Pakkasaamun pohdintaa

Pakkasaamun pohdintaa

Ensimmäiset pakkasaamut on täällä. Niissä on uuden alun tunnelmaa. Vaikka nehän tarkoittavat loppua, kesän loppumista, luonnon kukoistuksen loppumista. Jostain syystä minulle niistä tulee mieleen alku. Kaikki on niin raikasta; ilma, maa jalkojen alla, metsä. Ne huokuu kylmää puhtautta. Ihan kuin voisi puhdistaa itsensäkin vain olemalla ulkona pakkasilmassa.

Tämä on sarjaansa kirjoitus, jossa ei ole mitään ihmeellistä kerrottavaa. Halusin jakaa pienen aamuhetken, kun keitin puuroa, mutta se paloi pohjaan, koska jäin ikkunasta ihailemaan auringonsäteitä. Miksi ihailisin aurinkoa vain ikkunasta? Puuro jäi liedelle – se oli jo pahasti pohjaan palanut eikä sitä voinut pelastaa kuitenkaan – heitin naulakosta villatakin päälle ja astuin ulos.

Muutama pakkasaste oli tehnyt punaisina hohkavista mustikanvarvuista rapeita, sipsimäisen herkullisesti rusahtavia. Tuntui hauskalta astella kumisaappailla niiden ylitse. Aurinko venytteli säteitään metsän oksien lävitse maahan asti tuomatta siihen kuitenkaan juuri ollenkaan lämpöä vielä tähän aikaan aamusta.


Onko olemassa hetkeä, jolloin ei oikeasti tee mitään? Istuimme eilen pitkän tovin ystävän kanssa terassilla tuijottaen metsään. Niin sanotusti tekemättä mitään ja keskustellen siitä, onko olemassa ei-minkään tekemistä. En usko. Tekemättömyys saatetaan usein tuomita laiskuudeksi, mikä on suuri vääryys. Laiskuus ja tekättömyys on yhä kaukana toisistaan kuin aamuinen metsä ja sipsit. Heh.

Vietin hetken pakkasaamuna metsässä tekemättä mitää. Istuen kauan sitten maahan kaatuneella puunrungolla. Kuunnellen, kun tuuli hymisten heilutti kuusten ohuita oksia edestakaisin. Katsellen auringon säteiden tanssia naavan kärjillä ja leikitillen kurkistaen oksien lomasta. Tuntien kylmän ilman ihollani, huokuen uutta raikkautta.

Ei-minkään tekeminen on yksi lempiaktiviteeetistani.

♥ Halauksin, Sanna

Elokuun kuulumisia ja pohjoisen mökkiarkea – video

Tein videon elokuun kuulumisista, mustikkaretkistä ja siitä, miten säilön marjat talven varalle.

Videota tehdessä näin ensimmäistä kertaa mökkini taivaalta käsin, kun kuvasin videoon drone-kuvaa. Enpä hoksannut, että kun linnut lentävät tästä yli, ne näkevät horisontissa tunturijonon 😍 Maasta katsottuna ympärillä on niin paljon metsää, ettei tuntureista ole kuin mielikuva mielessä. Oli hauska nähdä myös jokea ylhäältä käsin. Pieni kylä, jolla asun näyttää taivaalta päin entistä pienemmältä. Kirkonkylää ei edes näy, vaikka sinnekään ei ole kuin kymmenisen kilometriä.

Elokuu hurahti kyllä vauhdilla, en edes tajunnut, kuinka nopeaan. Paljon on ollut asioita käsillä, niistä lisää myöhemmin, mutta pääosin olen keskittynyt marjojen poimimiseen ja siihen, että osaan pysyä paikallani kesän reissaamisen jälkeen. Loppukuusta se sujui jo paremmin.

Toivon ihania syyskesän päiviä sinulle, täällä ruska alkaa jo pörhistellä väreillään.

♥ Halauksin, Sanna

Kuu luo joelle siltaa

Kuu luo joelle siltaa

Viime yönä kävi samoin kuin niin monena yönä viimekin syksynä. Pesin hampaita ulkona terassilla, koska jostain syystä ulkona hampaiden peseminen on vain paljon mukavampaa kuin sisällä kylpyhuoneessa. Metsänreunan takaa pilkotti valoa. Taitaa kylän taloissa joku olla vielä hereillä. Paitsi eipäs tuossa kohtaa ole taloja. Aivan, tänään on täysikuun aika ja taivas on pitkästä aikaa lähes vapaa pilvistä.

Heitin hammasharjan lavuaariin, nappasin kameran, viltin ja villapaitoja mukaan ja lähdin alas rantaan vahtimaan täysikuuta.

Mökkini on pienen kumpareen päällä. Rannasta katsottuna kuusta ei näkynyt edes sen hohkaa. Vain yksinäinen kirkas tähti hohti tummansinisellä taivaalla. Istuin odottamaan.

Kuu nousi hitaasti, kullankeltaisena mustan metsän takaa. Laitoin kameran kuvaamaan videota ja vain katselin näytöstä. Oli hiljaista, niin hiljaista, että joessa siellä täällä pinnalla käyneen kalan loiskahdus tuntui kovalta ääneltä.

Kuulin kaukaa tutun äänen, jota en ole kuullut viime syksyn jälkeen. Tuttu, torvimainen tervehdys kaikui vastarannan metsän kautta, pompahti joen tyynellä pinnalla ja palasi takaisin lähettäjänsä suuntaan. Laulujoutsenia. Niiden siivistä kuului suhina, kun ne ohittivat minut ja rantani, jossa kököttin ilmeisen näkymättömänä tumman viltin alla. Viime syksynä laulujoutsenet kerääntyivät joelle kymmenittäin, odottelivat otollista aikaa lähteä etelään. Vaihtoivat sulkapeitteensä ja jättivät jälkeensä lumivalkeita sulkia lipumaan joen hiljaisessa virrassa. Poimin niistä kauneimpia talteen kuin arvokkaimpia aarteita. Ne ovat edelleen seinälläni esillä.

Ihana aloittaa kaikki alusta saman joen rannalla. Tuttuja asioita, jotka toistavat itseään vuodenkierron mukaan, mutta kuitenkin joka hetki on erilainen kuin edeltäjänsä. Mietin vain, miten upeaa on asua täällä. Saan katsoa kaikessa rauhassa kuun nousemista laulujoutsenten laulun säestämänä muuten täysin hiljaisessa ja tyynessä illassa.

Valoisaa ja maagista syksyä!

♥ Halauksin, Sanna

Koti rannalla

Koti rannalla

Vietän kotona nyt toista viikkoa. Tässä joenrannalla ihmettelen syksyn verkkaista saapumista, lähes päivittäistä vesisadetta, joka estää pääsyn mustikkametsään. Älä kerää märkiä mustikoita, kokeiltu on. Toisaalta sade on enemmän kuin tervetullutta. Kesä on ollu hurjan kuiva ja sen huomaa kaikkialla luonnossa. Kerroin jo aiemmin kesällä reissuiltanikin, miten karttaan merkityt joet ja purot olivat paikoittain kutistuneet olemattomiksi, kuiviksi uomiksi. Oman rantanikin vesi on niin matalalla, että en ole päässyt tästä edes uimaan. Yleensä tähän aikaan jokea pitkin kiitää tervalta tuoksuvat lohiveneet, nyt ne eivät matalan veden takia ole päässeet kaikkialle. Antaa vain sataa, siis.

Reissuelämästä palautuminen oli aluksi hankalaa. Rauhoittuminen ei onnistunutkaan tuosta vain, kun kotioven avasin. Kun on kulkenut koko kesän, paikallaan oleminen on hankalaa. Vietin muutaman päivän juosten pitkin mökkiä, vieden tavaroita tuonne ja tänne, siirtäen ne taas paikalleen. Muulloinkin yhteen asiaan kerrallaan keskittyminen on vaikeaa, nyt se oli korostuneen hankalaa.

Saatan aloittaa tiskaamisen, huomata ikkunasta, miten pääskyt lentävät joen veden pinnalla ja haluan tallentaa sen kameralle. Kävelen rantaan kameran kanssa, tajuan tarvitsevani toisen linssin. Lähden hakemaan sitä ja muistan, etten ole antanut Papulle ruokaa. Avaan jääkaapin ottaakseni sieltä koiranruokaa, huomaan, että sinne eilen laittamani mustikat ovat valuttaneet nestettä ja joudun siivoamaan sen. Aloitan siivoamisen, mutta puhelin soi, työjuttuja. Avaan tietokoneen, jääkapin ovi on edelleen auki, Papu nälkäinen ja kamera on rannassa yksikseen kuvaamassa pääskyjä.

Annoin itseni poukkoilla hetken sinne tänne kuin pääskyt veden pinnalla, sopeutua uuteen tilanteeseen ja muutaman päivän päästä menoni rauhoittui. Asiaa helpottaa myös se, miten ympäröivä luonto tarjoaa hetkiä ja tilaisuuksia rauhoittumiselle. Iltaisin, kun sadepilvet väistyvät hetkeksi, aurinko kultaa punallaan koko horisontin ja heijastelee veden tyynestä pinnasta kaikkea kauneuttaan.

Eihän tällaisissa hetkissä voi kuin rauhoittua. Kaikki muu unohtuu, kun jää katselemaan näitä luonnon maalauksen sävyjä. Välillä käännän pään ylösalaisin ja katselen kuvaa, jonka matala metsäkaistale katkaisee horisontissa, toisinpäin. Ihan vain huvin vuoksi. Mietin, mistä tiedän, kumpi näistä maailmoista on oikein päin, kun kummatkin näyttävät lähes samoilta.

Saamelaisessa mytologiassa on uskomus saivokansasta, joka asuu saivojärvien tuolla puolen. Tiettyjen järvien pohjassa on pieni reikä, josta läpi uimalla pääsee maailmaan, joka on samanlainen kuin tämä missä me elämme, mutta peilikuva. Siellä asuu pyhänä pidetty saivokansa, hyväntahtoinen henkikansa, joka saattaa joskus auttaa tällä puolella järveä asuvia.

En ole saamelaismytologian asiantuntija. Edellinen kuvaukseni saivokansasta on oma, muistinvarainen tulkintani muutaman lukemani kirjan pohjalta, mutta tällaiset vanhat tarinat ja luonnon uskomukset ovat kiehtovia. Luen mielelläni niihin ja muihin suomalaisiin luonnonmytologioihin liittyviä kirjoja ja kirjoituksia. Niissä on paljon opin aihetta ilman, että tarvitsisi allekirjoittaa kaikkea. Ajattelin vinkata teillekin hyviä pohjoiseen, luontoon, Lappiin ja suomalaisiin mytologioihin liittyviä kirjoja pian, pysykäähän kuulolla ☺️


Yksi ilta en saanut unta. Kai vielä kulkijasieluni haahuili jossakin teiden varsilla eikä malttanut pysähtyä tähän. Pyöräilin iltahämärissä lempipaikkaani joella. Esittelin sen täällä blogin puolella viime kesänä. Ilta oli viileä, ehkä ensimmäinen, jossa selvästi oli aistittavissa ensimmäisiä syksyn merkkejä. Joki virtasi hiljaa ja rauhassa heijastellen auringon viimeisiä värillisiä siveltimenvetoja horisontissa.

Muistan ajatelleeni, että tuntuupa rauhalliselta. Ehkä tuo oli hetki, kun kulkijasieluni palasi matkaltaan ja asettui tähän hetkeen fyysisen olemukseni kanssa, hiljalleen virtaavan joen rannalle.

Toivottavasti olet saanut viettää ihanan kesän ja syksy tuo uusia, kauniita tuulia tullessaan. Minä jatkan joenrannalla oleilua ja rauhallista eloa, johon edelleen kuuluu ajoittaiset sinne tänne säntäilyt. Sellaista se on.

Valokuvaamisen ja blogin kirjoittamisen ohella aion myös jatkaa YouTube-videoiden tekemistä. Koen niiden parissa hulluja inspiraation puuskia. Nautin videoiden kuvaamisesta ja tekemisestä todella paljon. Jos haluat antaa puuskilleni pienen tuuppauksen ja kannustaa työtäni niiden parissa, käy YouTube-kanavallani painamassa pientä punaista nappia “Tilaa / Subscribe”. Se kertoo sekä minulle, että YouTuben hämmentävän viisaalle tekoälylle, että videoiden tekeminen kannattaa, mutta ei vaadi sinulta mitään tai velvoita sinua mihinkään. Kiiiiiiitos 🤗💛

♥ Halauksin, Sanna

Matkalla perillä – Eläminen pakettiautossa

Matkalla perillä – Eläminen pakettiautossa

Olen kulkenut tietyllä tavalla koko elämäni. En ole asunut pitkään paikoillani, olen mennyt ja tullut. Seilannut. Lentänyt. Ajanut. Kävellyt. Patikoinut. En kulkeutunut vaan kulkenut. Siinä on eroa.

Mutta niinhän me kaikki. Matkalla kai tässä ollaan tavalla tai toisella jokikinen, toiset näkyvämmin kuin toiset. Ei tarvitse lähteä maailman ääriin saavuttaakseen suuria, ollakseen matkalla. Saatoin varastaa jonkun tunnuslauseen, mutta mielestäni se kuvaa matkaani ja elämänfilosofiaani niin hyvin, että taidan sen pitää ellei kukaan väitä vastaan.

Matkalla perillä

Voisin kirjoittaa faktapohjaisen kirjoituksen, kuljin näin ja näin monta kilometriä, kulutin näin ja näin paljon rahaa polttoaineeseen, vierailin näin ja näin monessa paikassa, kohtasin näin ja näin monta uutta ihmistä. Mutta en kirjoita. En ole faktaihminen, olen tarinaihminen. Tarinat kertovat, ne muistetaan, ne koskettaa. Faktat on vain faktoja, niitä on maailma täynnä. Tarinat on unohdetumpia, mutta sitäkin arvokkaampia. Kumpia muistellaan kuolinvuoteeella, elämän faktoja vai tarinoita?

Niinpä.

Osa teistä lukijoista on seurannut matkaani alusta asti. Toistan itseäni taas, mutta kiitän joka ikistä siitä, että olette mukana ❤️ Inspiroitte minua jatkamaan, seikkailemaan, kuvaamaan ja videoimaan, tekemään koko tätä hommaa. Olen ihan häkeltynyt kommenttien, kysymysten ja kaikkien reaktioiden määrästä, joita olen saanut matkani aikana. Kiiiiiitos 🥰

Jos olet juuri tupsahtanu kyytiini, tervetuloa. Jotta olemme kaikki samalla lähtöviivalla, tarinani tiiviisti kerrottuna: Ostin keväällä pakettiauton, rakensin siitä itselleni kodin, sängyn, keittiön ja asuttavan tilan periaatteella “vaneri tuohon, ruuvi perään, eiköhän se kasassa pysy”. Jos haluat lukea tarkemmin ja nähdä kuvia valmiista autokodistani, katso aiempi kirjoitukseni pakun valmistumisesta.

Muutin pakettiautooni alkukesästä, asuin ja matkustin siinä koko kesän. Se oli ainut kotini, olin osoitteeton ja koditon. Nukuin kaikki yöt pakettiautossa tai retkeillessäni teltassa. Kokkasin, pesin tiskini, pyykkini, itseni ja koirani pääosin luonnossa, joissa, puroissa ja kirkkaissa pohjoisen lammissa. Elin ulkoilmaelämää yhteensä 63 päivää kotinani pakettiautoni. Keräsin tarinoita, muistoja, elämän pieniä ja suuria seikkailuja. Liitän tarinat tiiviisti valokuviin, koska niin ne näen ja muistan. Paikat, ihmiset ja aika sekoittuvat näissä tarinoissa ja kuvissa, mutta kaikki niistä on kesän matkani varrelta ja kaikki hetket, kuvat ja ihmiset minulle tärkeitä.

Joten, tässä pieniä palasia, tarinoita valokuvien kanssa elostani pakettiautokodissani Bertassa.


Kello kymmenen aikaan lähden kiipeämään tunturiin. Ei oikeastaan huvittaisi. Sääsket syövät matkalla, koitan huitoa niitä koivunoksalla kävellessäni märin lenkkarein suomättäitä pitkin. Ne unohtuu ylhäällä. Valo on kultaista ja niin kirkasta, että silmiiin sattuu. Se paistaa läpi keskiyön ja vain horisontista nouseva pilviverho saa sen himmentymään hetkeksi. Luulin, että huipulla olisi muitakin, mutta saan pitää sen ja hetken valon kokonaan itselläni. Aurinko laskee tuntureiden tasalle, muttei pääse niiden taakse, vaan aloittaa uuden kierroksen ja uuden päivän.


Sataa vettä enkä ole varma, oliko tämä hyvä ilta olla tunturissa. Odotan tunnin ja toisenkin autossa sateen kolistellessa peltikattoa ja luen kirjaa saamelaisten historiasta. Keitän kupin kahvia ja harmittelen vähäistä tietouttani oman maani alkuperäiskansasta. Sade lakkaa rummutuksensa ja lähden laakealle tunturinhuipulle. On yötön yö, mutta aurinko ei paista. Sen sijaisena toimii valoisan yön ja tuntureiden sininen hohka. Naapurimaan vuoret keikistelevät horisontissa valkoisissa lumihunnuissaan. Maisemassa ei näy maiden rajoja, vaikka tiedän tismalleen, missä ne kulkevat. Kaikki on samaa, sinisävyin maalattua metsää ja kumpuilevaa metsien peittämiä vaaroja, joiden yli pilvet ja linnut kulkevat vapaana ja huoletta mistään rajoista tietämättä.


Olen ajanut niin pohjoiseen kuin oman maani rajojen sisällä pääsen. On kuuma, liian kuuma kesäkuuksi. Porot juoksevat edelläni tiellä kieli pitkällä läähättäen ja polvet naksuen. Vedän valkoisen mekon päälleni, vaikka vähän nolottaa ylittää maantie keijumekossa kameratarvikkeet kainalossa, paljain varpain. En välitä. Tie päättyy muutaman kilometrin päässä Norjan rajaan, joka on tällä hetkellä kiinni, joten täällä ei kovin moni edes käy. Kiipeän pehmeässä hiekassa joen rannalta nousevalle harjulle. Kauempana tiellä poliisiauto ajaa ohi ja hidastaa vauhtiaan, näkee kai kummat puuhani, mutta jatkaa kuitenkin matkaansa.


Melon ystävän kanssa järven tuulisella selällä. Minä pysyn juuri ja juuri aallokossa pystyssä, ystävä viuhtoo edellä ammattilaisen ottein. “Hyvin sä vedät, eteenpäin vain samalla lailla”. Evästelemme alkukesän makeiden mansikoiden kanssa pienellä autiolla saarella keskellä järvenselkää ja juttelemme syntyjä syviä tuulessa, joka meinaa viedä hatut ja eväät mennessään. Nauramme ja itkemme yhdessä elämän kummallisuuksille ja oikuille. Saaren poukamissa vesilintujen poikaset opettelevat elämään vaadittavia taitoja ja piipittävät keinuessaan samassa aallokossa, jossa me melomme.


Ajan Utsjoen kylän lävitse, auton mittari näyttää häkellyttävää +37 astetta. On niin kuuma, että on vaikea hengittää. Olen viettänyt viimeisen viikon yksin ja pitkästä aikaa koen yksinäisyyttä. Saan viestin: “Missä matkaat, olen matkalla pohjoiseen, lähdetkö retkeilemään?” Jaksamme kävellä kuumuudessa vain muutaman kilometrin Tenojoen rantaan, kokkaamme ruokaa suljetun kodan kamiinan kuumuudessa, koska on metsäpalovaroitus eikä joen rannan viileydessä olevalla nuotiopaikalla voi tehdä avotulta. Ruoanlaiton lomassa istumme Tenojoen kylmässä virrassa, joka pyörittää pohjan kiviä ja meitä yhtä armottomasti virratessaan kohti Jäämerta. Kuvittelemme olevamme hienossa kylpylässä.


“Meillä on muutama päivä lomaa ja haluttaisiin matkata sun kanssa pakussa. Voitko ottaa meidät mukaan?” Matkaamme erämaahan, koska ajoittain ärsyynnymme valmiiden polkujen leveydestä ja kilometrikylteistä. Kävelemme sateessa, tunturin laella se antaa periksi juuri sen verran, että pääsemme nauttimaan maiseman avaruudesta ja Venäjälle asti ulottuvista tunturijonoista. Muutamme reittisuunnitelmaa huonon sään vuoksi. Korkea tunturinhuipputavoite saa jäädä, sen sijaan päivän kohokohta on pieni, mitäänsanomaton tasainen kivi keskellä erämaametsää. Katamme sen päälle lounaan pöytäliinan päälle, jota ystäväni kantaa mukanaan joka retkellä. Annamme kivelle hassun nimen ja naureskelemme sille koko loppumatkan.


Kävelemme Pyhä-Luoston kansallispuiston vanhoissa metsissä. Välillä on pakko pysähtyä, koska mustikat ovat niin herkullisen pulleita, ettei niitä vain voi ohittaa. Kierrämme usean meille merkityksellisen paikan, juttelemme ja olemme hiljaa. Kyselemme mieleen pulpahtavia, täysin irrallisia kysymyksiä ja pohdimme yhdessä niihin vastauksia. Kiipeämme korkeimmalle tunturille. Rakkakivikon irtokivet lipsuvat lenkkareiden alta, ihastelemme niihin piirrettyjä, miljoonia vuosia vanhoja merenpohjan aaltokuvioita. Illansuussa melomme saman tunturin varjossa järvellä. Minä kameran kanssa laudan päällä keikkuen, takanani minulle valtuutettu meloja, joka koittaa pysyä pystyssä ja samaan aikaan meloa sinne tänne huutamieni käskyjen mukaan, kun yritän tallentaa kameralle muiden melojien menoa. Käsivoimin järven keskelle melottu saunalautta tupsauttaa savua meidän ja tuntureiden väliin. Grilli lautan kulmalla lämmittää meille melojille iltapalaa Pyhäjärven ilta-auringossa.


On kesäkuun alku. Olen löytäny jollakin ihmeellisellä tuurilla mitä hienoimman yöpaikan itselleni ja autolleni muutama kymmen kilometriä Utsjoelta etelään. Vieressä kohisee koski, jota jään tuijottamaan usean päivän ajaksi. Olen ensimmäisiä päiviä yksin, ensimmäisiä päiviä matkalla. Tiskaan verkkaisesti astiat yksi kerrallaan, miten en todellakaan tekisi kotona ja kuulen vain kosken pauhun päässäni. En muuta. Jätän astiat kuivumaan keskikesän aurinkoon, pienten vihreiden lehtien lomaan.


Olen viettänyt viimeiset päivät yksin Inarin itäpuolella. Pessyt pyykkiä puolipäivää, koska niin pitkään siinä menee. Eipä se ole haitannu, kun on aikaa. Kävelen pientä hiekkatietä pitkin, jolle olen parkkeerannut autoni, koska katsoin, ettei sen varrella asu ketään eikä se johda mihinkään. Löydän kuitenkin talon, vanhan ja harmaahirsisen, niin kauniin, että jään hetkeksi sitä ihailemaan. Talosta tulee tielle perhe, “Tulimme katsomaan, kuka täällä kävelee kuin lähiössä konsanaan. Täällä ei yleensä kulkijoita ole. Kukas sinä olet?” Perhe näyttää taloaan, kun kerron, miten kaunis se on. Minut viedään joka huoneeseen, saunakamariin ja varastoon. Kerrotaan, että talo ja sen tavarat ovat lähes kaikki alkuperäisiä, peruja nelikymmenluvulta. Ilman sähköä ja juoksevaa vettä kesien vietto siinä onnistuu paremmin kuin hyvin. Turhat asiat karsiutuvat pois ja jää aikaa elämän yksinkertaisuudelle. Nautin perheen seurasta suunnattomasti.


Viime päivät on olleet viileitä. Nukun autossa parin peiton alla ja päivisinkin hieman paleltaa. Olen jossakin idässä, Savukosken kunnassa, mutta en ihan tarkkaan tiedä missä. Sillä ei ole oikeastaan mitään väliä. Olen löytänyt hämmentävän kirkkaan ja pohjattomalta tuntuvan suolammen. Hiukset on pakko pestä, mutta vesi ja ilma on kylmää eikä huvita. Istun vain pyyhe päälläni lammen reunalla ja viivyttelen veteen menemistä. Kun jostain löydän rohkeuden päästää irti tunturikoivun juurakosta ja heittäytyä veteen, huudahdan hassusti sen kylmyydestä ja siitä tunteesta, mitä irti päästäminen aiheuttaa. Onneksi kukaan ei kuule. Vastarannalla korpit lehahtavat kyllä lentoon ja huutavat oman närkästyneen vastauksensa erämaan rauhan rikkojalle.


Olen kävellyt kaksi päivää kauniissa, mutta kolmatta päivää jo hieman tylsäksi käyneessä metsikössä. On satanut, olen kastunut ja kuivatellut itseäni ja retkiväleitäni. Polku kääntyy sillan yli takaisin, joen toiselle puolelle. Kiipeän jyrkkää rinnettä hengästyneenä ylös. Sadepilvet vetävät hetken henkeä ja antavat minun pitää maisemahetken yksin, ilman niiden kosteaa seuraa. Kuulen joen kohinan ylös asti. Näen sen kiemurtelevan metsän läpi kuin eksoottinen, turkoosi käärme.


Kävelemme tunturinlaen hikisessä keskiyön auringossa. Mäkäräiset ovat ainoat, jotka pitävät ääntä, muuten on tyyntä ja täysin hiljaista. Kuuman valon värit sekoittuvat soljuen taivaanrannan tuntureiden ääriviivoihin. Kävelemme rakkakivikon reunalle ja kohotamme viinilasilliset, oikeastaan viinikuksalliset kauniin yön kunniaksi ja jaamme tunnistamattomaksi sulaneen suklaapatukan kolmeen osaan. Koitamme olla välittämättä mäkäräisten yrityksistä pesiytyä korviin ja nenään. Osa niistä hukuttautuu viiniin, jonka juomme silti, koska se on tänne asti tuotukin.


Rakastan seikkailuja. Niitä, joissa valvotaan koko yö, kiivetään korkeimmalle tunturille, melotaan aavalla järvellä tai viidakkomaisilla pohjoisen joilla, kiivetään jyrkkäreunaisilla kalliolla tai vaelletaan monta päivää. Mutta rakastan myös aivan pieniä hetkiä. Niitä, jotka ansaitsisivat paljon enemmän huomiota kuin kumppaninsa suuret seikkailut. Niitä, joissa ei välttämättä ole isojen tarinoiden aihetta, mutta kun malttaa pysähtyä, ne tarjoavat vähintään yhtä paljon. Sitä, kun ilta taittuu hetkittäin yöksi kehittäen sumua alhaalla makaavan joen pintaan. Villasukat jalassa nappaan tästä täydellisestä sinisävyisestä maalauksesta puhelimella kuvan auton ovenraosta. Sitä, kun keltainen kukkapelto tanssii merituulessa, minä makaan sen seassa kameran kanssa välittämättä vieressä asiaa ihmettelevistä norjalaisista työmiehistä, jotka pulputtavat Pohjois-Norjan murteellaan jotakin kummallisista turisteista. Sitä, kun Kilpisjärvi kuuman päivän päätteeksi uinahtaa vuorten varjoon ja olen varma, ettei alhaalla olevat, kylän lukuisat kesävierailijat huomaa sen yritystä keikistellä kauneudellaan.

Istun jossakin Inarijärven pohjoispuolella sijaitsevan pienen, kirkkaan lammen rannalla. Pesen hampaita nojaten sen rantakiveen ja katson järven pinnan heijastuksissa lipuvia pilviä. Pinnan alta erottuu kivet ja uppotukit niin pitkälle kuin silmä kantaa. Tiputan kiven veteen ihan vain kokeillakseni, onko sen pinta todellinen vai silmänlumetta. Kasvavat ympyrät rikkovat pinnan, totta se on. Hörppään vettä huoletta ja jatkan aamutoimiani.


Ajan koko kesän reissun päätteeksi ensimmäistä kertaa kohti Tunturi-Lappia, kotia. Pysähdyn parkkipaikalle, josta on esteetön näkymä Pallas-Yllästunturin kansallispuiston tunturijonolle. Katson, kun rankkasade piiskaa niiden yli valtavalla voimalla kadottaen ne hetkeksi näkyvistä, jatkaen sitten matkaansa seuraavalle tunturijonolle.


Olen kiivennyt pienen kukkulan päälle Pohjois-Norjassa. Norjan mittakaavassa aika mitättömän kukkulan, mutta sen laelta näkee silti kauas. Alhaalla meri kohkaa kalliota vasten, tuuli puhaltaa hiuksia kasvoille niin, että se jo vähän ärsyttää. Kallion koloissa keinuu violetteja kissankelloja samassa tuulessa, leppoisasti ja tyytyväisen oloisena. Lauma lokkeja on löytänyt rannalta jotakin juhlimisen arvoista ja kiljuen huutelevat toisilleen sen upeutta tanssahdellen viimaisessa merituulessa ylös ja alas. Luulen näkeväni mylläävässä aallokossa pyöriäisten hahmoja, mutta sekoittuva meri sekoittaa silmänikin.


Tässä kävi nyt niin kuin yleensä. Lähdin kirjoittamaan ihan toisenlaista kirjoitusta, mutta tällainen tästä tuli. Irrallisten tarinoiden palasia ja valokuvia. Nyt, kun katson kirjoitustani tulee olo, ettei siinä ole tarpeeksi, vaikka olen kirjoittanut tätä kohta kolme päivää. Olisi niin monta muuta tarinaa, kuvaa, kohtaamista matkan varrelta, etten varmasti saisi ikinä tätä kirjoitusta valmiiksi, jos en nyt vain anna olla.

Jos jostain syystä kaipaat tämän tulvan jälkeen vielä lisää tarinoita, niitä löytyy lyhyiden videoiden muodossa Instagram-profiilisivullani kohokohdista otsikoilla “Vanlife”, pidempien videoiden muodossa YouTube-kanavaltani ja pidempien kirjoitusten muodossa täältä blogistani.

Jos olet lukenut tänne asti, ihanaa! 🥰 Olen kiitollinen, että olet mukanani jakamassa palasia elämäni isoista ja pienistä tarinoista. Yksi hieno seikkailu päättyy, mutta tarinat ja uudet seikkailut jatkuvat. Joskus ei edes uskalla arvailla, mitä kaikkea voikaan olla tulossa.

♥: Sanna

Pakureissussa – yksin keskellä ei-mitään – video

Olen jo kotiinpaluumatkalla reissusta. Hieman pyörryksissä tästä kaikesta, kesästä, sen tuomista seikkailuista, kaikesta, mitä oon nähnyt ja kokenut. Huh. Silti ei ihan tekisi vielä mieli palata kotiin. Palaan kuitenkin, mustikat odottaa, tiedättehän.

Tein vielä videon pakureissussa olemisesta. Siitä, minkälaista on olla ja reissata yksin, vaeltaa yksin. Miksi niin teen ja miten se onnistuu. Kun on pitkään yksin, on joskus keksittävä puuhia viihdyttää itseään, kuten kartan paikannimien ihmettely tai yksin pakussa tanssiminen. Sellaista se on.

Nyt pakkaan pakun tavarat vielä kerran tältä kesältä, suljen pikku teiden pölyssä kylpeneet ovet ja lähden kohti joenrannan mökkiä. Siellä kuulemma odottaa sumuinen, jo hieman syksyinen jokimaisena, jonka penkalla vielä viimeiset linnunpoikaset opettelevat syysmuutolle tarvittavia taitoja.

Toivottavasti kesä on tarjoillut teille hyvää ja kohdellut lempeästi. Paljon halauksia!

💛 Sanna

Kiitos, kesä

Kiitos, kesä

Niin kesä päättyi. Sen viimeinen päivä, heinäkuun viimeinen, vilahti ohi. Yötön yö päättyi jo parisen viikkoa sitten ja vaikkei sen vaikutusta heti juuri huomaakaan, jotakin tuntuvaa on kuitenkin ilmassa. Ilma on ollut viimeisen viikon viileä, reilusti alle kymmenen astetta ja pipo on käynyt päässä ensimmäisen kerran sitten toukokuun. Elokuussa riittänee vielä lämpöä, valoa ainakin, mutta jonkinlainen liikahdus pois kesästä on tehty.

Olen edelleen tien päällä, pakureissussa, tällä hetkellä Sodankylän pohjoispuolella. Taas ilman suunnitelmaa tai päämäärää. Viimeiset pari viikkoa olen ollut ihmisten ja aktiviteettien ympäröimänä. On tullut tehtyä ja mentyä. Nyt olen pitkästä aikaa taas yksin, niin sanotusti elän normaalia pakettiautoelämää vielä viikon verran. Ensi viikolla suunnittelin palaavani kotimökkiin, ainakin siksi aikaa, että saan poimittua ja säilöttyä mustikat, puolukat ja karpalot. Teen varmasti reissuja pakulla syksyllä ja miksei talvellakin, mutta toistaiseksi tämä jää kesän viimeiseksi pakuviikokseni.

Pitäisikö kirjoittaa vielä erillinen kirjoitus, joka kasaisi yhteen koko kesän pakureissun, mitä olen oppinut elämisestä pakussa, missä olen matkannut, mitä tehnyt? Ehkä voisin. Olisi se mukava kasata reissu omassakin päässä jonkinlaiseen pakettiin ennen uuden seikkailun alkamista.

Juuri aamulla, kun keitin aamukahvia noin kuudettakymmenettä kertaa, mietin, miten tämä ei oikeastaan tunnu edes reissulta enää. En ole kaivannut kotiin, mökkiini, juuri ollenkaan. Tämä on tuntunut kodilta. Sitähän se on ollutkin. Pakettiauto on kotini, siksi sen rakensin ja sen roolin se on täyttänyt erinomaisesti. Kaikki, mitä tarvitsen elääkseni on tässä, näissä muutamissa neliömetreissä.

Tästä irtoaisi hyvin lisää kirjoitettavaa, mutta taidan säästää sen kuitenkin omaan kirjoitukseensa. Onko jotain, mitä toivoisitte minun kirjoittavan pakettiautossa asumisesta, matkustamisesta ja elämisestä? Kertokaa ihmeessä, olisi mukava kuulla, mikä muita askarruttaa 🙂

Viime vuonna tein videon kesän päättymisestä. Kerron siinä, miten luonto muuttuu, kun kesäkuukaudet päättyvät ja mitä syksyn odotukseen kuuluu. Jos et ole nähnyt sitä vielä, liitän sen tähän.

Ihania loppukesän päiviä, paljon lämpöä ja valoa ja kiitos, kun olet täällä mukana matkallani 💛

Halauksin,
Sanna

Pakureissussa – Nuorttin retkeilyreitti

Pakureissussa – Nuorttin retkeilyreitti

Mistä lie taas idea tullut. Ehkä tuntien autossa istumisen jäljiltä. Norjasta Inariin pitkää tietä ajaessa, lihakset kypsinä puuduttavasta istumisesta, kaivaten fyysistä liikuntaa ja omin jaloin kulkemista. Halusin lähteä kulkemaan, patikoimaan. Suuntasin auton kohti Itä-Lappia, Tulppion kylää, joka sijaitsee Savukosken kunnassa, Korvatunturin maassa, Urho Kekkosen kansallispuiston kyljessä.

Tie oli taas pitkä ja kuoppainen, kuten usein parhaimmille retkiapajille kuljettaessa. Pakun takaovet eivät pysy kunnolla kiinni ja hörppäsivät sisään taas annoksen itäkairan harjujen hienojakoista hiekkaa huomaamattani. Korvatunturintiellä bongailin punaisia hirsitaloja joen partaalla. Oman paikan etsiminen Lapista on ollut viime vuoden pitkä ja hidas projekti. Mielessä siintää hirsitalo tuntureiden, ehkä vedenkin äärellä. Mutta se on jo toinen tarina, jossa tällä hetkellä ei ole sen enempää sisältöä. Vielä.

Parkkipaikalla Haukijärvenojalla oli autoja ja hetken se ehti jo harmittaa, minä kun tunnetusti haen patikoinneiltani omaa ja luonnon rauhaa enkä niin välitä muiden ihmisten seurasta. Palautin mieleeni kuitenkin, että Urho Kekkosen kansallispuisto on iso alue, Nuorttijoki pitkä ja muutama autollinen ihmisiä katoaa lähes 50km mittaiselle reitille varmasti tehokkaasti. Nuorttijoki on myös kalastajien suosiossa, joten luultavimmin joessa olisi enemmän ihmisiä kuin sitä ympäröivällä reitillä.

Kuljin reitin myötäpäivään, ilmeisesti päinvastoin kuin useimmat ihmiset. Nuorttin retkeilyreitti näin päin kuljettuna alkaa joen ylityksellä ja innoissani halusin kokeilla sen heti alkuun. Ylityspaikkaan viritetään kesäkuukausiksi kahluuvaijeri helpottamaan virrassa ja liukkailla kivillä pystyssä pysymistä. Pikakertaus joenylityksistä: housut pois, kengät jalkaan, rinkan remmit auki ja menoksi. Itseasiassa vein Papun joen yli ensin, kahlasin takaisin ja hain rinkkani erikseen. Muutama joella kalassa ollut herra naureskeli edestakaisin seilaamiselleni, mutta pääsin varmemmin kulkemaan kahdella kerralla kuin yhtä aikaa rinkkaa ja koiraa kantaen.

Kävelin yöksi Mettopalon autiotuvalle. Kannoin telttaa mukanani ja olin aikonut yöpyä siinä, mutta tyhjä, suloinen joenpartaalta nouseva autiotupa houkutti. Nukun autiotuvissa aina todella hyvin, teltassa en niinkään. Tuvan tummien hirsien ja pimeän pienen huoneen tunnelmassa on jotakin taianomaista. Se vie kauas ajassa taaksepäin, yksinkertaisten asioiden ääreen. Nautin siitä ilosta ja kiitollisuuden tunteesta, miten pieni, muutaman neliön hirsikehikko, yksinkertainen tulisija ja puinen laveri voi tuntua kodilta, turvalta, suojalta. Yksinkertaisia asioita arvostaa, kun ei ole paljon hälyä ympärillä.

Autiotuvan kävijän ohjeet. Hyvin sopivat nykypäiväänkin.

Aamun aloitin hitaasti, rennolla aamupalalla ja tuvan takana kohoavalta harjulta poimimillani tuoreilla mustikoilla. Aurinkoisilla paikoilla ne alkavat jo olla kypsiä näilläkin leveyspiireillä, mutta hetken saan vielä odottaa ennen kuin riennän poimureineni niiden kimppuun. Se on kotihommia sitten kun täältä pakureissulta maltan palata mökkiini Muoniojoen varrelle. Ei ihan vielä.

Papu täyttää kohta 11 vuotta, joten vauhti määräytyy sen tassujen jaksamisen mukaan. Hyvin ne kuitenkin jaksoivat. Välipaloilla, polun vieressä mättäällä otetuilla päiväunilla ja pikku purojen ääreen pysähtymisillä päivä sujui mukavasti ja kummallakin oli vielä illalla voimia. Mielestäni ei ole mukavaa paahtaa täysillä itseään rikki, seuraavana päivänäkin pitää vielä jaksaa.

Kävelin Papun kanssa hissukseen koko päivän. Matkaa tuli yhteensä noin 18km, tosin en mitannut tarkasti ja kuulemma reitin kyltitykset on laitettu alamittaisiksi. Reitti olisi todellisuudessa pidempi kuin mitä kyltit kertovat. Seuraavan yön autiotuvalle, Saihon historialliselle autiotuvalle, saapui väkeä niin, että osa nukkui lattialla. Yleensä harmistun, jos en saakaan viettää retkeäni yksin, nyt olin oikeastaan iloinen, että sain seuraa. Helsinkiläinen pariskunta oli ensimmäistä kertaa yönyli retkellä ja kolmen kaveruksen nuori porukka kömpi iltamyöhään tuvan lattialle nukkumaan. Papu ei edes huomannut, se nukkui sikeästi vieressäni. Aamulla vuorottelimme tuvan pienen pöydän käytöstä, jotta jokainen sai tehdä aamupalan ja syödä sen pöydän ääressä. Syvemmin ei siinä porukassa tutustuttu, mutta oli mukava jutella niitä näitä, kysellä retken sujumisesta ja aiemmista reissuista.

Kolmas päivä alkoi nousulla joenrannasta ylös vaaran huipulle. Joki oli alun jälkeen vain pilkahtanut siellä täällä ja hieman jo odotin Nuorttin kanjonin maisemia avautuvaksi. Päivä oli sateinen ja pilvinen, mutta mukavan viileä. Se vauhditti jalkojen tahtia edellispäiviin verrattuna. Joen eteläpuolen kävelimmekin lopulta saman päivän aikana, vaikka matkalla oli reitin parhaimmat näköalat ja taukopaikat.

Vaaran huipulle päästessä kanjoni avautui alhaalla. Kuohuvien koskien äänet kantautuivat juuri ja juuri tihkusateen ja tuulen lävitse ylös kalliosta, rakkakivistä rinnettä. Näköalatasanteen kyltissä kerrottiin Nuorttijoen olleen vilkas kulkuväylä idän ja lännen välillä, mutta nykyisin se on uinahtanut niiden retkeilijöiden ja kalastajien suosioon, jotka hakevat itärajan erämaista hiljaisuutta.

Joen eteläpuolen polku oli tallattu kevyeksi kulkea. Ilmeisesti lähempänä jokea ja kanjonimaisemia oleva Hirvashaudan parkkipaikka houkuttelee päiväretkeilijöitä käymään Saihon tuvalla ja palaamaan samaa reittiä takaisin. Aivan itärajaa hipova silta oli kuulemma pyyhkiytynyt kevättulvissa kokonaan Venäjän puolelle, joten hetken aikaa reittiä ei edes ollut voinut kulkea kokonaan. Nyt silta kuitenkin kiilsi uutuuttaan ja työkoneiden jäljet olivat vielä tuoreina muuten niin koskemattomassa metsämaastossa.

Vettä vihmoi koko päivän. Kuoritakki oli rinkan pohjalla, mutta kylmä sade oikeastaan vain virkisti, joten peitin vain rinkan suojaan sateelta ja jatkoin matkaa. Hirvasojan autiotuvalle päästessäni tipuin vettä. Kellokaan ei ollut vielä kovin paljon, joten pidin kuivattelutauon autiouvan kamiinan lämmössä, vaikka matkaa parkkipaikalle oli enää viisi kilometriä.

Tuvalla oli vanhempi kalastajamies tiskaamassa, kun sinne saavuin. Yleensä tuvalla kukaan ei pulise turhia, ikään kuin tupaa hallitsisi jokin hartaus, jonka ylimääräinen höpinä rikkoisi. Vain tärkeimmät asiat sanotaan ääneen, muuten puuhataan omat asiat hiljaisuudessa. En tiedä, ehkä tämä on vain oma tulkintani, mutta näin olen asian kokenut ja pidän siitä suuresti.

Juttelimme kuitenkin hieman. Kalastajaherra kertoi olleensa Nuorttilla jo pikku poikana 60-luvulla kalassa isoisänsä kanssa. Silloin itäkaira oli oikeaa erämaata, ilman polkuja, tupia tai mitään muuta kuin villiä luontoa. Joelle päästäkseen väisteltiin upottavaa suota pienen kannaksen kautta, jonka sijainti piti tietää. Kalaa nousi joesta eri lailla kuin nykyään. Hänen mukaansa Venäjän puolella kalastajat vetävät verkot joen poikki, jolloin suurin osa, ellei lähes kaikki, kaloista jäävät itäisten naapureiden saaliiksi. On hankalaa vetää yhteisiä linjoja, kun naapuri ei kuulu samoihin piireihin, EU:n tai muihin säännöstelyliittoihin. Minkäs teet.

Pian tuvalle saapui saman sateen kastelemina tavaroita kuivattelemaan myös kolmen hengen kaveriporukka, jotka olivat jakaneet edellisenkin tuvan kanssani. Kevyt jutustelu jatkoi, olin iloinen saamastani hyvästä seurasta ja Papu erityisen iloinen kaikista rapsutuksista. Joukkio jäi vielä paistamaan makkaroita kamiinaan, kun itse pakkasin jo hieman kuivahtaneet kamppeeni takaisin rinkkaan ja jatkoin viimeiset viisi kilometriä parkkipaikalle. Oi iloa, kun pääsin uuden sateen kastelemana Bertta-pakun suojiin, vaihtamaan kuivat vaatteet ylleni, peittelemään väsyneen Papun etupenkille lepäämään, haukkaamaan sipsipussin jämät pahimpaan nälkään ja kiittämään Nuorttia ja Urho Kekkosen kansallispuistoa hienosta retkestä.

Takaisintulomatkalla pysähdyin Tulppion Majoilla, astelin lämpimään, puheensorinasta täyteen tupaan, tilasin poropizzan ja istahdin alas. Olin ajatellut jatkaa matkaani vielä samana iltana, mutta hetken mielijohteesta jäinkin yöksi Tulppioon, pääsin suihkuun ja kuivattamaan vaatteeni huoltorakennuksen kuivatuskaapissa. Aamulla hemmottelin itseäni vielä aamupalalla, jossa olin kyllä auttamattoman myöhään. Sain silti erinomaista, ystävällistä palvelua ja mahan täyteen herkullista aamupalaa. Tulppion Majat on ilmeisesti Nuorttijoella käyvien kalastajien ja metsästäjien suosiossa, mutta hyvin mukaan soljahti myös yhden naisen ja koiran retkikunta vaellustarvikkeineen.

Halauksin,

Sanna

Sadepäivän sävel – video

Sadepäivän sävel – video

Istun yksin jossakin Inarijärven pohjoispuolella pienen järven rannalla. Sataa vettä, mutta se on niin lempeää, ettei se haittaa. En edes huomaisi sitä, ellen kuulisi, miten pisarat putoavat kirkkaan järven pintaan ja päästävät yhtä kirkkaan ja puhtaan äänen kuin järven vesi. Se kuulostaa säveliltä, sattumanvaraisilta, mutta kuitenkin yhteensopivilta.

Haen autosta aiemmin samalla viikolla saamani huuliharpun. Se kuului henkilölle, joka on rakas meille molemmille, huuliharpun antajalle ja minulle. En ole soittanut huuliharppua koskaan ennen, mutta istun sen kanssa alas. Sillä on jotakin kerrottavaa. Sitten vain soitan. Täydellistä soitto ei ole, mutta en välitä. Se tulee jostakin syvältä ja annan sen tulla.

Siitä hetkestä synti video ja improvisoitu sävelmä. Ensimmäinen laatuaan, jonka julkaisen.

Ajattelin kantaa huuliharppua jatkossa mukanani nuuskamuikkusmaisesti ja keräillä säveliä sieltä täältä luonnosta, mistä ne sattuvatkin kumpuamaan.

Kiitos E merkityksellisestä lahjasta ❤️

Pakureissussa: Pohjois-Norjassa Varangin niemimaalla

Pakureissussa: Pohjois-Norjassa Varangin niemimaalla

Olin Utsjoella, kun lämpömittari kohosi kuulemma historiallisen korkealle. Yli 33C, auton mittari auringossa viipotti jo lähempänä viittäkymmentä. Teltassa huonosti ja hikisesti nukutun yön jälkeen olin täynnä kuumuutta, sen läkähdyttävää painoa, sen tuomaa koko päivän kestävää uupumusta. Tarvitsin viilennystä.

Avasin sääennusteen ja katsoin, mikä paikka Lapissa olisi viileimmillään. Kaikki paikkakunnat hipoivat ennätyksiä, Inari 33C, Sodankylä 32C, Kolari 30C, Pelkosenniemi 29C. Hetkinen, minähän voin ajaa vieläkin pohjoisemmaksi, raja Norjaan oli vihdoin auki. Norja ja Jäämeren ranta, 12C. Sinne!

En omaa tarpeeksi superlatiiveja kuvatakseni Norjaa ja sen maisemia. Totean sen olevan naurettavan kaunis. Huomaan ajavani suu auki, kun turkoosin kirkkaaseen Jäämeren veteen kurottaa mutka mutkan jälkeen mitä jyrkempiä, tummanpuhuvia ja lumihuippuisia vuoria. Niiden kylkiä pesee kohisten kuivanakin kautena komeasti kohisevat vesiputoukset, niissä itsessään jo riittää suomalaisen silmiin ihmeteltävää. Miljoonia vuosia meren ja taivaan armoille olleet ikikalliot ovat veistäytyneet teräviksi huipuiksi, joiden jylhää muotoa pehmittää niiden välissä kasvavat vihreän vehreät sammalmättäät. Yhdessä ne luovat mielikuvaa hobittimaasta tai vähintään Skotlannin ylängöistä.

Jos kiemuraisilla, hämmentävän kapeilla teillä voisi pysähtyä joka mutkassa, niin tekisin. Ehkä pysähtyminen siksi on tehty niin vaikeaksi, että liikenne kulkee eteenpäin. Tai, varsinaiseksi liikenteeksi ei voi sanoa Varangin niemimaalla siellä täällä hissukseen ajelevaa norjalaista matkailuautoa ja paikallisten kylien nimiä kyljissään kantavia rekkoja, jotka kiitävät mutkissa vauhdilla, joka hieman hirvittää.

Olen matkannut aiemmin Lyngenin niemimaalla. Siellä itseasiassa koko blogini sai alkunsa, kun matkasin yksin silloisella vuokratulla retkiatuolla Lapin ja Norjan maisemissa. Jonkinlainen ympyrä sulkeutuu, kun kotini on Lapissa ja nyt matkasin Norjaan omalla retkipakullani.

Varangin niemimaa on maisemiltaan erilainen. Lyngenissä vuoret kohoavat pilviin asti eikä niiden suuruutta voi ainakaan näin Suomen sisämaassa kasvanut ymmärtää millään. Varangin niemimaa näyttää siltä kuin Utsjoen erämaiset tunturimaisemat jatkuisivat Jäämerelle saakka, huiput kohoavat korkeammiksi, mutta muuten erämainen tunturikoivikko, aavat aukeat kirkkaine lampineen ja puroineen sekä siellä täällä vapaana laiduntavat porolaumat tuntuvat hämmentävänkin kotoisilta. Rajojen aukeamisesta huolimatta näen hyvin vähän muita matkailijoita. Erämaamainen Norja, tästä minä pidän.

Ajattelin ajavani Nordkappiin, Euroopan pohjoisimpaan pisteeseen, mutta jostain syystä tulinkin toisiin aatoksiin. Ehkä Nuorgamissa rajanylityksessä jonottaessani saatoin sivukorvalla kuulla jonkin toisen matkaajan mainitsevan olevansa matkalla sinne, jolloin minun silmissäni se menetti yhtäkkiä hohtonsa. Tiedän, ei mikään paras matkataktiikka. Katsoin karttaa, Berlevåg, enpä ole ennen kuullut. Jäämeren rannalla, tie mutkittelee meren rantaviivaa pitkin ja mikä tärkeintä, lämpötila +12 astetta.

Berlevåg osottautui hurmaavaksi, johonkin tuntemattomaan aikakauteen unohtuneeksi kalastajakyläksi. Hieman historiaan uinahtaneeksi, enkä tarkoita negatiivisessa mielessä. Hurmaavasti historiaan uinahtaneessa ennemminkin.

Kävin illan korvalla kääntymässä kylällä, mutta palasin muutama kilometriä takaisin päin, sillä oli nähnyt mitä parhaimman hiekkarannan, johon johti jopa jonkinlainen tieksikin kutsuttava väylä. Usein sosiaalisessa mediassa näkee unelmia autioille hiekkarannoille parkkeeratuista pakettiautoista, mutta etenkin heinäkuussa totuus on toinen. Väkeä on paljon ja “autiot” rannat ovat usein autojen ja telttojen täplittämiä.

Siksi tunsin, että olin löytänyt oikean helmen.

Viihdyinkin rannalla kaksi yötä, ei kun kolme. En ole varma, aika menettää välillä merkityksensä. Aika kului omaan tahtiinsa kellosta välittämättä perustoimien ja siellä täällä tehtyjen työtuntien lisäksi pääosin rannalla haahuiluun. Aarteiden keräämiseen. Tiesittekö, että joka vuorovesi – kaksi kertaa vuorokaudessa – huuhtoo rannalle aina uuden lastin mereltä kerättyjä aarteita, simpukoita, kiviä, höyheniä ja valitettavan paljon myös kaikkea muuta, lähinnä muovikrääsää. Minä en tiennyt ja joka vuoroveden vetäytyessä takaisin kävin tutkimassa, mitä se tällä kertaa tarjoili. Niistä rakentelin taideteoksia – tai ehkä ihan vain teoksia – osan otin mukaan kotiin. On ihanaa viedä kotiin matkamuistoja, sellaisia, joilla on tarina kerrottavanaan ja muistot mukanaan.

Lähtöpäivänä ajelin suolaisen aamu-uinnin jälkeen takaisin Berlevågin kylälle. Muutama päivä vain suolaveden ympäröimänä kuluttaa vesivarastoni nopeaan. 20 litran vesisäiliö riittää vallan mainiosti pelkkänä juoma- ja ruoanlaittovetenä lähes viikon päivät, mutta kun sitä käyttää myös tiskaamiseen ja muuhun tärkeään, se on nopeasti kulutettu. Sinne johonkin historiaan unohtuneella camping-alueella pääsin suihkuun kolmen euron maksua vastaan ja sain täyttää vesisäiliöni. En hetkeen ole tuntenut niin suurta riemua kolmella eurolla. En ole koko matkani aikana käynyt suihkussa, olen peseytynyt järvissä, joissa, jopa jossain hieman säälittävässä lammikossakin. Välihuomiona huolehtiville, en toki ikinä peseydy suoraan luonnonvesissä, saippuoin muualla ja kannan huuhteluveden kauemmaksi. Elkää huolehtiko. Suihkukokemus ei kontektsistaan irrotettuna olisi ollut kummoinen, mutta tässä tilanteessa se oli paras suihkuni ikinä. Valehtelematta.

Ajelin hissukseen Varangin vuonon niemeä pitkin. Pysähdyin tutkimaan meren tuulessa uinuvia kallioita, joiden päällä lokit kirkuivat kuninkuuttaan. Meri tuoksui raikkaalta, jäiseltä, jopa kotoisalta. Meri ei ole sitä minulle ikinä ollut. Ennemminkin iso, ennalta-arvaamaton, pelottavakin. Aiemmilla matkoilla lämpimien maiden meri ei tuoksu, se haisee. Mitä hienompi paikka, sitä haisevampi meri. Mutta täällä asia oli päinvastoin. Tuoksu oli selvästi meren, mutta raikas. Puhdas. Ymmärrän sen olevan yhä harvinaisempaa maailmassa, jossa elämme.

Matkani oli taas hieman päätön. Jossakin hetkessä tuulen tuivertamat hiukset kasvoilla ja humina huumaavasti korvissa soiden aloin ikävöimään kotia. Suomen Lappia. Sen suloista, tähän kaikkeen suuruuteen verrattuna hieman hupsun säälittävää maisemaa. Hiljaisuutta. Etenkin sitä. Merenrannalla ei ole koskaan hiljaista.

Ajoin lopulta lähes koko niemimaan ympäri. Huomasin myös, ettei joka niemimaan kolkkaan ole teitä eivätkä kaikki tiet aina palaa takaisin vuonon toista reunaa myöten. Hetken ihmettelin, miksi niin, mutta ymmärsin sen pian, kun taas suu auki ajoin pystysuoraa kallionseinämää pitkin, jonka alapuolella turkoosi meri haukkasi aalto aallolta isomman palasen kalliota suihinsa.

Palasin Näätämön rajanylityspaikan kautta takaisin kotimaahan. Rajan sille puolen jäivät henkeäsalpaavat vuonot, vuoristot ja jäähuippuiset vuoret, mutta rajan tällä puolella on kuitenkin koti.

Halauksin,

Sanna