luvan kulkea ulkopuolella.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella.
Etelä-Konneveden kansallispuistossa on 1970-luvulla rakennettu metsämiehen mökki, jonka sisälle ylettyy kurkistamaan. Mökissä aika on pysähtynyt elämään 50 vuotta sitten ja se toimii pienenä luontomuseona.

Kansallispuiston parkkipaikka oli tyhjä. Tuore, puhdas lumikerros kertoi hyvin nopeasti, ettei polulla ollut kulkenut ketään luultavasti muutamaan päivään. Saimme raivata omat polkumme ja puuskuttaa kansallipuiston kivisillä rinteillä.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Polut olivat lumen peitossa, ei muita ihmisiä.

Sitä ihan unohtaa, miten paljon metsä kätkee elämää ja touhua sisäänsä. Sitä, jota me harvoin pääsemme todistamaan. Yksinäinenkin retkeilijä on yllättävän kovaääninen askelineen ja kantamuksineen lumen hiljentämässä metsässä. Vastasatanut lumikerros mahdollistaa pienen kurkistuksen meille ihmisille saavuttamattomaan maailmaan.

Tasaisin väliajoin polulla edessämme kulki pienten tassujen jättämät jäljet. Seurasimme tassujen omistajan touhuja jälkien perusteella pitkän matkaa ja koitimme selvittää jälkien jättäjän puuhia. Kiireinen pikku kaveri ainakin vaikutti olleen. Jälkikäteen selvitin eläimen luultavasti olleen kärppä tai näätä, me kutsuimme sitä Ystäväksi.

Emme olleet nähneet Emman kanssa yli puoleen vuoteen. Oli paljon asiaa, mistä keskustella. Metsä ja ystävä on mitä parasta arjen terapiaa ja puhuimmekin koko kolmisen tuntia kestäneen menomatkan yhtä mittaa – niin ahkerasti, että kävelimme polun risteyksen ohi ja jouduimme palaamaan hyvän matkaa, että pääsimme takaisin reitillemme.

Suunnitelmamme oli kävellä Kolmen vuoren vaellus, yhteensä 14km. Painava ja upottava lumi sekä rinkassa ylimääräisenä painona tuntuvat glögit ja torttuainekset väsyttivät meidät kuitenkin ennen aikojaan. Illan hämärtyessä ja lumen lisääntyessä päätimme suorituspaineitta yksissä tuumin lyhentää lenkkiä ja kävellä suoraan suunnittelemaamme yöpaikkaan, Enonrantaan.

Enonrannassa ei ollut ollut muita hetkeen, saimme olla rauhassa. Tavan mukaan edellinen kävijä oli jättänyt laavun siistiin kuntoon ja pilkkonut puukasan valmiiksi. Tiesimme tarvitsemamme kuitenkin aimo kasan puita pitkää iltaa valaisemaan, joten ensi töikseen oli ruvettava puuhommiin. Päivä ehti painua mailleen ennen urakkamme loppua ja työtämme valaisi vain otsalamppujen kapea kajo.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Polttopuut pitää tehdä itse pitkistä puurangoista.

Ilta pimeni rauhassa omia aikojaan, kellonajalla kun ei metsässä ole väliä. Tuli piti meille seuraa, glögin ja iltapalan valmistamisessa oli tarpeeksi viihdykettä. Lounas venyi iltaan asti ja sitä rikastutti piparit ja nuotiolla valmistetut joulutortut. Pikkujoulutunnelmaa loi rinkan viimeisiin tyhjiin koloihin tungetut kynttilät.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Kynttilät tuovat tunnelmaa ja glögi lämmittää Enonrannan laavussa.
Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Kynttilät tuovat tunnelmaa ja glögi lämmittää Enonrannan laavussa.

Tiesitkö, että joulutorttuja voi valmistaa nuotiolla? Minä en. Kauneudesta paistamiamme luomuksia ei voinut kehua, mutta kyllä ne joulun tuntua toivat. Elävän tulen tuoma savuaromi oli mielenkiintoinen lisäys perinteiseen makuelämykseen, mutta yksikään torttu ei jäänyt syömättä.

Joulutorttuja nuotiolla valmistaen.

Tuhdin lounasiltapalan jälkeen iski väsymys. En uskaltanut katsoa kelloa, tiesin sen olevan vielä kovin vähän. Pimeys ilman kelloon katsomista huijaa aivoja luulemaan, että on nukkumaanmenoaika, vaikka ilta olisi vielä nuori.

Otsalamppujen ohuissa valokeiloissa pystytimme majoitteemme pimeän metsän reunaan, minä riippumaton ja Emma teltan. Istuimme vielä hetken nuotion hiipuvassa valossa. Juttelu hiljeni väsymyksen tieltä.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Kynttilät tuovat tunnelmaa ja glögi lämmittää Enonrannan laavussa.

Lopulta luovutimme ja kääriydyimme villavaatteissa makuupussien suojiin pienen iltajumpan jälkeen. Talvella ulkona nukuttaessa on tärkeää, että keho on lämmin nukkumaan mennessä, muuten se ei välttämättä jaksa pitää itseään yön yli lämpimänä.

Uteliaisuuteni voitti – vilkaisin pikaisesti kännykän kelloa. Se näytti iltakahdeksaa. Sillä ei ihanasti ollut mitään väliä.


Heräsin yöllä, kun lumi rapisi hiljaa riippumattoni tarpin pintaan. Myönnettäköön, että havahduin muutaman kerran myös siihen, kun olin kiemurrellut itseni ulos kahden makuupussin ja kahden makuualustan kombostani ja palelin. Kaivauduttuani uudelleen untuvien lämpimään suojaan en saanut heti unta. Tovin verran vain tuijotin tarpin sisäpintaa ja kuuntelin lumen rapinaa. Ei ollut mitään tekemistä, ei mitään virikkeitä. Ajatukset saivat hetken kulkea täysin omalla painollaan. Harvinaisia hetkiä, joita ei arjessa usein kohtaa, mutta jotka olisivat niin tärkeitä.

Heräsin aamun valkeuteen – tai harmauteen. Kello näytti puolta yhdeksää. Emma nukkui vielä. Illasta jäi vielä sen verran puita jäljelle, että niillä lämmitti kahvi- ja puurovedet. Aamupala nuotiolla on vertaansa vailla, etenkin talvella, vaikka se oman aikansa ottaakin.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Kynttilät tuovat tunnelmaa ja glögi lämmittää Enonrannan laavussa.

Päivä valkeni täyteen valoonsa aamupalan aikana. Majoitteet saimme purkaa ja pakata jo täydessä valossa, mikä ei joulukuun puolessa välissä ole kovin kirkas. Otsalamppu oli edelleen tarpeen laavun sisällä, päivänvalosta huolimatta.

Yöllinen lumisade oli kuorruttanut puut valkoisiksi. Järvi oli yhä jäätön, mutta niin kylmä, että se odotti vain yhtä reipasta pakkaspäivää jähmettyäkseen paikoilleen. Maisemasta oli kadonnut värit, jäljellä vain harmaan sinipainnotteisia sävyjä.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Enonrannassa satoi yöllä lunta.
Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Enonrannassa satoi yöllä lunta.

Lumi oli peittänyt myös edellisiltaiset jälkemme ja polku oli taas kadonnut valkeaan kinokseen. Kahdesta silmäparista huolimatta polkumerkkejä oli välillä vaikea löytää puihin takertuneen kostean lumen takia.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Lumi oli peittänyt polun jäljet. Puihin merkityistä merkeistä oli vaikea saada selvää, kun lumi oli peittänyt niitäkin.

Matkasimme saman reitin takaisin, edellispäivän hankikävely tuntui vielä jalkojen lihaksissa eikä meistä kumpikaan ollut lähtenyt reissulle kilometrimäärätavoitteella. Vaikka usein matka takaisin päin on nopeampi, otimme oman aikamme. Ei ollut kiire pois.

Pydähdyimme viiden kilometrin matkalla luvattoman monta kertaa vain nauttimaan maisemasta tai tutkailemaan metsän elävien jälkiä. Emme kohdanneet muita koko kansallispuiston alueella. Se oli juuri, mitä tarvitsimme ja halusimme pikkujouluilta. Metsän rauhaa ja ystävän seuraa.

Kotiin päästessä olin väsynyt, mutta levollinen. Raskaasta tarpomisesta ja kevyistä yöunista huolimatta retki antoi enemmän kuin otti.

Kiitos Etelä-Konneveden kansallispuisto.

Etelä-Konneveden kansallispuistossa talvella. Maisema lumen peitossa, ei näkynyt pitkälle.

♥: Sanna

Kiireetön viikonloppu Ohtakarilla

Kiireetön viikonloppu Ohtakarilla

Vietin itsenäisyyspäiväviikonlopun Ohtakarilla – pienellä punaisten kalastajamökkien valtaamalla saarella, jolla kuulee meren aallot joka suunnasta, jos osaa olla tarpeksi hiljaa.

Ohtakari on Pohjanmaan rannikolla, Kokkolasta noin tunnin ajomatkan päässä. Mantereelta saarelle ajettaessa 70-luvulla rakennettua pengertietä pitkin vasemmalla puolella aukeaa Vattajan hiekkarannat. Ranta, joka voittaa pituudessaan Yyterin ja Kalajoen rannat mennen tullen, mutta jota ei juurikaan mainosteta sen veroisena.

Ohtakarin kalastajamökit ja takana Vattajan hiekkaranta.

Hiekkarannan sijaan vietin viikonlopun nauttien ihanasta seurasta tunnelmallisessa kalastajamökissä, jossa oli kaikki tarvittava, mutta ei mitään ylimääräistä. Vessatarpeetkin hoidettiin mökin takana vinossa riveissä seisovissa, mökkien mukaan nimetyissä ulkohuusseissa. Kokemus on sekin, kun hipsii tähtitaivaan valossa huussiin meren aaltojen huojuessa rantaan vain kivenheiton päässä.

Aika kului saarella raukean hitaasti; päivän valoisat tunnit ulkona meren kuohujen jäädyttämillä kivillä taiteillen ja hurmaavan lyhyellä (1,5km) luontopolulla rannan ainutlaatuista luontoa ihaillen. Pimeän tullen ajanviettona toimi mökin ja saunan lämmittäminen, pienistä päiväunista (kyllä, monikossa) nauttiminen, kirjan lukeminen, neulominen ja hieman myös Linnanjuhlien vilkuileminen.

Luontopolku kulki pitkin rakkakivikkoa – tai pirunpeltoa, joka on tarunhohtoisempi nimi vanhalle merenpohjalle.

Ohtakarilla on mielenkiintoinen historia. Siellä on todistettavasti ollut asutusta jo 1500-luvulla, jolloin sitä on kutsuttu Susisaareksi. Se on ollut – ja mökin vieraskirjan perusteella on edelleenkin – tärkeä tukikohta paikallisille kalastajille. Onhan se “viimeinen saari ennen ulkomerta”. Näin talvella tuntui kuin saari olisi uinuva kalastussatama, joka odottaa meren jäähileiden sulamista ja kesän aurinkoa valaisemaan kalamatkoja ulkomerelle.

Saarta täplittää valtoimenaan pieniä punaisen eri sävyillä maalattuja kalastajamökkejä, joista osa toimii nykypäivänä myös vapaa-ajan mökkeinä. Vanhimpien mökkien kulunut punamultamaali ja haalenneet pitsiverhot henkivät aikaa sata vuotta sitten. Ne ja uudemmat, meren sineä vasten kirkkaan punaiset lomamökit kököttävät vieri vieressä sulassa sopusoinnussa välittämättä aikojen ja maalikerrosten vaihtumisesta. Meri ja sen luomat mahdollisuudet on ja pysyy, ajoista viis.

Heräsin itsenäisyyspäivän jälkeisenä aamuna, 102-vuotiaan Suomen vielä uinuessa ihailemaan ulkomereltä sarastavaa auringonnousua. Kovin aikainen lintu ei joulukuussa tarvitse olla, auringonnousua kun voi ihailla hyvin vielä puoli yhdeksänkin aikaan. Se sopi hyvin kiireettömän ja raukean viikonlopun suunnittelemattomuuteen.

Auringonnousu sinänsä ei kovin dramaattinen tapahtuma talvikuukausina ole. Vaalea häivähdys keltaista ja vaaleanpunaista, joka juuri ja juuri jaksaa nousta horistontin yläpuolelle muistuttaa auringon olemassaolosta, joka näinä kuukausina tuntuu niin kaukaiselta. Pienikin valon kajo on tervetullut rikkomaan alkutalven pimeyden.

Meri oli hionut rannan kivet ajan ties kuinka pitkässä saatossa lähes kulmattomiksi ja puhaltanut päälle kevyen jäähuurteen. Parhaat auringonnousun seuraamispaikat olivat (omasta mielestäni) liukkaiden kivien päällystämässä saaren kärjessä, meren aaltojen juuri ulottumattomissa, jonne taiteilin aamujähmeän itseni, koska päätin niin.

Ja olihan tuo sen arvoista. Pienen hetken, silmän levätessä meren aavassa ja olemattomassa horisontissa sen takana, voi kuvitella elävänsä pienessä kalastajakylässä vuosisatoja sitten. Odottavansa aamun pikkutunneilla merelle lähteneitä kalastajia ja mahdollista saalista.

Aallot kivikkoon lempeästi, mutta tottumattomalle korvalle kuitenkin niin kovaa pauhuten istuin tovin huurteisen kylmällä kivellä omassa mielikuvitusmaailmassani. Nautin siitä juuri sen verran kuin Pohjanlahdelta puhaltava tuuli antoi palelematta myöten ja siirryin sisälle takkatulen ääreen.

Ohtakari antaa aihetta mielikuvitusmatkoille ja inspiroi kurkistamaaan kalastajien elämää vuosisatojen takaa. Sen talviuninen tunnelma oli omiaan kahdelle ihmiselle ja koiralle nauttia viikonlopusta ja juhlistaa Suomen syntymäpäivää rauhallisin ja luonnonläheisin elkein.

♥: Sanna