Marraskuu

Marraskuu

Marraskuu on ollut harmaa. Kaikissa sen sävyissä. Päivä valkenee kymmenen maissa mustan maan ja vesisateen saattelemana hädin tuskin aamua kirkkaammaksi vain syventääkseen muutaman tunnin jälkeen harmaan sävyjä ja hiljentyen taas uudelleen yön tummuuteen. Lumisade antaa pientä toivoa viikon välein valkeudellaan, mutta luovuttaa pian lämpimän ilmanalan paineen alla.

Vesisade on vapauttanut joen väliaikasesta jääpeitteestään. Virta heiluu kovassa tuulessa vasten rantojen väsyneitä ja väljähtäneitä koivikkoja, joista viimova pohjoistuuli on huuhtonut viimeistekin värit. Vesi näyttää virtaavan kovassa syystalven tuulessa pohjoiseen, suuntaan, johon sen ei kuuluisi virrata. Autiot rannat ovat hiljaiset, tuntuu kuin kaikki elämä olisi niistä kadonnut johonkin koloon odottamaan parempia päiviä.

Marraskuu on kovaa aikaa. Paitsi luonnolle, myös meille ihmisille. Valon vähyys jo itsessään ottaa koville, sen lisäksi päälle painaa kiire – asia, jota itsen pyrin välttämään viimeiseen asti kaikin keinoin siinä silti useinkaan onnistumatta.

Miksi on aina niin kiire?

Kysymys, joka on ollut monen mielessä viime viikkoina. Niin, miksi? Juuri marraskuussa, kun meidät ihmiset laitetaan koville jo luonnonvoimien, tai niiden puutteen vuoksi, miksi juuri silloin painaa kiirekin päälle? Kiire, jonka olemme täysin itse luoneet. Ympäröivä luonto uinuu, odottaa kevättä, aurinkoa tai edes lumipeitettä, joka kirkastaa maiseman ja kantaa askeleen paremmin kuin mutainen maa. Miksi me ihmiset painamme kuin viimeistä päivää usein yli omien voimiemme? Koska on jaksettava, kiirehdittävä kohti vuoden loppua ihan vain sen vuoksi, että kaiken voisi aloittaa taas alusta?

Kuulostaa hullun puuhalta, jos minulta kysytään.

Toimin kiireessä erittäin huonosti. Häsellän, hämmennyn omasta häsellyksestäni ja sotkeudun omiin jalkoihini ja ajatuksiini entistä enemmän. Silti en ole vielä oppinut löytämään keinoja sen välttämiseksi tai edes siinä keskinkertaisesti selviytyäkseni. Onko kiire asia, joka pitää vain hyväksyä? Asia, jota ei voi paeta. Jonka kanssa on opittava elämään.

En mitenkään haluaisi.

Kiireessä unohtuu elämän ilo. Jäljelle jää luonnoton selviytymisen tila, nukkuminen, syöminen, työ. Niihinkö koko elämä kiteytyy, jos ei ota asiakseen pitää huolta muustakin? Luovuus, nautinto, ajattomuus, rauha, ilo. Mihin ne katoavat kiireen keskellä?

Luonto osaa odottaa, antaa aikaa. Se ei häsellä, ei kiirehdi. Miksi me emme osaisi? Emmehän ole erillään luonnosta. Emme, vaikka niin usein kuvittelemme. Olemme edelleen kaksituhatluvullakin osa yhtä isoa luontokokonaisuutta kaikkine laitteinemme, älyvehkeinemme, kiireinemme kaikkinemme. Kellon olemme keksineet omaksi orjuuttajaksemme, kalenterin omiksi kalhleiksemme.

Joskus otan aikaa, vaikka sitä ei olisikaan otettavaksi. Otan hetken, jotta pysyn pystyssä kiireen ja hämmentävän häsellykseni keskellä. En omista kelloa, vältän katsomasta aikaa puhelimestakaan aina, kun siihen on mahdollisuus. Katson hiljalleen vaalenevia harmaan sävyjä ikkunasta, astun ulos, kun uskon valon olevan enimmillään ja nautin siitä vähästä, mitä se tällä hetkellä tarjoilee. Pyrin elämään valon mukana, sen vähän, mitä siiä on jäljellä. Se tuntuu luonnolliselta, rauhoittavalta. Se riittää.

Voisiko marraskuun teemana pimeyden, loskan ja kiireen sijaan olla “se riittää”? Pienet asiat riittävät. Hetki ajatonta iloa, harmauden sävyjen moninaisuutta ihmetellen – hetki rauhaa. Lopultahan me päätämme, mikä on riittävää ja mikä ei. Lopulta – jos asiaa oikein ajattelee – me olemme omasta elämästämme päättävä taho. Miksi emme päättäisi, että marraskuu on ihan riittävä näin? Ilman kiirettä, ilman mistä lie tulevaa painetta suorittaa, jaksaa harmaan pimeiden sävyjen keskellä. Ilman kellon orjuuttavaa tikitystä ja keinovalojen turvin venytettyä väsymystä.

Aion kokeilla sitä. Se riittää juuri nyt.

❤️: Sanna

Pallastunturin kylmä aamuaurinko

Pallastunturin kylmä aamuaurinko

Sunnuntaiaamuna käänsin auton kotipihasta puoli seitsemältä kohti Muoniota, kohti Pallastuntureita. Kotoani matkaa kertyy tunnin verran, joten pilkkopimeässä aloitettu aamu valkenisi sopivasti tunturin juurella. Se oli suunnitelma.

Lumipeite on vähentynyt ja taas kasautunut sitkeästi uudelleen viime viikkojen aikana useaan otteeseen. Kotipihassani lunta on vain muutama senttimetri, tuntureilla se ilmeisesti ei ehdi sulaakaan, joten sinne sitä on ehtinyt kertyä jo kolmatta kymmentä senttiä. Lähestyttäessä Pallastuntureita lumiset tunturihuiput piirtyvät horisonttiin jo kaukaa lumettoman, tumman metsän takaa.

Parkkipaikka oli tyhjä, Pallashotellin ikkunat pimeät ja maisema aution kylmä ja sininen saapuessani tunturin juurelle. Vaikka nautinkin muiden retkeilijöiden kanssa jaetuista hetkistä, tarinoista ja tutustumisista, tunnen löytäväni erilaisen kokemuksen saadessani koko tunturikokemuksen vain itselleni. Valitsenkin luontohetkilleni yleensä ajankohdat, jolloin tiedän saavani nautiskella kaikesta kauneudesta lähinnä yksikseni, joten autio ja pimeä parkkipaikka oli ilo silmälle.

Tällä kertaa toimin useaan kertaan sanomani periaatteen vastaisesti, ettei väliä ole päämäärällä, vaan matkalla. Aurinko nousisi juuri toiselta puolelta tunturia, joten lähes juoksin tunturinrinnettä ylös ehtiäkseni huipulle ensimmäisten säteiden kanssa. Mielessäni pyöri lukemani saamelaistarina, jossa hyvä ja paha noita juoksevat kilvan tunturin huipulle kaamoksen jälkeen voittamaan auringon ensisäteet itselleen ja siten määrittävät seuraavan vuoden valoisuuden tai pimeyden. Tällä kertaa valonsäteiden kilvassa oli vain minä ja kovaa vauhtia tunturikoiraksi muuttuva Papu, jonka pikku tassut kipittävät lumista tunturinrinnettä ylös yllättävällä vauhdilla.

Olen oppinut tunturisään olevan nopeasti muuttuva, arvaamaton ja hallitsematon. Opin jo kesällä, että heinäkuussakin tunturinlaella tulee kylmä eikä villavaatteet ole lainkaan liioiteltuja, vaikka maanpinnalla lämpötila hipoisi pariakymmentä. Silti unohdan asian innoistuksissani, kuten nytkin. Pariakymmentä metriä ennen huippua tunturin yli pyyhkivä tuuli yltyi niin kovaksi, että piposta oli pidettävä kaksin käsin kiinni. Huipulle kiipesin reilussa etunojassa tuulen painetta vastaan taistellen. Laella jaksoin hädin tuskin seistä paikallani sen verran, että sain otettua muutaman valokuvan auringonnoususta. Tuulen voima oli valtava. Se oli pyyhkinyt huipun lähes lumettomaksi. Askelistani nouseva lumihile katosi hurjalla vauhdilla tunturin toiselle puolelle ja viuhahti kohti alhaalla jylläävää järven pintaa.

Maisema oli henkeäsalpaavan kaunis, mutta villi.

Ajatuksissani oli nauttia kahvikupillinen ja rauhallinen aamu huipulla nousevan auringon kanssa, mutta tunturisää oli eri mieltä kanssani. Jouduin muuttamaan myös reittisuunnitelmaani, joka olisi jatkunut pitkulaista tunturinlakea pitkin kiertäen sen toiselle puolelle. Papu oli hätää kärsimässä istuen isoimman kiven vierustalla, minkä huipulta löysi ilmeisesti peläten olevansa pian lentävien lumihileiden seuraaja matkalla kohti alhaalla odottavaa kylmää järvenpintaa.

Tunnottomat sormet eivät kaivaneet repusta kahvikuppia ja vilttiä, vaan räpelsivät nopeasti kameran linssisuojuksen irti napaten muutaman valokuvan tärisevin käsin hyytävässä tuulessa.

Tuuli tyyntyi siedettäväksi takaisinpäin kävellessä ja rauhoittui tutuksi tunturiviimaksi huipun kadotessa auringon kultaamana selän taakse. Tunturien väliin jäävät varjokohdat saavat uskomattoman monet sävyt vähäisissäkin valonsäteissä.

Kahden keron väliin jää poroaitaus, johon oli kasattu tokallinen tunturista kerättyjä poroja. Niiden kilisevät kellot kaikuivat tuulen viimassa sen kääntyessä sopivasti kulkijaa päin.

Kiertäessäni aitauksen viertä sen portille saapui juuri moottorikelkan selässä kaksi tuuheaan poronnahkalakkiin käärittyä lasta isänsä kanssa. Saavuimme portille yhtä aikaa, lapset ihastelivat Papua ja sen tuuheaa, tuulessa vipattavaa turkkia. Kysyttäessä mies kertoi porojen odottavan seuraavan päivän erottelua, jossa tarkastetaan porojen kunto, valitaan teuraaksi menevät ja merkataan tänä vuonna syntyneet vasat. Lyhytsanainen poromies karvahattuisine lapsineen katosi pian porotokan sekaan, joten jatkoin matkaani alemmas tunturiin kahvitauko mielessäni.

Laaksossa kahden tunturin välissä on tupa, porokämppä, jonka jyhkevän hirsikehikon suojiin tuuli ei yltänyt niin purevasti. Istuin hetken kahvikupillisen kanssa nauttien pienen pienestä lämmöstä, jonka kuvittelin auringon suovan poskilleni. Termospullon tyhjetessä kuulin moottorikelkan lähestyvän äänen. Poromies lapsineen saapui pihaan kertoen tulleensa porokämpälle hetkeksi kylmää suojaan. En ollut ainut, jota tunturituuli koetteli.

Takaisin parkkipaikalle saapuessa aurinko oli kääntynyt jo takaisin kohti horisontin alareunaa. Maisema ei juuri muuttunut auringonnousun punakullan sävyisestä hehkusta ennen kuin laskeva aurinko maalasi samat värit sen ylle.

Talviauringon valo on lyhyt, mutta mahdottoman kaunis.

Valoa ja lämpöä talvipäiviisi täältä tuntureilta ☀️

♥: Sanna

Valoa pimeydessä

Valoa pimeydessä

Kysymys, jota minulta – uudelta lappilaiselta – kysytään eniten on se, miten pärjään täällä pimeyden keskellä. Hämmentävästi sitä kysyttiin Instagramin puolella useasti jo kesällä, heti yöttömän yön loppumisen jälkeen. Valoahan täällä riitti vielä pitkään yöttömän yön jälkeen enemmän kuin etelässä. Vasta syyspäivän tasauksen jälkeen me pohjoisen asukkaat luovuimme valoherruudestamme ja joudumme sopeutumaan vähenevän valon määrään.

Tällä hetkellä on pimeää, sen myönnän. Viimeisen viikon on satanut vettä lähes joka päivä. Se on sulattanut viimeisetkin lumen rippeet. Musta maa imee kaiken valon sisäänsä ja vähäisenkin valon menettänyt tumma taivas korostaa lähes koko päivän hallitsevaa mustuutta. Jos ilma on sumuinen ja sateinen, aamupäiväkään ei jaksa valostua kovin paljon, vaan luovuttaa ja jää kytemään himmeän harmaan eri sävyjä.

Pimeyden ja harmauden keskellä kukin selviytyy omalla tavallaan. Jotkut tekevät kotiin pehmoisen pesän kuin kontiot konsanaan, hautautuvat vilttien ja takkatulen lämpöön ja vuoraavat itsensä mukavuuksilla ja mieluisilla sisäpuuhilla. Toiset etsivät vaihtoehtoisia valon lähteitä, kynttilöitä ja sähköisiä tunnelmavaloja auringon lomaillessa pääosin eteläisellä pallonpuoliskolla jättäen meidät pohjoisen väen oman onnemme nojaan.

Harrastan itse molempia. Kulutan kynttilöitä enemmän kuin kehtaan myöntää, sytytä ne aamuin illoin hämärän hetkinä luomaan valoa ja elämää sisätiloihin. Takkatuli on kuin kynttilöiden isoveli. Se pitää huolen mökin lämmöntuotannosta ja tuo omalla rauhallisella loimullaan kovasti kaivattua valoa tuvan tummiin seiniin.

Näillä konsteilla pärjää jo pitkälle.

Viihdyn kotonani ja sisällä hyvin, mutta tarvitsen ulkoilmaa. Erityisesti pohjoiseen muuttoni jälkeen huomaan, etten pysty olla täysipäisenä sisällä koko päivää (miten osasinkaan kaupungissa sen taidon?), kaipaan ulos, tuntemaan tuulen ja sateen, jos muuta ei ole tarjolla.

Auringon poissaollessa kuvaan astuu luonnon muut valonlähteet. Kuu ja suunnattoman suuri ja syvä tähtitaivas. Viimeiset päivänvalon rippeet tuntureiden siluetin taustalla. Takkatulen lämpö ja sen elävältä tuntuva, varjoissa leikkivä valo.

Ja revontulet – ne pohjoisen valoista maagisimmat. Kun revontulet täyttävät taivaan, ei muuta valoa tarvitakaan. Vihreän ja punaisen sävyt valaisevat sielun pimeimmätkin sopukat. Taianomainen valo ja tunnelma säilyy vielä pitkään niiden himmenemisen jälkeenkin. Olen nähnyt revontulia aiemminkin, mutta en olisi uskonut, minkälaisen tunnelman ne voivat saada aikaiseksi loistaessaan koko pohjoisen taivaankannen täydeltä, liikkuen kuin elävät olennot aaltoillen ja kiemurrellen yli tähtitaivaan horisontista toiseen. Revontulten valossa kaikki pimeys unohtuu.

Revontulet valaiset koko taivaan Lapissa kaiken muun pikeyden keskellä.
Revontulet valaiset koko taivaan Lapissa kaiken muun pikeyden keskellä.

Pimeyden kanssa painiessa asiaa helpottaa kummasti se, että tämä on yhteinen kärsimys. Lunta ei ole missään muuallakaan, pimeys on muuallakin – etenkin täällä pohjoisessa – yhtä syvää ja kaiken nielevää kuin tässä Muonionjoen rannallakin.

Eilen aamiaiseni keskeytyi huomattuani ikkunasta kajastavan nousevan auringon ensisäteet. Aurinko ei ole näyttäytynyt harmaan taivaan läpi ainakaan viikkoon, joten sen pienikin esiintyminen on otettava juhlallisesti vastaan. Jätin aamiaiseni kylmenemään pöydälle ja lähdin lempipaikkaani joen varrelle tervehtimään ystävääni aurinkoa ja nauttimaan sen ainakin henkisesti lämmittävistä säteistä.

Pimeimpienkin hetkien keskeltä löytyy aina pieni valonlähde, johon tukeutua.

Kestetään vielä hetki, talvi ja valo tulee kyllä pian takaisin. Lämpöisiä halauksia sinulle, mukavaa, kun olet täällä 💙

♥: Sanna

Talven tunne – VIDEO

Talven tunne – VIDEO

Talvi kävi täällä ja katosi taas lämpimiin keleihin, loskaan ja mustan maan syvään syleilyyn. Talvinen sade on tihuttanut vielä kovin kevyttä lumihankea muutaman päivän ja syönyt siihen mustia läikkiä. Loska on vallannut tiet ja pihat. Nyt, jos joskus tuntuu aivan loka-marraskuun vaihteelta.

Muutama päivä sitten oli kuitenkin kaunis talviaamu. Lämpötila oli reilusti pakkasen puolella, vaikka kalpea aurinko pisti parastaan horistontin yläpuolella. Tuore lumi oli juuri kuurannut maan ja kasvit. Kaikki oli kovin kaunista.

Seurasin monta päivää joen jäätymisprosessia. Ensin siinä virtasi jäähileitä pieninä lauttoina, jotka kilisivät ohi mennessään kuin viinipullot merellä seilaavan risteilylaivan myymälässä. Lautoista muodoistui isompia, yhteneviä jonoja, jotka öisin jäätyivät toisiin kiinni ja hidastuivat. Yksi aamu koko joki oli pysähtynyt, virta oli jäätynyt ja hileiden kilinä loppunut.

Olen käynyt joessa uimassa usean kerran viikossa. Ammattilaiset eivät laskisi viime kertojani enää uimiseksi, vaan kastautumiseksi, mutta menköön. Joudun hieman kahlaamaan läpi ruovikon, liukastelemaan kylmällä joentörmällä ja astumaan luontaisen pehmeään pohjaan paljain varpain niin, että varpaiden välit ovat uimisen jälkeen joenpohjasta mustat. Silti, oman rannan rauhaa ei voita mikään. En vaihtaisi tätä parhaimpaankaan uimarantaan, koreimpaakaan laituriin tai lämmitettyihin paljuihin.

Joen kerätessä paksuuntuvaa jääpeitettä ylleen, tajusin, että nämä voivat olla viimeisiä hetkiä, kun pääsen paksulta jäältä uimaan. Kaivoin auton takakontista sinne joskus kirpputorilta hommaamani Ruotsin armeijan vanhan lapion. Sillä on vartta tuskin nimeksikään, mutta teräksisellä terällä paksuimmatkin jään kohdat rikkoutuvat.

Joen törmä on jyrkkä. Rannalta käsin yltin rikkomaan jäätä hieman, mutta jouduin jatkamaan puuhaa vielä vedessä ollessanikin, jotta sain itseni mahdutettua kokonaan avantoon. Puhuin itselleni ääneen: “Hullu nainen, mistä näitä ideoita tulee? Heilua nyt jäätyvässä joessa armeijan lapion kanssa lokakuisessa pohjoisviimassa.” Aina kannattaa olla hieman hullu. Siitä syntyy usein hienoja muistoja tai ainakin hauskoja ja opettavaisia epäonnistumisen kokemuksia.

Jääkylmä vesi turrutti ensin kaikki aistit. Hengitys salpaantui ja kiihtyi vuorotellen. Tuntui, että sydän irtoaa rinnasta sen pamppaillessa yllättävää kylmäshokkia vastaan. Pakotin itseni hengittämään syvään, muutaman kerran jälkeen keho rauhoittui. Tuli harmooninen olo, rauhallinen ja jopa lämmin. Hengitin vielä muutamaan kertaan ja nousin ylös. Liukastelin joen lumisellaa törmällä paljain varpain, jotka eivät enää tunteneet kylmää, mutta olivat kovin punaiset. Nauroin ääneen, olo oli niin upea.

Lämpöisiä halauksia ja kauniita hetkiä alkavaan talveen ❄️

♥: Sanna

Talven hetki

Talven hetki

“Miksei sitä tekisi joka päivä.

Ottaisi hetken ja vaan antaisi olla.

Ajan voi hukata joka ikinen päivä.

Hetkessä elämisen taito,

se on laji, jota koitan harjoitella koko ajan.”

O.M.K.

Talvi tuli, nopeasti ja kovalla voimalla. Vain muutamassa päivässä se peitti alleen valkoiseen, hiljaiseen vaippaan kaiken; kasvit, puut, tiet, mökin, joen. Vesi virtasi joessa lumen ja pakkasen tulon jälkeen vielä pienen hetken, mutta vuorokauden sisällä sekin pysähtyi, aivan kuin uupuneena taistelemaan pakkasen voimaa vastaan. Siihen se jäi paikoilleen, odottamaan kevättä. Silloin tällöin voi kuulla vielä pienten jäähileiden liikuskelun ja helinän, kun ne hakevat paikkaansa massojen joukossa. Muuten joen varrella vallitsee täysi hiljaisuus. Joutsenetkin lähtivät äänekkäästi kohti etelää päivää ennen lumisadetta. Ne tiesivät, koska on aika lähteä.

Talvi hiljensi maiseman. Aivan kuin kaikki nukkuisi, odottaisi kevään ensimmäisiä lämpimiä auringonsäteitä herättämään kaiken uudelleen eloon.

Oma mieli tuntuu myös pysähtyneen, kuin saaneen myös raskaan lumipeitteen päälleen kannettavaksi. Rauha, levollisuus ja lepo ovat läsnä arjessa. On turha kiirehtiä, kun lumen kanssa eläminen ottaa kuitenkin oman aikansa. Liikkeelle lähteminen, mökistä ulos kaivautuminen ottavat oman aikansa. Lumityöt on tehtävä aamulla, auto on puhdistettava lumesta ja jäästä, vaatteita on puettava enemmän pakkaskelillä.

Viime aikoina hetkessä eläminen on ollut elämässäni tärkeässä roolissa. Olen löytänyt luonnosta uudenlaisia kokemuksia vain olla, hengittää, antaa ajan tulla ja mennä. Olen keskustellut usean ihmisen kanssa siitä, miten elää voi niin monella eri tavalla. Elämän ei tarvitse joka hetki olla reunalla kiikkumista, vaarallista ja vauhdikasta. Hetkessä eläminen tarkoittaa etenkin minulle pienten, yksinkertaisten asioiden arvostamista ja niistä nauttimista.

Luonnossa löydän sen rauhan ja levollisuuden, jonka tarvitsen osatakseni elää hetken kerrallaan. Luonto ei kiirehdi, se näyttää esimerkillään mallia, kuinka elämä etenee omalla tahdillaan, päivä kerrallaan, vaikka aina ei siltä edes näytä. Aika on luonnolle suhteellista. Odottaminen, pysähtyminen on luonnollista. Kaikella on oma aikansa, kesän vauhdikkaalla riemunkirjolla ja talven värittömällä kylmyydellä.

“Miksei sitä tekisi joka päivä. Ottaisi hetken ja vaan antaisi olla.”

Niin haluan minäkin tehdä, joka ikinen päivä.

♥: Sanna

Road trip Utsjoelle ja Nuorgamiin

Road trip Utsjoelle ja Nuorgamiin

Samaisella reissulla, jolla patikoin Kevon luonnonpuistossa ja Paistunturin laakeilla erämaa-alueilla, ajoin seuraavana päivänä myös hetken mielijohteesta Suomen ja koko EU:n pohjoisimpaan kylään Nuorgamiin asti.

Pohjoisen tiet ovat vallattomia ja aivan ihania! En ole koskaan ollut autoihminen, ennen tänne muuttoani vihasin autolla ajamista ja jopa siellä matkustamista. Siinä kun ei voi tehdä samalla mitään järkevää, aika menee hukkaan.

Pyh, sanon minä nyt. Kaikenlaisia ajatuksia sitä mahtuu omaan päähän siitä, että aina pitäisi olla tekemässä jotakin, aina pitäisi olla tehokas ja saada aikaiseksi jotakin fiksua.

Nyt en keksi parempaa tapaa viettää kirkasta lokakuun päivää kuin ajaa pitkin Lapin erämaita halkovia teitä, väistellen tielle poukkoilevia, metsästäjiä pakenevia hirviä, valkeiksi muuttuneita poroja ja jostain syystä tiellä viihtyviä riekkoja ja teeriä. Ihastellen talven väriseksi muuttunuttua kylmää aurinkoa ja silmänkantamattomiin jatkuvia tunturi- ja suomaisemia.

Radiotaajuuksia, puhelimen kuuluvuuksia saati internetyhteyttä ei ole kuin pohjoisen “isoissa” keskuksissa, Karigasniemellä, Utsjoella ja Nuorgamissa. Ehkä jossakin siellä välissäkin pienissä kylissä, joista silloin tällöin löytyy omakotitaloon perustettu kahvila/baari/huoltoasema/majatalo/puoti, joista matkalainen saa juoda kupposen kahvia ja ihmetellä saamenkielen ymmärtämättömyyttään. En pitänyt kirjaa yhteyksistä, radiokin oli suljettuna lähes koko matkan. Edellä mainitut aktiviteetit, omakeksimät laulut ja ajatusten loputon virta siivittivät automatkaa tarpeeksi mukavasti ilman ulkopuolisia aktiviteettejakin.

Jatkoin autossa nukkumista. Nopeasti takakonttiin kyhätty makuutila yllätti mukavuudellaan ja suloisella kotoisuudellaan. Toisen pakkasyön jälkeen, kun heräsin yöllä Papun koittaessa kaivautua untuvamakuupussini sisään kylmissään, keksin vuorata takakontin ja takaovien ikkunat villapaidoilla ja vilteillä. Niinkin pieni eristys riitti pitämään yöllä lämmön edes vähän paremmin auton sisäpuolella eikä kolmantena yönä tarvinnut enää villasukkiakaan. Saan tästä vielä hyvän asuntoauton, kun hieman teen lisää tuotekehitystä.

Aamuisin oli pakko kaivautua ulos lämpimästä takakontista valmistamaan aamupalaa retkikeittimellä auton ulkopuolelle huurtuvaan maisemaan milloin minkäkin tien poskessa.

Tapani mukaan en pitänyt matkatessa kiirettä. Pysähdyin Karigasniemellä patikoinnin jälkeen syömään lounaaksi muutaman sadan metrin päästä Norjan puolelta tuotua lohta. Tarjoilija suositteli ehdottomasti isoa lohiannosta, kun kerroin tulleeni patikoimasta Kevon luonnonpuistosta. Tarjoilija oli oikeassa. Kyllä maistui.

Jossakin välillä Karigasniemi-Utsjoki vietin tunteja Tenojoen varrella, joka osottautui yhdeksi hienoimmista paikoista, missä olen käynyt. Koko tie Karigasniemeltä Utsjoelle kulkee Tenojoen vartta, toisella puolellaan Norjan lumihuippuiset vuoret, toisella meidän ei ihan niin komeat, mutta kuitenkin omalla tavallaan jylhät tunturit. Tie mutkittelee läpi erämaaluonnon ja tarjoilee mitä upeampia maisemia jokivarrelta.

Utsjoelle saapuessani näin kyltin “Nuorgam 30km” ja hetken mielijohteesta päätin ajaa yöksi Nuorgamiin. Tie päättyi maamme pohjoisimmissa kolkassa Norjan rajaan, jossa koronarajoitusten takia auto oli käännettävä ympäri. Muuten olisin mielelläni jatkanut Norjaan asti, maahan, joka vetää vuorineen ja vuonoineen minua puoleensa kuin magneetti.

Hei, Norja!

Nuorgamissa kävin soittamassa paikallisen majatalon ovipuhelinta (kyllä, ihmettelin sitä itsekin) ja kyselin mahdollisuutta päästä saunaan. Kuten viime vuonnakin matkatessani lokakuussa, kaikkien matkailukausien ulkopuolella, sain vastaukseksi kepeän naurun, ettei heillä ole tarjota moista kausien ulkopuolella. Majoituskin on siinä ja siinä, saadaanko sellaista järjestettyä. Kerroin olevani vain saunan tarpeessa viiden päivän peseytymättöyyden jälkeen ja toivotin hyvää illanjatkoa. Sauna olisi tullut tarpeeseen, mutta erämaassa yksin matkatessa ei ole ihan niin viimeisen päälle, miltä autossa tuoksahtaa.

Aamu valkeni Norjan puolelle heijastuvalla, kelmeän kalpealla auringonvalolla. Tenojoki kuohui lähellä Norjan rantaviivaa. Jätin väsyneen Papun viltteihin käärittynä jatkamaan uniaan untuvamakuupussiini autoon, pakkasin kameratarvikkeet reppuun ja lähdin tutkimaan Tenojoen rantaviivaa. Vesi oli matalalla, jäisiä rantakiviä pitkin pääsi kulkemaan varpaiden kastumatta joen puoliväliin asti. Puhelimeen oli tullut viesti “tervetuloa Norjaan, tarkistathan koronarajoitukset ja karanteenimääräykset”. Kipitin nopeasti takaisin omalle puolellemme.

Jokin tässä pohjoisen karussa, tyhjässä, kylmässä, joskus jopa rumassa luonnossa kiehtoo. En osaa sitä sanoin kuvailla. Ajattelen ja tunnen kuitenkin usein kylmissäni pohjoisen tuulessa ja tuiskussa seikkaillessani itseni suunnattoman eläväksi. Tunnen eläväni kaikilla aisteillani, joka solullani. Olen kiinni hetkessä, yhteydessä itseeni ja ympäröivään luontoon kaikessa sen karuudessaankin.

En muista jälkeenpäin sitä, miten kylmissäni olin, miten varpaani olivat kolmatta päivää märät tai miten sormet taistelivat kohmeissaan saadakseen kameran linssisuojuksen irti. Muistan aution rannan, jään huurtamat kivet, joen villin ja vapaan kohinan, kylmän, lumelta tuoksuvan tuulen puhalluksen läpi harjaamattomien hiusten ja vapauden tunteen.

♥: Sanna

Lokakuinen Kevon luonnonpuisto

Lokakuinen Kevon luonnonpuisto

Viime vuoden pohjoisen road tripin jalanjäljillä pakkasin alkuviikosta autoni makuuhuoneeksi muutettuun takatilaan retkitavarat, koiran ja kameratarvikkeet ja käänsin ratin kohti pohjoista.

Vaikka asunkin pohjoisessa, on pitkää maatamme tästä jäljellä vielä reilu 400km ennen kuin pohjoisen raja tulee vastaan. Toisaalta, jos etelästä päin katsoo, 400km ei ole näillä leveyspiireillä matka eikä mikhään, kuten täällä päin sanotaan.

Erämaita halkovat tiet ovat usein pitkiä ja päällystämättömiä.

Halusin sisällyttää muuten hyvin suunnittelemattomaan ja epämääräiseen reissuuni jonkinlaisen vaelluksen. Koska mukanani kulkee reilu 10-vuotias Papu, jolla on joskus ollut polviongelmia, kovin pitkää matkaa en uskaltanut lähteä kulkemaan. Yhden hengen tavarat rinkassa painavat tarpeeksi ilman seitsemän kilon lisäpainoa, jonka sinne joutuisi laittamaan, jos jotakin kävisi. Niinkin on joskus vaellettu.

Kevon luonnonpuisto osottautui sopivaksi välietapiksi matkalla hetken mielijohteesta keksimääni matkan päätepisteeseen Utsjokeen. Illan hämärissä, ajettuani satoja kilometrejä valaisemattomia ja päällystämättömiä teitä halki erämaan parkkeerasin autoni pakkasessa kirkastuvan tähtitaivaan alle Kevon luonnonpuiston parkkipaikalle. Iltatoimien jälkeen kääriydyin teekupposen ja Papun viereen untuvamakuupussin lämpöön auton ikkunoiden kerätessä pakkasen kiristymisen myötä kuurankukkasia koristuksekseen.

Aamu valkeni vasta yhdeksän maissa. Kuulas aurinko nousi hitaan raukeasti pakkasaamussa erämaan ylle hädin tuskin enää lämmittämämään yön aikana huurtunutta maisemaa. Retkikeittimellä kohmeisin sormin valmistettu aamupala nautittiin kelmeän auringon valossa auton peräkontista tehdyllä terassilla.

Päivästä tuli kaunis, kirkas ja aurinkoinen. Kevon luonnonpuiston retkipolku halkoo ensin Paistunturin erämaan tunturikoivikkoa ennen kuin se nousee kahden järven ympäröimän harjun päälle. Alueella on helppo kulkea. Sulan maan aikaan retkeillä saa vain yhdellä ainoalla polulla, joka ei juuri haaraudu matkan varrella.

Harjun kumpuileva maasto tarjoaa uskomattoman kauniit maisemat erämaan tunturinlakiin ja järvien kirkkaisiin vesiin. On upea tunne nähdä horisontin lumihuippuisille keroille, erämaan lähes koskemattomiin ulottuvuuksiin, joissa ainoastaa porot ja satunnaiset paikalliset kulkevat. Pohdin, kuinka luksusta tällainen luonto nykymaailmassa onkaan. On etuoikeutettua nähdä ja kokea luonnonvoimien hallitsemaa maisemaa, jossa ihmisen rooli on lähes olematon.

Päivämatkani päättyi 12km jälkeen Ruktajärven autiotuvalle jo iltapäivällä, auringon vasta aloittaessa matkaa takaisin tunturien taakse. Hetken mielessäni kävi ajatus, mitä tekemistä keksisin koko loppupäiväksi. Kello näytti vasta kolmea. Minulla ei ollut mukanani kirjaa, ei kirjoitusvälineitä, internet- tai puhelinverkkoyhteyttä erämaassa ei ole enkä niitä sellaisissa puitteissa kaipaakaan. Myöhemmin naurahdin ajatukselleni, sillä sen enempää en ehtinyt tekemisen puutetta murehtiakaan. Puiden tekemisen, tuvan lämmittämisen, ruoan valmistamisen, makuupaikan valmistelun ja tavaroiden huoltamisen jälkeen aurinko oli jo painunut mailleen. Illaksi tupaan tuli kolme muuta retkeilijää, joiden kanssa vaihdoimme vaellus- ja elämänkokemuksia kynttilän ja otsalampun valossa.

Ennen illan pimeyttä kävin vielä reippaasti kulkevan Papun kanssa kävelemässä muutaman kilometrin iltalenkin luonnonpuiston puolella, joka alkaa vasta autiotuvan jälkeen. Luonnonpuisto alueena on Suomen luontokohteista tarkimmin suojeltuja ja siellä on tiukat säännöt, joihin pitää aina tutustua etukäteen. Kevon luonnonpuiston reitit ja ohjeet löytyy esimerkiksi Luontoon.fi -sivustolta. Samalta sivustolta löytyy myös kansallispuistojen ja monein muiden retkeilyalueiden samaiset tiedot. Luonnonpuistoissa ei päde jokamiehenoikeudet ja esimerkiksi marjojen ja sienien kerääminen on paikallisia asukkaita lukuunottamatta kiellettyä.

Aamulla hyvin nukutun yön ja retkillä aina niin verkkaisen aamupalan jälkeen matka kääntyi samaa polkua takaisin kohti parkkipaikalle jättämääni autokotiani. Olin tarkistanut, että päiväksi luvattu lumisade alkaisi vasta iltapäivällä ja ripeällä kävelyvauhdilla ehtisin sen alta pois. Tuvassa kanssani yötä olleet naiset kertoivat kuitenkin lumisateen alkavan jo varsin pian. Noustuani ensimmäisen harjun laelle tuntureiden rinteillä näkyikin vauhdilla lähestyvä lumisade, joka alkoi vain hetkeä myöhemmin.

Pohjoisessa sää muuttuu nopeasti. Puolessa tunnissa herkän haavoittuvainen ja suloisen pehmeänä maahan putoama lumi muuttui oikein olan takaa puhaltavaksi lumimyrskyksi, joka peitti alleen kaikki harmaan ja sinisen sävyt, jotka aiemmin hallitsivat tunturimaisemaa. Talvi saapui hetkessä.

Märistä vaatteista, liian heppoisista kengistä (vaelluskengistäni putosi ensimmäisenä päivänä pohja, varakenkinä mukana oli kaupunkikäyttöön tarkoitetut nahkavarsikengät) ja kasvoille puhaltavasta pakkasviimasta huolimatta olin onneni kukkuloilla. Mietin usein luonnossa kaiken muun maailman ulottumattomissa ollessani, miten koko muu maailma voisi siinä hetkessä muuttua, mullistua, kääntyä päälaelleen, mutta minä olisin siitä autuaan tietämätön. Millään muulla ei ole väliä kuin sillä hetkellä. Ei ole mitään virikkeitä, ei muita ihmisiä, ei murheita eikä alituisia ajatuksia menneisyydestä tai tulevaisuudesta. On täysi vapauden tunne, tunne siitä, että on läsnä.

Kun kulkee vain ajatustensa kanssa viisi tuntia päivässä, on pakko kohdata ne. Siinä ajassa ajatuksia ehtii tulla paljon ja niiden kanssa ehtii olla, niitä on kuunneltava ja ne on prosessoitava. Ei ole pakokeinoa. Ei voi ottaa puhelinta käteen, syöttää itselle ulkopuolisia virikkeitä ja työntää tuntemukset sivualalle.

Jokaisen kannattaisi kokea tällainen luonnossa kulkeminen ja kohdata itsensä edes joskus. Olemme sen itsellemme velkaa. Se tekee hyvää, mielelle ja ruumiille.

Kokeile vaikka.

Lämpimiä halauksia ja ihanaa alkanutta talvea, täällä se alkoi tänään!

♥: Sanna

Syntymäpäiväjuhlintaa

Syntymäpäiväjuhlintaa

Täytin vuosia viikonloppuna.

Viime vuonna samana päivänä juhlistin syntymäpäivääni yksin pohjoisessa vuonoilla ja tuntureilla matkatessani kaksi viikkoa vuokratulla pakettiautolla halki Lapin ja Pohjois-Norjan. Jos haluat lukea lisää vuoden takaisesta reissusta, siitä löytyy tarinaa täältä.

Tänä vuonna jonkinlainen ympyrä sulkeutui. Vuosi sitten samaan aikaan matkasin täällä pohjoisessa vailla määränpäätä, mielessä kuitenkin pieni toivonkipinä ja ajatus, josko voisin joskus asuakin täällä.

Vain vuosi myöhemmin ympärilläni on joukko uusia ja vanhoja ystäviä ja juhlimme merkkipäivääni omalla joenrannallani Kolarissa, pohjoisen tähtitaivaan alla. Nuotion tulen lämmössä soittaen, laulaen ja tanssien.

Kuva: Salla Penttilä

Todellisuudessa juhlinta alkoi jo muutama päivää aiemmin. Ystäväni etelästä oli luonani viikon verran ja tuntui, että melkein koko viikko oli yhtä juhlaa, luontokokemuksia, hyvää ruokaa ja seuraa.

Ensin kävimme ystäväni ja naapurini kanssa nauttimassa Aakenustunturin sumuisista ja kosteista maisemista sekä syömässä ihanan lounaan lämpimässä ja tunnelmallisessa autiotuvassa.

Kuva: Salla Penttilä
Kuva: Salla Penttilä

Nuotijuhlinnan jälkimainingeissa oli vielä vuorossa patikointi illanhämärässä Äkäsaivo-järven ympäristössä, Yllästuntureiden kupeessa. Yöksi pienen autiotuvan kamiinan lämpöön, ihastellen tähtitaivasta tuvan ikkunasta puisella lavetilla maaten.

Viime vuonna kuvittelin, etten keksisi parempaa tapaa viettää syntymäpäivääni kuin yksin seikkaillen pohjoisen taivaan alla. Niin sitä ihminen muuttuu mielipiteineen ja ajatuksineen. Tänä vuonna olen sitä mieltä, ettei syntymäpäiväni olisi ollut mitään ilman ystäviäni ympärilläni. Kiitos ihan jokaiselle, tämä oli paras juhlapäivä tähän asti ❤️

Jottei juhlinta ihan vielä loppuisi, lähden viime vuoden hengessä yksinäni vielä pohjoisemmaksi seikkailemaan vielä muutamaksi päiväksi. Autoni on väliaikaisesti muutettu majoitustilaksi patjoineen, retkikeittimineen ja tunnelmavaloineen.

Tästä seikkailusta lisää myöhemmin 😎

Ihanaa syyslomaviikkoa!

Halauksin, Sanna

Kuurainen ja kullankeltainen lokakuu – VIDEO

Wuhuu! Videourani ei todistettavasti jäänyt vain yhden tähden lennoksi. Toinen video on tehty. Kuten viimeksi aavistelin, tämä oli helpompi tehdä ja julkaista. Melkein meni jo ihan ammattilaisen elkein: “Tuosta noin YouTubeen, häshtägit kohdilleen nuin ja ei muutha kuin julkiseksi!” 😄

Kun innostun jostakin asiasta, innostun siitä täysillä. Motivaatio on joko nolla tai sata – väliversioita ei juuri ole. Sillä ja itsepäisyydelläni olen opetellut monta uutta taitoa ja vaihtanut kerran jo ammattiakin. Video- ja valokuvaus vievät tällä hetkellä täysillä mennessään. En malta odottaa hetkiä, jolloin pääsen toteuttamaan uusi ideoita, joita tulvii harva se hetki. Välillä aika meinaa olla kortilla ja lepo vähemmällä, mutta yritän käyttää inspiraation hetket hyväksi. Ne ovat katoavaista ja arkaa sorttia eivätkä toimi ollenkaan kellon- tai vapaa-ajan mukaan.


Lokakuu on alkanut aamupakkasilla, päivät kulkevat harmaansinisessä usvassa ja tihkusateessa. Silloin tällöin aurinko pilkahtaa pilviverhon takaa kuin muistuttaakseen olemassaolostaan ja nopesti häipyvästä olemuksestaan. Päivänvalo vähenee täällä Kolarin korkeudella tunnin viikossa. Se on vauhti, jonka huomaa lyhyelläkin aikavälillä. Viime viikolla herätyskellon soidessa seitsemän aikaan, oli vielä valoisaa. Tällä viikolla ikkunasta tervehti vain aamun sininen hämäryys, jota vasten kynttiläkuusien mustat hahmot juuri ja juuri erottuivat. Talven tulo on lähellä.

Ihania lokakuisia hetkiä, aurinkoa ja valoa päiviisi vielä, kun niitä riittää!

♥: Sanna

Neljännesvuosi Lapissa – fiiliksiä

Neljännesvuosi Lapissa – fiiliksiä

Mihin aika katoaa?

Olen asunut nyt kolme kuukautta Lapissa. Heinäkuusta alkaen olen ollut kolarilainen, tunturi-lappilainen. Asunut mökissä keskellä pohjoisen metsää Muonionjoen rannalla ihmetellen joka aamu erilaisena näyttäytyvää joen luontoa. Seurannut lähimetsissä porojen tallaamia polkuja, evästellen loputtomalta tuntuvilla metsän antimilla ja vahvalla kahvilla. Viettänyt lukuisia kesä- ja syysiltoja ja öitä tunturissa, ajanut satoja kilometrejä aamuyöllä sumuverhossa uinuvassa pohjoisen luonnossa ensimmäisissä ja viimeisissä auringonsäteissä. Opetellut lämmittämään mökkini puu-uunia pakastuvina öinä niin, että tarkenen nukkua yöllä ilman kolmea täkkiä. Nähnyt omalta kuistiltani revontulten loisteen ja suunnattomalta tuntuvan tähtitaivaan.

Tiedättekö, mikä tässä kaikessa on parasta?

Aiemmin olen tottunut ajatukseen, että jossakin vaiheessa mukavat asiat loppuvat, koittaa harmaa arki, “paluu” takaisin johonkin aikaan, jossa vain odotan seuraavaa viikonloppua, seuraavaa lomaa, seuraavaa hetkeä, kun pääsen pakenemaan arjen pyöriä ja olemaan hetkessä, tekemään juuri sitä, mitä haluan tehdä. Tuntea olevani vapaa, kokemaan hetket juuri siinä, olemaan läsnä ja hengittämään vapaasti.

Parasta on, että sitä ajatusta ei enää ole.

Arki on tässä, joen rannalla joutsenten muuttolähtöä seuraten, viimeisten lehtien putoamista ihmetellen. Arki on arkea täälläkin, mutta se ei tunnu siltä. Se sulautuu käsi kädessä ihmeellisiin hetkiin, niihin, joita ennen odotin kokevani vain viikonloppuna. Työmatkalla bongattu metso, tunturien sumuiset huiput horisontissa, iltauinti hyisessä syyskuisessa joessa, aamupakkasesta huurtuvat, ruskan värittämät varvut, aamuauringon palavan kultainen hehku metsän takana. Kaikki se ja miljoona muuta pientä, upeaa hetkeä on osa jokapäiväistä arkea.

Mietin yksi ilta, kun ajoin töistäni tunturikylästä kotiin hämärtyvässä, sumuisessa illassa koivujen lehtien vielä kullastavassa kajossa, miten onnekas olen. Heinäkuussa, kun pakkasin Pirkanmaalla tavarani punaisen farmarini peräkonttiin ja ajoin 800km pohjoiseen, hoin itselleni ääneen, että en voi uskoa, että tein näin. Jätin kaiken taakseni, ystäväni, perheeni, kotini, työpaikkani ja muutin keskelle metsää paikkaan, josta en tuntenut yhtä ainutta ihmistä koko Lapin maakunnan alueelta. Näin mielessäni pahimman skenaarion; yksin keskellä tuntematonta erämaata keskellä tuntemattomia ihmisiä eikä ketään, joilta pyytää apua tai johon tukeutua.

Kuinka väärässä pieni ihmismieli voi ollakaan.

Asun yksin keskellä metsää, tunnen vielä vähän ihmisiä, mutta tiedän tarkalleen, että saan apua monelta taholta niin tarvitseassani. Jollakin ihmeen konstilla ystäväni etelästä löytävät ja jaksavat tulla luokseni tänne asti vierailulle. Olen löytänyt ympärilleni saman henkisiä ihmisiä. Sellaisia, joita luulin, ettei ole olemassakaan. Kuvani ihmisistä ja siitä, miten elämää voi elääkään ja mitä sillä tehdä on avartunut suunnattomasti. Pienin askelin olen löytänyt paikkani täältä keskeltä suunnatonta tunturiluontoa.

En malta odottaa, mitä seuraava vuosineljännes tuo tullessaan.

Ihanaa, että olet mukana matkallani 🤗

♥: Sanna