Sydäntalvella

Sydäntalvella

Kaamos päättyi pari viikkoa sitten. Hieman hämmästyin, nytkö se jo loppuikin? Tunsin jopa pientä kaihoa. Juuri, kun luulin ehtineeni sopeutua, luonto muuttaa suuntaansa. Muutos ympäröivässä luonnossa ja sen seuraaminen pitävät mielen virkeinä. En tiedä ihanampaa tapaa aloittaa päivä kuin valon valjettua tutkia, mitä luonto tänään tarjoilee. Jaksaako aurinko nousta metsänreunan yläpuolelle vai vieläkö se uinuu kylmänä horisontissa? Onko yön kireä pakkanen huurruttanut joen rannan puihin lisää kidetaidetta? Kuinka hyvin joen jää jo kestää ja kuinka pitkälle sitä uskaltaa astella?

Talvi on paukuttanut pakkasia kunnolla. Kovimmillaan käytiin neljänkymmenen korvilla. Mökki lämpenee pääosin puilla, joita kuluu kovaa tahtia. Soitin luottopuutoimittajalleni uuden puukuorman sopimisesta. Se pitää kuulemma ensin kaivaa hangesta esiin ennen toimittamista ja saattaa olla aika kylmä ja luminen varastoitaessa. Ei haittaa, tarvitsen sitä silti. Kannan puut sitten sisälle aiemmin lämpenemään takan eteen. Aina ei ole helppoa elää hangen ja pakkasen armoilla. Kylmä hiipii väkisin välillä sisään asti. Kovimpina pakkasaamuina eristämätön ulko-oveni on kerännyt kauniin huurteen sisäpuolen ikkunoihin ja metalliseen kahvaan. Makuuhuoneeni ikkuna kasvatti kuurankukkia sisäpuolelle pari päivää ennen kuin kitkin ne sinnikkäällä takan lämmittämisellä. Yöt pysyn lämpimänä kahden täkin ja merinovillakerraston turvin.

Onko tämä kaikki ikävää? Ei ollenkaan. Nautin siitä, että saan aamuisin vielä kylmänkohmeisena kolme villatakkia vuorenani sytyttää takkaan tulen. Pihalle tossuissa ja villavaatteissa aamuhämärässä hiipiessä tähtitaivas levittyy tummien kuusten yllä suurena ja puhtaan kirkkaana. Pakkanen narskuu tossujen kumipohjan alla, sylissä pärekori natisee tyhjyyttään. Puuvaraston seinustalla hupeneva puupino heijastaa otsalampun valossa jäähileitään, jotka pian sulavat takan eteen kannettuina.

Tunnelma on rauhallinen, maanläheinen, luonnollinen. Juuri minulle sopiva.

Se, että auto hyytyy pakkasessa illalla syrjäkylille, ei ole toivottavaaa tai mukavaa. Kaikki hetket eivät ole yhtä juhlaa, elämä ei ole helppoa tai ainaista tunnelmointia. Jotenkin asiat silti järjestyvät. Auttavia ihmisiä on ympärillä, jotka soittavat tutun tutuilleen saadakseen minulle työkalut ja avun pimenevään talvi-iltaan, kun auto on hiipunut kylän autiolle parkkipaikalle. Se tuntuu välillä oudolta, aivan uudelta. Ihmiset auttavat hyvää hyvyyttään, ei odottaakseen jotakin vastapalvelukseksi tai saadakseen itselleen jotakin. Minäkin yritän. Tarjoan omien taitojeni ja kykyjeni mukaan apuani. Yhteen hiileen puhaltamalla elämä luonnonvoimien armoilla käy kevyemmäksi. Tai ainakin ongelmien kanssa on mukavampi elää, kun ne voi jakaa.

Koitan pitää kirjoittamistahtia yllä. Nautin ajatusten järjestämisestä ja elämän pienten tapahtumien jakamisesta täällä. Vihaan kiirettä, aikatauluja ja täyttä kalenteria. Vältän sitä mahdollisuuksien mukaan viimeiseen asti, mutta tiedostan ajan rajallisuuden ja elämän realiteetit ja samalla inhoan niitäkin. Luovuus, kirjoittaminen, valokuvaaminen, musisointi vaatii aikaa – paljon tyhjää tilaa, äänettömyyttä, tylsiä hetkiä, pitkiä ja pimeitä iltoja. Ideat syntyvät, ainakin omalla kohdallani, kaukana kiireestä ja paineesta. Aikatauluttamisella ei ole siinä sijaa, mutta elämän on silti pyörittävä ympärillä. Lämmin mökki vaatii puita, auto vaatii osia ja huoltoa, ulkoilu, harrastukset ja luovuuden kanavat vaativat väleineitä ja välineet huoltoa. Kaikkea sitä saa rahalla ja sitä vastaan minun on annettava omaa aikaani ja osaamistani. Siitä syntyy aikatauluja, jotka haukkaavat palan pois luomisesta – asiasta, mistä nautin luonnon ohella elämässä eniten.

Koitan ottaa elämän ja sen tuomat välttämättömät realiteetit vastaan samalla tavalla kuin kylmän pakkasaamun – hitaasti, raukeasti, rauhassa. Ajan kanssa, kärsivällisesti, armollisesti, ymmärryksellä.

Jos et jaksa odottaa kirjoituksiani täällä, suosittelen hyppäämään matkaani Instagramin puolella. Sen kautta pääset seuraamaan elämääni pohjoisessa useasti viikossa; aamupakkasten huurtamia joenrantamaisemia, seikkailuretkiä tuntureille ja Lapin eri kolkkiin, arjen ihania ja vaikeita sattumuksia, ystäviä ja rakkaita ihmisiä. Ihanaa, jos tulet siellä mukaan matkaani 🤗

Ihanaa alkanutta viikkoa sinulle ☀️

♥: Sanna


Lue myös aikaisempia kirjoituksiani

Mun koti on täällä

Kävin joulun pyhinä ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen etelässä. Siellä melkein 1000km päässä, mihin heinäkuussa jätin koko siihen asti rakentamani elämän. Ystäväni kysyi ennen lähtöäni, olenko menoissa kotiin joululomaksi. Vastasin ennen kuin ehdin miettiäkään: “En, mun koti on täällä. Pohjoisessa. Lapissa.” Matka etelään on pitkä ajaa. Ehdin pohtia kotia ja sen merkitystä matkatessani lähes koko Suomen […]

Joulun aika

Tähdet pienet tuikahtaa, meiltä huolet poistaa. Revontulet hulmuaa, valo meille loistaa. Tähdet maata katselee, loimu yötä valaisee, meille uuden riemun suo, joulun ihmisille tuo. Z. Topelius Joulu on kohta täällä. Tänä vuonna se on vaillinainen, outo ja eriskummallinen kaikkine rajoituksineen, varoituksineen, maskeineen ja deseineen. Joulu se silti on. Lähden ajamaan etelään ensimmäistä kertaa sen jälkeen, […]

Puoli vuotta pohjoisessa

Tajusin menneellä viikolla asuneeni nyt puoli vuotta pohjoisessa. Näin sanottaessa se tuntuu lyhyeltä ajalta, todellisuudesssa tunnen olleeni täällä pitkään, aina. Ehkä olenkin, nyt vasta olen fyysisesti siirtynyt tänne. Puolessa vuodessa olen oppinut niin sanotusti maan tavoille. Niin ainakin luulen. Päivittäin teillä parveilevat porot eivät enää ihmetytä etelän tulokasta niin paljon kuin kesällä. Tiedän, että ne […]

Mun koti on täällä

Mun koti on täällä

Kävin joulun pyhinä ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen etelässä. Siellä melkein 1000km päässä, mihin heinäkuussa jätin koko siihen asti rakentamani elämän. Ystäväni kysyi ennen lähtöäni, olenko menoissa kotiin joululomaksi. Vastasin ennen kuin ehdin miettiäkään: “En, mun koti on täällä. Pohjoisessa. Lapissa.”

Matka etelään on pitkä ajaa. Ehdin pohtia kotia ja sen merkitystä matkatessani lähes koko Suomen mitallisen kilometrejä.

“Mä meen nyt kotiin”, on viime vuosina tarkoittanut montaa eri asiaa. Kodikseni olen kutsunut erilaisia paikkoja. Matkustettaessa se saattaa vaihdella päivittäin. Viime vuosina myös niin sanottu pysyvä kotini, osoitteeni ja vähäiseksi käyneet tavarani ovat matkanneet paikasta toiseen useaan kertaan vuodessa. Niin useasti, että tälle vuodelle hyvä ystäväni antoi minulle luvan muuttaa vain yhden kerran. Siskoni ihmetteli viime muuton yhteydessä ääneen “Mihinköhän sä seuraavaksi muutat, varmaan Venäjälle, sitä sä et oo vielä kokeillu. Enpä kyllä ihmettelisi sitäkään yhtään.”

Niin kuin sanotaan, koti on tunne. Ei välttämättä fyysinen paikka. Tunne rauhasta ja turvasta, tutusta paikasta, jossa mieli lepää. Kaikki “oikeatkaan” kotini eivät ole tuntuneet siltä ja huomaan, että välttelen silloin niiden kutsumista siksi. Toisaalta, kutsun usein yöksi-pariksi luonnonhelmaan pystytettyä telttaa kodiksi, koska se tuntuu siltä. Tunne on tärkeämpi kuin kodin fyysinen olemus.

Asiaa pohtiessa keräsin kuvia aikojen takaa ja matkojen varrelta paikoista, joita olen kutsunut kodikseni. Koti on voinut olla yhden yön majapaikka tai viikkojen, kuukausien tai vuosienkin koti.

Tervetuloa kurkistamaan kotiini – kaikkiin niistä.

Matkustettaessa koti voi olla viiden tähden hotelli.
Tai majoituksen puutteessa rautatieaseman nurkka. Tässä aamupalalla asemalla vietetyn yön jälkeen.
Koti tropiikin viidakossa.
Koti miljoonakaupungin vilkkeessä.
Viime kesän koti: halkoliiterin päädyn muutaman neliön kesähuone toimitti kotini virkaa odottaessani muuttoani Lappiin.
Kodittoman koti: tavaravarasto. Tätä en kutsunut kodikseni, tavarani saattoivat kutsua.
Viime vuosien lempipaikkani, jota mielelläni kutsun kodiksi.
Luontokoti ja sen vaihtelevat olosuhteet.
Koti pyörillä. Myös yksi lempikodeistani . Samankaltainen on myös tulevan kesän kotini.
Pyörillä kulkeva koti mahdollistaa makuuhuoneen maiseman valitsemisen. Tämän yön valinta oli Norjan vuoristo.
Yhden yön koti Islannissa tiettömän tien takana, jonne pääsi vain hevoskyydillä.
Yksi tärkeimmistä ja tarinarikkaimmista kodeistani: viisi kuukautta Keniassa, tässä kotikylän katu.
Kaupunki, jota kutsuin kodikseni monen vuoden ajan, mutta en tiedä, tunsinko sen koskaan semmoinen olevan.

Tällä hetkellä kotini on täällä, pohjoisen taivaan alla, polvisyvyisessä lumessa, kinoksiin hautautuneiden puiden katveessa, valottoman tien varrella, pienellä kylällä, jonka asukkaat osaan jo useat etunimeltä. Se tuntuu kodilta ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Tuntuu todella hyvältä kutsua pohjoista kodikseni.

♥: Sanna

Joulun aika

Joulun aika

Tähdet pienet tuikahtaa,

meiltä huolet poistaa.

Revontulet hulmuaa,

valo meille loistaa.

Tähdet maata katselee,

loimu yötä valaisee,

meille uuden riemun suo,

joulun ihmisille tuo.

Z. Topelius

Joulu on kohta täällä. Tänä vuonna se on vaillinainen, outo ja eriskummallinen kaikkine rajoituksineen, varoituksineen, maskeineen ja deseineen. Joulu se silti on.

Lähden ajamaan etelään ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun muutin tänne puoli vuotta sitten. Ajatus mustasta joulusta, katuvalojen pilaamasta pimeydestä ja surullisesta märkyydestä ei houkuta, mutta perheen ja ystävien näkemisestä on pitkä aika. Vaikka koko joulun ajatus, yhdessä oleminen ja yhteisöllisyys on tänä vuonna rajoitettua, on silti ihana nähdä rakkaita ihmisiä ja vaihtaa kuulumisia muutenkin kuin pätkivän whatsapp-puhelun välityksellä.

Hiljennyn hetkeksi joulun viettoon, palaan kirjoittamaan vuoden vaihteessa. Siihen mennessä olen palannut takaisin pohjoiseen, ehkä ehtinyt jo käydä tuntureillakin tervehtimässä sinne kaamoksen jälkeen palaavaa aurinkoa.

Levätään ja pysähdytään nyt, kun juuri muuhun ei ole vaihtoehtoja. Rauhallista joulun aikaa 💫

♥: Sanna

Puoli vuotta pohjoisessa

Puoli vuotta pohjoisessa

Tajusin menneellä viikolla asuneeni nyt puoli vuotta pohjoisessa. Näin sanottaessa se tuntuu lyhyeltä ajalta, todellisuudesssa tunnen olleeni täällä pitkään, aina. Ehkä olenkin, nyt vasta olen fyysisesti siirtynyt tänne.

Puolessa vuodessa olen oppinut niin sanotusti maan tavoille. Niin ainakin luulen.

Päivittäin teillä parveilevat porot eivät enää ihmetytä etelän tulokasta niin paljon kuin kesällä. Tiedän, että ne eivät hyppää päättöminä autojen alle, vaan käyskentelevät rauhassa pientareella. Voinpa väittää nähneeni niiden katsoneen vasemmalle ja oikealle ennen kuin ovat ylittäneet tien. Vain kiireisimmät luultavasti Norjasta tai Kilpisjärveltä tulleet pitkänmatkan rekat tööttäävät porolaumalle yrittäen saada niitä väistämään jäisellä maantiellä ilmeisesti usein siinä onnistuen. Vain kerran olen nähnyt porokolarin jäljet talvisella hangella. Porojen määrään nähden kolarit ovat hämmentävän harvinaisia.

Viikko sitten sain lappilaisen kasteen päästessäni mukaan poroerotukseen. Sellaiseen aitoon ja oikeaan, jossa lämmitellään pakkaskelin paleltamia sormia tervaskantoon sytytetyllä nuotiolla. Jossa jokaisen lanteilla keikkuu leuku, lappilainen veitsi, jolla ei viilletä makkaran sieviä viiltoja, vaan kaadetaan vesurin tavoin pieni tunturikoivu tikuksi, jonka nokkaan taitellaan palanen itse metsästettyä ja palvattua hirven lihaa. Jossa mukana oli poromiesten lapsia, jotka olivat vapaalla koulusta päästäkseen mukaan laskemaan ja merkitsemään omia porojaan. Heidän rinnallaan ajoin ja otin kiinni porojen vasoja, isompien kiinni pitämiseen vaadittiin enemmän elopainoa, taitoa ja kokemusta. Minulle vauhdilla ohi juoksevan villin vasan sarvista nappaaminen ja paikallaan pitäminen eläinlääkärin rokotuksen ajan oli tarpeeksi haasteellinen kokemus.

“Kuinka olet sopeutunut tänne pohjoiseen? Onko auto toiminut tunturikylien väliä ajellessasi? Mitä koiralle kuuluu, paleleeko sitä pakkasessa? Pysyykö mökki lämpimänä öisin?” Tuttavallisiin kysymyksiin ja niiden kysyjiin törmää kylällä, kaupassa, luontopoluilla eikä vastauksissa kannata kursailla tai kierrellä kaupunkilaisittain. Kun paikkakunta on pieni, kyläyhteisö on tiivis. Viidenkymmenen kilometrin päässä tunturikylässä minut tunnistetaan välinevuokraamossa, kun kirjoitan nimeni ja osoitteeni vuokraamon kassalla: “Sinä olet se, joka asut siellä sen ja sen mökissä, siinä joen rannalla!” Illalla pullakahville pistäytynyt naapuri tunnetaan seuraavana päivänä toisen kyläläisen tädin miehenä. Kaikki linkittyvät jollakin tavalla toisiinsa, kaikki tuntevat toisensa. Pienistä piireistä on hyötyä nykymaailman massabyrokratian pyörissä. Jos itse et tiedä jotakin, läheltä löytyy ihminen, joka tietää. Ihmiset ovat keskiössä, eivät botit, automaatit tai automaattivastaukset.


Aika kulkee verkkaasti pohjoisen pakkastuulessa. Ei täsä mithään häthää ole, usein sanotaan. Valo on talvella vähäistä ilman kelloon katsomistakin. Normaalielämää täälläkin vietetään, mutta rennommalla otteella. Auto ei välttämättä aamulla käynnistykään, lumiaura on kasannut pihatien varteen metrisen kinoksen, josta ei ilman lapiointia läpi pääse. Hakuna matata, sanottaisiin eteläisen pallonpuoliskon savanneilla. Täällä säästellään nekin sanat parempaan tilaisuuteen, otetaan lapio käteen ja aletaan hommiin.


En ole ainut, joka on kokenut pohjoisen ilmanalan rentouttavana, rauhoittavana, jopa pelastavana tekijänä. Monen kanssakulkijan tarina kulkee samoja ratoja; pohjoiseen on tultu pakoon kiirettä, työpaineita, stressiä, uupumusta ja jääty sille tielle. “Tultiin tänne vuodeksi, nyt on kolmastoista menossa” on yleinen vastaus kysyttäessä, miten tänne on päädytty. Täältä on löytynyt puoliso, perhe, työ ja palanen sitä jotain, mitä Lapin taiaksi sanotaan. Tänne on ehkä vaikea tulla, mutta vielä vaikeampi täältä on lähteä.

Tänne on ehkä vaikea tulla, mutta vielä vaikeampi täältä on lähteä.

Samat elämän realiteetit on pohjoisessakin, on oltava työ ja elinkeino, ihmisiä ympärillä, harrastuksia ja katto pään päällä. Sosiaalisen median revontuloitäyteiset kiiltokuvat eivät aina välitä oikeanlaista tarinaa siitä, mitä elämä täällä on. Olosuhteisiin nähden olen jopa ylpeä siitä, miten pienet maakunnat sitkeästi tarjoavat työ- ja harrastusmahdollisuuksia asukkailleen. Julkista liikennettä ei ole, mutta tiivis yhteisö keksii keinot toimiviin kimppakyytirinkeihin. Naapurilta saa omien työkalujen puutteessa lainata koko työkaluvajaa. Kirkonkylän puotien puutteessa kaupan pihaan kurvaa joka viikko jonkinlainen myyntiauto, milloin tarjoamaan villahousuja, milloin käsityötuotteita tai moottorisahoja. Kyllä, kylän kaupan pihassa käy säännöllisesti myyntiauto, joka myy moottorisahoja.


Elämä kulkee omia polkujaan täälläkin eikä niitä kaikkia voi aina valita itse. Koen kuitenkin, että niiden kulkeminen on täällä kevyempää ja taivas niiden päällä tilavampi. Hengitys kulkee vapaasti. Reppu saattaa painaa selässä ja tunturin rinne olla jyrkkä, mutta askel ilmava ja mieli tyhjä. Kaipuuta kauas ei ole, kaukana on tässä. Jos, ja kun voin valita, valitsen pohjoisen polut – vaikka joskus raskaat ja lumiset – joita aion tallata vielä jatkossakin.

Ihanaa, kun olet mukana jakamassa matkaani!

♥: Sanna

Kaamos Tunturi-Lapissa

Kaamos Tunturi-Lapissa

Kaamos on saavuttanut Tunturi-Lapin. Ensin se verhosi pimeään syliinsä kansallispuiston tuntureista pohjoisimman, Hetan. Jatkoi sitten matkaansa kohti etelää, Pallastunturit jäivät vaille auringonnousua viikko sitten. Tänään kansallispuiston eteläisin Yllästunturi liittyi joukkoon. Kaamos on täällä.

Kaamoksesta puhutaan arkikielessä vuoden pimeimpänä ajanjaksona ympäri Suomen. Puhutaanhan pääkaupunkiseudullakin kaamosväsymyksestä ja kaamoksen ajasta. Täyskaamos tarkoittaa kuitenkin aikaa napapiirin pohjoispuolella, jolloin aurinko – tarkalleen ottaen edes sen yläreuna – ei nouse horisontin yläpuolelle ollenkaan. Täällä Tunturi-Lapissa sen alkamisajankohta riippuu paljolti siitä, missä kohtaa pitkulaista aluetta kaamosta etsii.

Monelle kaamoksessa on negaatiivinen hohka. Pimeys, kylmyys, valottomuus. Minulle kaamos ei ole negatiivinen asia. En pelkää pimeää, päinvastoin. Muistan, miten lapsena koulubussin jätettyä maaseudun tienvarteen kävelin hämärässä pois katuvalojen kirkkaasta loisteesta ja tunsin olevani turvassa pimeän suojissa. Kun minä en näe muita, eivät muutkaan näe minua. Niin ajattelin ja edelleen ajattelen. Pimeys tuntuu turvalliselta, rauhalliselta, suojalta.

Kaamos on kuitenkin muutakin kuin täyttä sysimustaa pimeyttä. Tiesin sen jo aiemmin, mutta olen silti yllättynyt kaamoksen värikirjosta, sen taianomaisen valottomuuden sävyistä. Pienikin valon lähde – oli se lähtöisin sitten kuusta, tähdistä, revontulista tai auringon kaukaisesta hohteesta horisontin takana – moninkertaistuu pohjoisen kylmässä ilmassa, nappaa uusia sävyjä puiden oksilla kimaltavista lumikinoksista ja ilmassa leijailevista pakkashuurteen palasista. Valoisaa aikaa päivällä on hädin hädin tuskin toista tuntia, mutta sen joka päivä eri värinen sävymaailma ja maaginen tunnelma korvaa valottomuuden moninkertaisesti.

Pienikin valon lähde moninkertaistuu pohjoisen kylmässä ilmassa, nappaa uusia sävyjä puiden oksilla kimaltavista lumikinoksista ja ilmassa leijailevista pakkashuurteen palasista.

Kävin viikonloppuna Pallastuntureilla katselemassa kaamosta. Ilma on ollut viimeisten viikkojen ajan sumuinen ja pilvinen. Ajattelin, etten ehkä näe tuntureita pimeydeltä tai sumulta ollenkaan, mutta lähdin kuitenkin matkaan. Ajatukseni osuivat oikeaan, tunturien juurelta kohti horisonttia kohosi valkoinen muuri – näkyvyyden voi sanoa olleen nolla. Päättäväisesti lähdin hiihtämään kohti valkoista autiomaata.

Tunsin reitin ylös, mutta voin sanoa silti epäilleeni itseäni useammin kuin kerran. Näkyvyys oli totaalisen sumuinen ja tuntui, että täysi valkoisuus huijasi näköäkin. Humahdin muutaman kerran suksieni kanssa tunturituulen kasaamiin nietoksiin, vaikka luulin edessä olevan vain tasaista hankea.

Huipulla tunsin olevani kuin toisella planeetalla. Nyt täysin tyyni tunturituuli oli aiempina päivinä viuhtonut laen lumikinokset kurvikkaiksi aaltokuvioiksi kuin merenpohjan hiekan. Siellä täällä sitkeästi törröttävät varvut olivat saaneet kymmenien senttien lumikuorrutuksen päälleen niin, että niiden olisi voinut vannoa osaavan liikkua. Niin eläviltä ne näyttivät sojottavine jääpuikkoulokkeineen. Hiljaisuus oli käsinkosketeltavaa. Sumuvaipan syli oli niin syvä, ettei edes testimielessä hihkaisemani sävelet kaikuneet aavoilla minnekään, vaan pysähtyivät kuin seinään ja uuvahtivat heti alkumetreillä. Kuulin vain ylämäkeen hiihdosta ja tunturien maagisuudesta lisäkierroksia ottaneen sydämeni sykkeen korvissani.

Kuten aina, tunturin sää muuttuu nopeasti. Hädin tuskin olin ehtinyt kahvikuppia kaivaa repusta, kun pilviverho alhaalla laaksossa alkoi liikehtiä ja paljastaa jo tutuksi tullutta, nyt valottoman siniharmaana paljastuvaa pohjoisen maisemaa. Kahvi jäi hankeen kylmenemään, kun aloin vauhdilla järjestellä kameratarvikkeitani ikuistamaan pienen hetken kaamoksen sinertävää maisemaa.

Huomasin olevani yksin pilvien yläpuolella. Alhaalla tunturien välissä sumu piti sitkeästi pintansa eikä liikahtanutkaan. Vain minä ja tunturien laet saimme luvan ihailla kirkastuvaa ilmanalaa sumun peittävän kosketuksen ulottumattomissa. Alhaalla näkemäni muut hiihtäjät jäivät nollanäkyvyyden armoille. Tunsin itseni etuoikeutetuksi, tunturit olivat päättäneet näyttää koreuttaan vain minulle. Niin ainakin haluan ajatella.

Eteläisellä taivaanrannalla pilviverho avautui ja jostain horisontin takaa heijastui auringon väsähtäneitä, mutta kaamoksen keskellä niin upean valoisia säteitä piirtäen tunturien väliin kultaisen viivan kuin isolla pensselillä suoraan vedetyn. Viime aikoina lukemissani eräkirjoissa kaamoksen tunturien väliin piirtämä kultainen viiva mainitaan usein. Vanhan kansan tietämyksen mukaan se ennusti kirkasta ja kylmää yötä. Tiedä häntä, minulle kultainen viiva merkitsi ainutlaatuisen kaunista valoilmiötä keskellä siniharmaata hankien autiomaata.

Rauhoituttuani kaiken kauneudesta maltoin juoda kylmenneen kahvikuppini tyhjäksi ja hotkaista hileiset voileivät kotimatkan voimiksi. Kirkas laaksomaisema ja auringonsäteiden kultainen hohde katosivat ennen evästaukoni loppua. Pimeys laskeutui nopeasti, sumu nousi silminnähtävää vauhtia ylös tunturien rinnettä ja palautti valkoisen erämaan tyhjyyden. Kiristin otsalampun remmin, nostin hankeen säälittä heittämäni repun takaisin selkään ja lähdin laskeutumaan ainoaan suuntaan, minkä kaikennielevässä valkoisuudessa pystyin päättelemään olevan takaisin kotiin päin – alas.

♥: Sanna

Elon hiljaisuus

Elon hiljaisuus

Sain huolestunutta palautetta kylältä, miksi en ole kirjoittanut pitkään aikaan. Sille ei ole erityistä syytä, tekosyitä sen sijaan pitkä liuta. On kiire, väsyttää, inspiraatio on hukassa.

Elo pohjoisessa on ollut viime viikkoina kaikin puolin hiljaista. Lumipeite peittää maiseman ja imee luonnon vähäiset joulukuiset äänet kylmään syliinsä. Maantieltä kaikuu aamuisin lumiauran jylhä jyräys sen kyntäessä yöllä satanutta uutta lunta aamutyöläisten edeltä tienpientareille. Poronkello kilkattaa sinihämyisessä metsässä hiljaa kuin muistutuksena lähestyvästä joulusta.

Marraskuun syvä, kaikennielevä pimeys on vaihtunut taianomaiseen valkeuden valoon maisemaa peittävän lumihangen myötä. Aurinko käy joen vastarannan metsän siluetin yläpuolella enää häviävän hetken maalaamassa taivaan punakullan sävyyn muutamaksi tunniksi ennen kuin hämyinen sini palaa taivaalle. Pimeää se ei kuitenkaan ole. Siniharmainen hanki valaisee maiseman niin, ettei metsässä kulkiessa tarvitse otsalla roikkuvaa lamppua laisinkaan. Jos kuutamo pääsee pilkistämään lumisateisten pilvien lomasta, valaisee se maiseman paremmin kuin autojen etunokan lisäledvalot.

Hangen saapumisen myötä seikkailut ovat harventuneet, kulku hidastunut ja päivät keskittyneet tuvan lämpimänä pitämiseen, kirjojen lukemiseen ja neulomiseen. Useammin kuin kerran olen tunturiseikkailulta kääntynyt takaisin syvien kinosten vaikeuttaessa vaellusta lähes mahdottomaksi. Öisin salamyhkäisesti hiipivä pakkanen on tuntunut autiotuvan hirsiseinien läpi luissa ja ytimissä. Talvi ei ole helppoa aikaa retkeilijällekään.

Koko viikonlopun mittaiset seikkailut ovat vaihtuneet lähimetsien ja joenvarren umpihangessa kahlaamiseen. Mieli kaipaa ulos ja luontoon, pimeälläkin. Usein kotona seinien sisällä synkistynyt mieli valkenee ja virkistyy tuntiessaan kipakan pakkasen, lumisen tuulen tuoksun ja taivaan purppuran sinisen tuikkeen.

Joki on ollut jäätyneenä jo tovin. Olen varovaisesti testaillut rantaviivan jään kestävyyttä. Toistaiseksi se kestää hyvin, mutta naapurin kertoman mukaan jänkältä valuvat pienet purot pitävät jään petollisena vielä hyvän tovin. Odotan malttamattomana aamua, jolloin sujautan jalkaani historiaa havisevat puiset metsäsukseni ja suksin joen hankea pitkin pohjoiseen. Vapaa on vain umpihanki, niinhän se on.

Päivät valuvat hitaasti kohti vuodenvaihdetta. Valoisaa aikaa on enää vain muutama tunti, illat tuntuvat pitkiltä pimeyden vetäessä verhon maiseman ylle heti iltapäiväkahden jälkeen. Onnekas on se, joka ehtii olla ulkona tuon muutaman maagisen valon tunnin ja todistaa kaikki ne sinisen, punaisen ja keltaisen sekoittuvat sävyt, joita häipyvä valo maalaa taivaanrantaan pastellinsävyisin siveltimenvedoin. Kaamosaika ei todella tarkoita sysimustaa pimeyttä vuorokauden ympäri.

Välillä on vaikeaa vain olla paikallaan ja rauhoittua. Joudun harjoittelemaan tietoisesti sitä, että joskus voi vain olla. Vetää peiton korviin jo iltapäivällä, jos väsymys sitä vaatii. Unohtaa hetkeksi seuraavan päivän aikataulut ja uppoutua kirjan kanssa sohvan uumeniin. Nauttia ohimenevästä valon kajosta mökin seinällä tai tuijottaa lintulaudan vierailijoiden loputtomalta näyttävää ruoan metsästämistä. Olla hetkessä. Niitä on olemassa vain yksi kerrallaan, kannattaako sitä silloin hukata?

♥: Sanna

Marraskuu

Marraskuu

Marraskuu on ollut harmaa. Kaikissa sen sävyissä. Päivä valkenee kymmenen maissa mustan maan ja vesisateen saattelemana hädin tuskin aamua kirkkaammaksi vain syventääkseen muutaman tunnin jälkeen harmaan sävyjä ja hiljentyen taas uudelleen yön tummuuteen. Lumisade antaa pientä toivoa viikon välein valkeudellaan, mutta luovuttaa pian lämpimän ilmanalan paineen alla.

Vesisade on vapauttanut joen väliaikasesta jääpeitteestään. Virta heiluu kovassa tuulessa vasten rantojen väsyneitä ja väljähtäneitä koivikkoja, joista viimova pohjoistuuli on huuhtonut viimeistekin värit. Vesi näyttää virtaavan kovassa syystalven tuulessa pohjoiseen, suuntaan, johon sen ei kuuluisi virrata. Autiot rannat ovat hiljaiset, tuntuu kuin kaikki elämä olisi niistä kadonnut johonkin koloon odottamaan parempia päiviä.

Marraskuu on kovaa aikaa. Paitsi luonnolle, myös meille ihmisille. Valon vähyys jo itsessään ottaa koville, sen lisäksi päälle painaa kiire – asia, jota itsen pyrin välttämään viimeiseen asti kaikin keinoin siinä silti useinkaan onnistumatta.

Miksi on aina niin kiire?

Kysymys, joka on ollut monen mielessä viime viikkoina. Niin, miksi? Juuri marraskuussa, kun meidät ihmiset laitetaan koville jo luonnonvoimien, tai niiden puutteen vuoksi, miksi juuri silloin painaa kiirekin päälle? Kiire, jonka olemme täysin itse luoneet. Ympäröivä luonto uinuu, odottaa kevättä, aurinkoa tai edes lumipeitettä, joka kirkastaa maiseman ja kantaa askeleen paremmin kuin mutainen maa. Miksi me ihmiset painamme kuin viimeistä päivää usein yli omien voimiemme? Koska on jaksettava, kiirehdittävä kohti vuoden loppua ihan vain sen vuoksi, että kaiken voisi aloittaa taas alusta?

Kuulostaa hullun puuhalta, jos minulta kysytään.

Toimin kiireessä erittäin huonosti. Häsellän, hämmennyn omasta häsellyksestäni ja sotkeudun omiin jalkoihini ja ajatuksiini entistä enemmän. Silti en ole vielä oppinut löytämään keinoja sen välttämiseksi tai edes siinä keskinkertaisesti selviytyäkseni. Onko kiire asia, joka pitää vain hyväksyä? Asia, jota ei voi paeta. Jonka kanssa on opittava elämään.

En mitenkään haluaisi.

Kiireessä unohtuu elämän ilo. Jäljelle jää luonnoton selviytymisen tila, nukkuminen, syöminen, työ. Niihinkö koko elämä kiteytyy, jos ei ota asiakseen pitää huolta muustakin? Luovuus, nautinto, ajattomuus, rauha, ilo. Mihin ne katoavat kiireen keskellä?

Luonto osaa odottaa, antaa aikaa. Se ei häsellä, ei kiirehdi. Miksi me emme osaisi? Emmehän ole erillään luonnosta. Emme, vaikka niin usein kuvittelemme. Olemme edelleen kaksituhatluvullakin osa yhtä isoa luontokokonaisuutta kaikkine laitteinemme, älyvehkeinemme, kiireinemme kaikkinemme. Kellon olemme keksineet omaksi orjuuttajaksemme, kalenterin omiksi kalhleiksemme.

Joskus otan aikaa, vaikka sitä ei olisikaan otettavaksi. Otan hetken, jotta pysyn pystyssä kiireen ja hämmentävän häsellykseni keskellä. En omista kelloa, vältän katsomasta aikaa puhelimestakaan aina, kun siihen on mahdollisuus. Katson hiljalleen vaalenevia harmaan sävyjä ikkunasta, astun ulos, kun uskon valon olevan enimmillään ja nautin siitä vähästä, mitä se tällä hetkellä tarjoilee. Pyrin elämään valon mukana, sen vähän, mitä siiä on jäljellä. Se tuntuu luonnolliselta, rauhoittavalta. Se riittää.

Voisiko marraskuun teemana pimeyden, loskan ja kiireen sijaan olla “se riittää”? Pienet asiat riittävät. Hetki ajatonta iloa, harmauden sävyjen moninaisuutta ihmetellen – hetki rauhaa. Lopultahan me päätämme, mikä on riittävää ja mikä ei. Lopulta – jos asiaa oikein ajattelee – me olemme omasta elämästämme päättävä taho. Miksi emme päättäisi, että marraskuu on ihan riittävä näin? Ilman kiirettä, ilman mistä lie tulevaa painetta suorittaa, jaksaa harmaan pimeiden sävyjen keskellä. Ilman kellon orjuuttavaa tikitystä ja keinovalojen turvin venytettyä väsymystä.

Aion kokeilla sitä. Se riittää juuri nyt.

❤️: Sanna

Pallastunturin kylmä aamuaurinko

Pallastunturin kylmä aamuaurinko

Sunnuntaiaamuna käänsin auton kotipihasta puoli seitsemältä kohti Muoniota, kohti Pallastuntureita. Kotoani matkaa kertyy tunnin verran, joten pilkkopimeässä aloitettu aamu valkenisi sopivasti tunturin juurella. Se oli suunnitelma.

Lumipeite on vähentynyt ja taas kasautunut sitkeästi uudelleen viime viikkojen aikana useaan otteeseen. Kotipihassani lunta on vain muutama senttimetri, tuntureilla se ilmeisesti ei ehdi sulaakaan, joten sinne sitä on ehtinyt kertyä jo kolmatta kymmentä senttiä. Lähestyttäessä Pallastuntureita lumiset tunturihuiput piirtyvät horisonttiin jo kaukaa lumettoman, tumman metsän takaa.

Parkkipaikka oli tyhjä, Pallashotellin ikkunat pimeät ja maisema aution kylmä ja sininen saapuessani tunturin juurelle. Vaikka nautinkin muiden retkeilijöiden kanssa jaetuista hetkistä, tarinoista ja tutustumisista, tunnen löytäväni erilaisen kokemuksen saadessani koko tunturikokemuksen vain itselleni. Valitsenkin luontohetkilleni yleensä ajankohdat, jolloin tiedän saavani nautiskella kaikesta kauneudesta lähinnä yksikseni, joten autio ja pimeä parkkipaikka oli ilo silmälle.

Tällä kertaa toimin useaan kertaan sanomani periaatteen vastaisesti, ettei väliä ole päämäärällä, vaan matkalla. Aurinko nousisi juuri toiselta puolelta tunturia, joten lähes juoksin tunturinrinnettä ylös ehtiäkseni huipulle ensimmäisten säteiden kanssa. Mielessäni pyöri lukemani saamelaistarina, jossa hyvä ja paha noita juoksevat kilvan tunturin huipulle kaamoksen jälkeen voittamaan auringon ensisäteet itselleen ja siten määrittävät seuraavan vuoden valoisuuden tai pimeyden. Tällä kertaa valonsäteiden kilvassa oli vain minä ja kovaa vauhtia tunturikoiraksi muuttuva Papu, jonka pikku tassut kipittävät lumista tunturinrinnettä ylös yllättävällä vauhdilla.

Olen oppinut tunturisään olevan nopeasti muuttuva, arvaamaton ja hallitsematon. Opin jo kesällä, että heinäkuussakin tunturinlaella tulee kylmä eikä villavaatteet ole lainkaan liioiteltuja, vaikka maanpinnalla lämpötila hipoisi pariakymmentä. Silti unohdan asian innoistuksissani, kuten nytkin. Pariakymmentä metriä ennen huippua tunturin yli pyyhkivä tuuli yltyi niin kovaksi, että piposta oli pidettävä kaksin käsin kiinni. Huipulle kiipesin reilussa etunojassa tuulen painetta vastaan taistellen. Laella jaksoin hädin tuskin seistä paikallani sen verran, että sain otettua muutaman valokuvan auringonnoususta. Tuulen voima oli valtava. Se oli pyyhkinyt huipun lähes lumettomaksi. Askelistani nouseva lumihile katosi hurjalla vauhdilla tunturin toiselle puolelle ja viuhahti kohti alhaalla jylläävää järven pintaa.

Maisema oli henkeäsalpaavan kaunis, mutta villi.

Ajatuksissani oli nauttia kahvikupillinen ja rauhallinen aamu huipulla nousevan auringon kanssa, mutta tunturisää oli eri mieltä kanssani. Jouduin muuttamaan myös reittisuunnitelmaani, joka olisi jatkunut pitkulaista tunturinlakea pitkin kiertäen sen toiselle puolelle. Papu oli hätää kärsimässä istuen isoimman kiven vierustalla, minkä huipulta löysi ilmeisesti peläten olevansa pian lentävien lumihileiden seuraaja matkalla kohti alhaalla odottavaa kylmää järvenpintaa.

Tunnottomat sormet eivät kaivaneet repusta kahvikuppia ja vilttiä, vaan räpelsivät nopeasti kameran linssisuojuksen irti napaten muutaman valokuvan tärisevin käsin hyytävässä tuulessa.

Tuuli tyyntyi siedettäväksi takaisinpäin kävellessä ja rauhoittui tutuksi tunturiviimaksi huipun kadotessa auringon kultaamana selän taakse. Tunturien väliin jäävät varjokohdat saavat uskomattoman monet sävyt vähäisissäkin valonsäteissä.

Kahden keron väliin jää poroaitaus, johon oli kasattu tokallinen tunturista kerättyjä poroja. Niiden kilisevät kellot kaikuivat tuulen viimassa sen kääntyessä sopivasti kulkijaa päin.

Kiertäessäni aitauksen viertä sen portille saapui juuri moottorikelkan selässä kaksi tuuheaan poronnahkalakkiin käärittyä lasta isänsä kanssa. Saavuimme portille yhtä aikaa, lapset ihastelivat Papua ja sen tuuheaa, tuulessa vipattavaa turkkia. Kysyttäessä mies kertoi porojen odottavan seuraavan päivän erottelua, jossa tarkastetaan porojen kunto, valitaan teuraaksi menevät ja merkataan tänä vuonna syntyneet vasat. Lyhytsanainen poromies karvahattuisine lapsineen katosi pian porotokan sekaan, joten jatkoin matkaani alemmas tunturiin kahvitauko mielessäni.

Laaksossa kahden tunturin välissä on tupa, porokämppä, jonka jyhkevän hirsikehikon suojiin tuuli ei yltänyt niin purevasti. Istuin hetken kahvikupillisen kanssa nauttien pienen pienestä lämmöstä, jonka kuvittelin auringon suovan poskilleni. Termospullon tyhjetessä kuulin moottorikelkan lähestyvän äänen. Poromies lapsineen saapui pihaan kertoen tulleensa porokämpälle hetkeksi kylmää suojaan. En ollut ainut, jota tunturituuli koetteli.

Takaisin parkkipaikalle saapuessa aurinko oli kääntynyt jo takaisin kohti horisontin alareunaa. Maisema ei juuri muuttunut auringonnousun punakullan sävyisestä hehkusta ennen kuin laskeva aurinko maalasi samat värit sen ylle.

Talviauringon valo on lyhyt, mutta mahdottoman kaunis.

Valoa ja lämpöä talvipäiviisi täältä tuntureilta ☀️

♥: Sanna

Valoa pimeydessä

Valoa pimeydessä

Kysymys, jota minulta – uudelta lappilaiselta – kysytään eniten on se, miten pärjään täällä pimeyden keskellä. Hämmentävästi sitä kysyttiin Instagramin puolella useasti jo kesällä, heti yöttömän yön loppumisen jälkeen. Valoahan täällä riitti vielä pitkään yöttömän yön jälkeen enemmän kuin etelässä. Vasta syyspäivän tasauksen jälkeen me pohjoisen asukkaat luovuimme valoherruudestamme ja joudumme sopeutumaan vähenevän valon määrään.

Tällä hetkellä on pimeää, sen myönnän. Viimeisen viikon on satanut vettä lähes joka päivä. Se on sulattanut viimeisetkin lumen rippeet. Musta maa imee kaiken valon sisäänsä ja vähäisenkin valon menettänyt tumma taivas korostaa lähes koko päivän hallitsevaa mustuutta. Jos ilma on sumuinen ja sateinen, aamupäiväkään ei jaksa valostua kovin paljon, vaan luovuttaa ja jää kytemään himmeän harmaan eri sävyjä.

Pimeyden ja harmauden keskellä kukin selviytyy omalla tavallaan. Jotkut tekevät kotiin pehmoisen pesän kuin kontiot konsanaan, hautautuvat vilttien ja takkatulen lämpöön ja vuoraavat itsensä mukavuuksilla ja mieluisilla sisäpuuhilla. Toiset etsivät vaihtoehtoisia valon lähteitä, kynttilöitä ja sähköisiä tunnelmavaloja auringon lomaillessa pääosin eteläisellä pallonpuoliskolla jättäen meidät pohjoisen väen oman onnemme nojaan.

Harrastan itse molempia. Kulutan kynttilöitä enemmän kuin kehtaan myöntää, sytytä ne aamuin illoin hämärän hetkinä luomaan valoa ja elämää sisätiloihin. Takkatuli on kuin kynttilöiden isoveli. Se pitää huolen mökin lämmöntuotannosta ja tuo omalla rauhallisella loimullaan kovasti kaivattua valoa tuvan tummiin seiniin.

Näillä konsteilla pärjää jo pitkälle.

Viihdyn kotonani ja sisällä hyvin, mutta tarvitsen ulkoilmaa. Erityisesti pohjoiseen muuttoni jälkeen huomaan, etten pysty olla täysipäisenä sisällä koko päivää (miten osasinkaan kaupungissa sen taidon?), kaipaan ulos, tuntemaan tuulen ja sateen, jos muuta ei ole tarjolla.

Auringon poissaollessa kuvaan astuu luonnon muut valonlähteet. Kuu ja suunnattoman suuri ja syvä tähtitaivas. Viimeiset päivänvalon rippeet tuntureiden siluetin taustalla. Takkatulen lämpö ja sen elävältä tuntuva, varjoissa leikkivä valo.

Ja revontulet – ne pohjoisen valoista maagisimmat. Kun revontulet täyttävät taivaan, ei muuta valoa tarvitakaan. Vihreän ja punaisen sävyt valaisevat sielun pimeimmätkin sopukat. Taianomainen valo ja tunnelma säilyy vielä pitkään niiden himmenemisen jälkeenkin. Olen nähnyt revontulia aiemminkin, mutta en olisi uskonut, minkälaisen tunnelman ne voivat saada aikaiseksi loistaessaan koko pohjoisen taivaankannen täydeltä, liikkuen kuin elävät olennot aaltoillen ja kiemurrellen yli tähtitaivaan horisontista toiseen. Revontulten valossa kaikki pimeys unohtuu.

Revontulet valaiset koko taivaan Lapissa kaiken muun pikeyden keskellä.
Revontulet valaiset koko taivaan Lapissa kaiken muun pikeyden keskellä.

Pimeyden kanssa painiessa asiaa helpottaa kummasti se, että tämä on yhteinen kärsimys. Lunta ei ole missään muuallakaan, pimeys on muuallakin – etenkin täällä pohjoisessa – yhtä syvää ja kaiken nielevää kuin tässä Muonionjoen rannallakin.

Eilen aamiaiseni keskeytyi huomattuani ikkunasta kajastavan nousevan auringon ensisäteet. Aurinko ei ole näyttäytynyt harmaan taivaan läpi ainakaan viikkoon, joten sen pienikin esiintyminen on otettava juhlallisesti vastaan. Jätin aamiaiseni kylmenemään pöydälle ja lähdin lempipaikkaani joen varrelle tervehtimään ystävääni aurinkoa ja nauttimaan sen ainakin henkisesti lämmittävistä säteistä.

Pimeimpienkin hetkien keskeltä löytyy aina pieni valonlähde, johon tukeutua.

Kestetään vielä hetki, talvi ja valo tulee kyllä pian takaisin. Lämpöisiä halauksia sinulle, mukavaa, kun olet täällä 💙

♥: Sanna

Talven tunne – VIDEO

Talven tunne – VIDEO

Talvi kävi täällä ja katosi taas lämpimiin keleihin, loskaan ja mustan maan syvään syleilyyn. Talvinen sade on tihuttanut vielä kovin kevyttä lumihankea muutaman päivän ja syönyt siihen mustia läikkiä. Loska on vallannut tiet ja pihat. Nyt, jos joskus tuntuu aivan loka-marraskuun vaihteelta.

Muutama päivä sitten oli kuitenkin kaunis talviaamu. Lämpötila oli reilusti pakkasen puolella, vaikka kalpea aurinko pisti parastaan horistontin yläpuolella. Tuore lumi oli juuri kuurannut maan ja kasvit. Kaikki oli kovin kaunista.

Seurasin monta päivää joen jäätymisprosessia. Ensin siinä virtasi jäähileitä pieninä lauttoina, jotka kilisivät ohi mennessään kuin viinipullot merellä seilaavan risteilylaivan myymälässä. Lautoista muodoistui isompia, yhteneviä jonoja, jotka öisin jäätyivät toisiin kiinni ja hidastuivat. Yksi aamu koko joki oli pysähtynyt, virta oli jäätynyt ja hileiden kilinä loppunut.

Olen käynyt joessa uimassa usean kerran viikossa. Ammattilaiset eivät laskisi viime kertojani enää uimiseksi, vaan kastautumiseksi, mutta menköön. Joudun hieman kahlaamaan läpi ruovikon, liukastelemaan kylmällä joentörmällä ja astumaan luontaisen pehmeään pohjaan paljain varpain niin, että varpaiden välit ovat uimisen jälkeen joenpohjasta mustat. Silti, oman rannan rauhaa ei voita mikään. En vaihtaisi tätä parhaimpaankaan uimarantaan, koreimpaakaan laituriin tai lämmitettyihin paljuihin.

Joen kerätessä paksuuntuvaa jääpeitettä ylleen, tajusin, että nämä voivat olla viimeisiä hetkiä, kun pääsen paksulta jäältä uimaan. Kaivoin auton takakontista sinne joskus kirpputorilta hommaamani Ruotsin armeijan vanhan lapion. Sillä on vartta tuskin nimeksikään, mutta teräksisellä terällä paksuimmatkin jään kohdat rikkoutuvat.

Joen törmä on jyrkkä. Rannalta käsin yltin rikkomaan jäätä hieman, mutta jouduin jatkamaan puuhaa vielä vedessä ollessanikin, jotta sain itseni mahdutettua kokonaan avantoon. Puhuin itselleni ääneen: “Hullu nainen, mistä näitä ideoita tulee? Heilua nyt jäätyvässä joessa armeijan lapion kanssa lokakuisessa pohjoisviimassa.” Aina kannattaa olla hieman hullu. Siitä syntyy usein hienoja muistoja tai ainakin hauskoja ja opettavaisia epäonnistumisen kokemuksia.

Jääkylmä vesi turrutti ensin kaikki aistit. Hengitys salpaantui ja kiihtyi vuorotellen. Tuntui, että sydän irtoaa rinnasta sen pamppaillessa yllättävää kylmäshokkia vastaan. Pakotin itseni hengittämään syvään, muutaman kerran jälkeen keho rauhoittui. Tuli harmooninen olo, rauhallinen ja jopa lämmin. Hengitin vielä muutamaan kertaan ja nousin ylös. Liukastelin joen lumisellaa törmällä paljain varpain, jotka eivät enää tunteneet kylmää, mutta olivat kovin punaiset. Nauroin ääneen, olo oli niin upea.

Lämpöisiä halauksia ja kauniita hetkiä alkavaan talveen ❄️

♥: Sanna