Pallastuntureiden yö

Pallastuntureiden yö

Kun säätiedotus lupasi aamuyöksi kirkastuvaa, sain taas inspiraation lähteä tuntureille yöksi. Tällä kertaa ajattelin tähdätä aamuauringon ensi säteisiin. Yöttömästä yöstä on vain muutama viikko aikaa, päivä lyhenee hyvin nopeasti ja aurinko käy horisontin alapuolella jo viiden tunnin ajan. Enää ei mene kauaakaan, kun se ei jaksa nousta enää ollenkaan. Halusin todistaa edes kerran kesän aikana auringonnousua tunturista käsin.

En ole iltaihminen, saati yöihminen. Yleensä tarvitsen säännöllisen unirytmini toimiakseni, mutta jostain syystä heinäkuiset yöt täällä tuntureiden keskellä saavat unohtamaan kaiken tuon. Jotakin maagista tuntureissa on, joka laittaa ihmisen kapuamaan sinne keskellä yötäkin.

Kello oli reilusti yli puolenyön parkkeeratessani autoni Pallaksen luontokeskuksen pihaan ja aloittaessani taivalluksen kohti keroista korkeinta, Taivaskeroa. Matkalla ei tarvinnut olla yksin, yöllisellä suupalalla olleet porot käyskentelivät polun joka mutkassa eivätkä näyttäneet olevan millänsäkään yöllisestä kulkijasta.

Hieman ennen huippua on pieni, kahden tunturin välinen tasanne, joka avautuu yllättäen ylöspäin nousevan tunturipolun jälkeen. Tasanteelta on aava näkymä Hettaan päin. Maisema oli aamuöisesä usvasta ja ilta-auringon kultaisista jäljistä kuin toisesta maailmasta.

Usvalautat liikkuivat hiljalleen ja äänettömästi vaihtaen maisemaa hyvinkin nopeasti.

Näky oli häkellyttävän kaunis. Kuin olisi katsonut vuoristomaisemaa lentokoneesta käsin tai siirtynyt tuonpuoleiseen. Onneksi tunturin rinteillä laiduntavat porot muistuttivat maallisella olemuksellaan hetken todellisuudesta. En tiedä, olisinko muuten uskonut sitä todeksi.

Huipulle kiivetessä maisema peittyi hetkessä painavaan, kosteaan, hiljaiseen usvaan. Se saapui aivan yllättäen selkäni takaa, jopa aavemaisen yllättäen ja tuntui ensikertalaiselle aluksi jopa hieman pelottavalta kokemukselta peittäen kaiken alleen.

Odottelin auringonnousua ja sumun hälvenemistä kivenkolossa kuin jokin maahinen konsanaan. Olin pukeutunut lämpimästi, mutta en arvannut, että sumun nostattama kaikkialle pääsevä kosteus hiipisi luihin ja ytimiin heinäkuussakin. Yritin välillä ummistaa silmäni, mutta tyydyin vain hytisemään untuvapussin sisällä ja välillä kurkottamaan kohti lämmintä termospulloa hörpätäkseni kuumaa kahvia lämmikkeeksi.

Kolmen jälkeen aamuyöllä auringon punainen valo alkoi haihduttaa kosteat pilvet, jotka vetäytyivät vain muutaman minuutin sisällä yhtä hiljaa ja aavemaisesti kuin tulivatkin kokonaan alas tunturista. Jäljelle jäi henkeäsalpaava maisema.

Auringonnousun jälkeen valo muuttui kirkkaammaksi, kovemmaksi ja “tutummaksi” aamun valoksi. Yöllä kosteutta kerryttäneet pilvet olivat vaipuneet taivaanrannassa piirtyvään horisonttiin ja kevyt tuuli kuivasi nopeasti tunturin lakea hallinneen yökasteen.

Pakkasin sumun kostuttamat tavarani, kampesin itseni ulos lämpimästä makuupussista ja aloitin matkan takaisin alas. Alkumatka tunturin laelta on rakkakivikkoa, jääkauden musertamia kiviä vanhoista vuortenhuipuista. Kiveltä toiselle hypellessä pohdin, oliko juuri astumani lohkare ollut muinaisen vuoren huipulla Mount Everestin korkeudella ennen massiivisten jäälauttojen musertavaa voimaa.

Vasta, kun aurinko nousi, tunsin väsymyksen hiipivän kehoon. Heti rakkakivikon jälkeen maisema aukeaa Pallashotellille, missä tiesin ihmisten vetävän sikeitä unia lämpimien peittojensa tuudittamana. Pohdin, josko tarjolla olisi sattumoisin lämmintä aamupalaa saapuessani alas.

Polku kulki kauniin ja eloisan tunturipuron viertä, josta nappasin tyhjentyneihin juomavarastoihin täytettä. Kirkas vesi pulputti seurallisesti lähes koko matkan alas ja tarjoili kuksantäydeltä virkistystä. Jaksan aina ihmetellä, miten tuntureiden aavoilla ja karuillakin keroilla voi riittää näin paljon kristallinkirkasta lähdevettä.

Huipun karun kivikon jälkeen eloisa ja rehevä puronvieri pursusi elämää: niittykukkia, kosteikkokasveja ja aamuvarhaisella iloisesti keskenään kisaavia tunturilintuja.

Verkkaisen laskeutumistahtini seurauksena tunturinjuurella kello näytti jo aamuseitsemää. Satumaisella tuurilla Pallashotellin aamupalapöytä oli kuin olikin juuri katettu – kello seitsemältä aukesivat ovet ja toivottivat nuutuneen seikkailijan höyryävän kahvikupin ja aamiaisen ääreen. Istuessani ikkunapaikalle aamupuuroineni saapui hotellin työntekijä jutustelemaan tuttavallisesti: “Mistäs kaukaa on matkalainen kulkenut? Bongasimme kulkusi jo tunturin laelta asti, valokuvaamassako olit? Taitaa olla yö mennyt taivaltaessa ja ruoka nyt maittaa”.

Todellakin, ruoka maittoi. Väsymyksestä huolimatta olin onnellisempi kuin pitkään aikaan. Jotain maagista olin saanut kerätyksi tunturissa, jota en osaa oikein sanoin kuvailla.

Ehkä se on sitä tunturihulluutta.

♥: Sanna

“Epäonnistunut” aamuyö

“Epäonnistunut” aamuyö

Suunnittelin viikon ainoaksi sateettomaksi ja kirkkaaksi aamuksi valokuvausretkeä Muonion lähellä sijaitsevalle suolle. Olen ajanut sen ohi muutaman kerran kesäisenä aamuyönä ja tiedän siinä olevan upea aamu-usva auringon noustessa juuri oikeasta suunnasta luoden kultaisen hehkun suon tyyneen veden pintaan.

Herätyskello soi 3:30. En osaa toimia aamuisin ilman ruokaa, joten tarvitsin aamiaisen ja kahvia saadakseni itseni käyntiin. Jostain syystä lähtöni venyi ja venyi, olin tien päällä vasta puoli viiden aikaan ja aurinko oli jo korkealla. Aamu oli silti upea. Oma lähimetsänikin oli hämyisen udun peittämä ja meinasin jo jäädä vain siihen kuvaamaan. Matkalla näin myös monta potentiaalista kuvauspaikkaa, mutta mielessäni oli kuitenkin tietynlainen kuva ja tunnelma, joka vaati sitä tiettyä suomaisemaa lähellä Muoniota.

Hieman ennen Muoniota, aurinko meni yllättäen pilveen eikä sumuakaan enää näkynyt. Kello oli jo reilusti yli viiden ja tiesin aamu-usvan ja maagisen aamuauringon alkavan vedellä viimeisiään. Koko taivas oli pilvessä ja ilma oli harmaa, kuten monina muinakin aamuina. En saisi tänä aamuna mielessäni olevaa valokuvausideaa toteutettua.

Harmitti.

Olen lukenu viime aikoina epäonnistumisesta. Siitä, miten epäonnistuminen määritellään ja toisaalta, onko sitä edes olemassa. Onko epäonnistumista olemassa? Iso osa historian tärkeimmistä keksinnöistä on syntynyt epäonnistumisen myötä. Maailman suurimmat firmat kuuluttavat epäonnistumisen nimeen, “fail fast and fail forward”, jotta uusia uraauurtavia ideoita voidaan synnyttää epäonnistumisen oppimiskokemuksista.

Mitä tekisit, jos tietäisit, ettet voisi epäonnistua?

Aika herättävä kysymys, eikö? Inspiroiva ajatusleikki. Mitä tekisin, jos en voisi epäonnistua, jota seuraa jatkokysymys, miksi en tekisi sitä silti? Ehkä osittain tämän kysymyksenkin takia olen tässä, kirjoittamassa, valokuvaamassa, luomassa jotakin uutta, vaikka joka hetki sen luominen nostaa pelon epäonnistumisesta. Loppujen lopuksi ajatus epäonnistumisesta on vain ajatus, oletus. Pahimmillaankin vain kokemus muiden joukossa, josta oppineena voi ponnistaa kohti uusi valloituksia.

Takaisin aamuyön tapahtumiin, jota uteliaat porot kävivät pällistelemässä tuon tuosta.

Päätin ottaa aamun oppimiskokemuksena, käänsin auton ja lähdin takaisin kotiin. Matkalla näin sivusilmällä pienen metsähakkuuaukean, joka kasvoi valtoimenaan maitohorsmaa. Aukean takana kohosi kaunis koivikko, jonka läpi aamuauringon viimeiset kultaiset säteet siivilöityvät lähes täydellisesti aukealle jääneen usvan sekaan. “Tämä on parempi kuin ei mitään”, mietin, kun käänsin auton vielä kerran keskellä tyhjää maantietä ja parkkeerasin tien pientareelle.

Horsmaa ja heinää kasvoi vyötärönkorkuisena, se oli aamukasteesta painava. Tiesin kastuvani läpimäräksi, jos lähden päättömästi kahlaamaan läpi aukean enkä ollut ollenkaan varma, saisinko siltikään tallennettua hetken ja maiseman tunnelmaa tarpeeksi hyvin.

Epäröin hetken istuen kostealla ja kylmällä asfaltilla kameravälineet sylissäni. Yksinäinen poro kopsutteli Muoniosta päin tietä pitkin katsomaan, kuka kumma täällä teutaroi tähän aikaan aamusta.

Päätin kuitenkin yrittää, sitähän tunnetusti ei laiteta, eikös?

Kahlasin vatsaa myöten vettä valuvana aukion toiselle laidalle. Unohdin ajan, unohdin, että oli märkä ja kylmä, unohdin, että kello on puoli kuusi aamuyöllä jossakin Kolarin ja Muonion välissä. En välittänyt siitä, säädinkö kameran asetukset oikein (useimmiten en) ja tuleeko valokuvista sellaisia kuin toivoin. Nautin hetkestä.

Aamu ei ollut epäonnistunut. En saanut toivomaani suomaisemakuvaa aamuauringossa eikä suunnitelmat menneet, kuten olin ajatellut. Aamu oli silti hieno, inspiroiva ja kaunis.

Muistetaan aina välillä epäonnistuakin. Ihanaa, kun luet tarinaani ja olet mukana. Pus!

♥: Sanna

Marjametsässä

Marjametsässä

Viime viikot ovat pääosin olleet hyvin sateisia. Melkein tuntuu, että kun kuuntelen säätiedotusta radiosta tai uutisista, se menee suunnilleen näin: “Sää lämpenee koko Suomessa ihan hellelukemiin asti. Kauan odotettu heinäkuun kesäsää saavuttaa vihdoin Suomen. Ai niin, paitsi Länsi-Lappiin luvataan rankkasateita ja ukkosia. Mutta muuten on hieno kesäsää, nauttikaa!”. Ei ehkä ihan, mutta tiedätte, mitä tarkoitan.

En odota hellettä auringonotto ja ranta mielessä. Odotan, että keli kuivenee ja aurinko pääsee hieman lämmittämään maata, sillä aivan kohta on marjastusaika! Voisin kutsua itseäni intohimoiseksi marjastajaksi. Saaliini ei ehkä ole ennätysmäinen, mutta tavoite on joka vuosi saada pakkaseen marjoja niin, että voin niitä hyvällä mielin syödä joka aamu seuraavaan kesään asti. Toistaiseksi se ei ole vielä toteutunut.

Toisaalta, en murehdi marjasatoa tai sen riittämistä, kun menen metsään. En laskeskele kiloja tai euromääriä kerätessäni marjoja. Olen metsässä, lempipaikassani, nautin luonnosta, hetkestä, eväistä, maisemista ja marjat ovat sen kaiken kaupanpäällisiä. Sitten joskus marraskuun harmaudessa, kun nostan pakkasesta tuoreita, taatusti puhtaita marjoja, muistan tuon hetken metsässä, muistan heinäkuun lämmön ja kaiken sen ihanuuden, mikä antaa odottaa itseään seuraavaan kesään asti.

Se on marjastuksen ydin. Pakastaa ja säilyttää marjojen lisäksi heinäkuiset hetket ilta-auringossa nauttien kahvia, suklaata ja tuoreita mustikoita mättäällä. Siirtää niiden muisto fyysisessä muodossa hetkiin, jolloin niitä on muuten vaikea tavoittaa.

Muutama ilta sitten kävin lähimetsässä marjassa. Käyn siellä lähes joka päivä Papun kanssa lenkillä ja tarkastamassa, missä vaiheessa marjojen kypsyminen on. Marjat ovat antaneet odottaa itseään, mutta nyt en malttanut enää odottaa. Nappasin mukaani kursailematta kymmenen litran ämpärin ja tienvarsikirpputorilta löytämäni metallisen marjapoimurin ja marssin metsään.

Silmät kiiluen löysin marjoja. Niitä on paljon, varpuryppäät raskaina roikkuen. Mutta ne eivät ole vielä kypsiä, vaikka kuinka haluaisin. Ämpäri alkoi täyttymään varsin nopeasti, mutta raakojen osuus siitä oli aivan liian suuri. Tällä mittakaavalla kerääminen ei vielä onnistu.

Phuuh.

Karsin tavotteistani siis pakastimen täyttämisen ja keskityin siihen toiseen, hetkestä nauttimiseen. Otan lähes aina metsään mennessä mukaan jonkinlaiset eväät. Itseni tuntien retkeni venyy kuitenkin tuntien mittaiseksi, vaikka olisin päättänyt käydä vain pistäytymässä. Hukun usein hetkeen ja ajantaju katoaa, kun teen jotakin mielekästä. Kotimatka tuntuu mukavammalta, kun ei tarvitse lähteä tarpomaan vatsa tyhjänä ja mieli kiukkuisena.

Löysin mukavan kiven ja nautimme Papun kanssa ilta-auringon lämmöstä, ympärillä lentävistä kuukkeleista ja sieltä täältä sormin napsittavista mustikoista (Papukin tykkää niistä!).

Eväshetken jälkeen keräsin vielä käsin poimurin täyteen kypsimpiä marjoja. Sain kuin sainkin kotiin viemisiä ja aamupuuron päällisiä. Riittipä niitä pakkaseenkin asti muutama rasiallinen. Lopulta ilta oli kuitenkin onnistunut sekä tunnelman että marjasadon kannalta.

Kotimatkalla tapasin lisää kyläläisiä, joiden kanssa jäin juttelemaan hetkeksi. He kertoivat mustikoiden kypsyvän vielä muutaman viikon ajan, ainakin. Jään odottelemaan, kyllä niiden aika vielä koittaa.

♥: Sanna

Käytännön juttuja

Käytännön juttuja

Olen saanut paljon kysymyksiä liittyen käytännön asioihin; missä asun, kuinka pitkä matka on lähimpään kauppaan, mitä palveluita löytyy kirkonkylältä, millä liikun, kuinka kaukana naapurit asuvat yms. Kiitos niistä, ihanaa, että saan kysymyksiä!

Tässä vastauksia kaikkeen siihen ja vähän myös vierestä.

Millä kuljet paikasta toiseen?

Omistan auton. Ilman sitä kulkeminen olisi taatusti hankalaa. Autolla käyn muun muassa kaupassa Kolarin kirkonkylällä, jonne on noin kuuden kilometrin matka. Tulen käyttämään autoa paljon myös elokuussa alkavassa työssäni liikkuessani kylältä toiselle, tuntureille ja takaisin. Kilometrejä kertyy matkamittariin huomaamattakin. Olen oppinut jo sen, että tankki kannattaa täyttää viimeistään, kun mittari on puolessa välissä, ettei pitkillä välimatkoilla käy huonosti sen suhteen.

Mitä palveluita kylältä löytyy?

Ison tien varressa on uudehko kauppa, posti, Alko, kierrätyspiste ja kylmä polttoaineasema. Kauppa on selvästi kalastajamatkailijoiden suosima, parkkipaikka on usein täynnä kalastusveneitä vetäviä autoja. Kauppa ei vedä vertoja isojen kaupunkien hypermarketeille, mutta toistaiseksi olen löytänyt sieltä kaiken tarvittavan. Myös aamukahviini tarvitsemani iKaffen sekä lempi”mausteeni” savustetun seesamiöljyn. Kaikki hyvin, siis.

Kolarin kirkonkylä näyttää siltä, miltä mikä tahansa joskus kukoistaneen pienen kunnan keskusta voi näyttää. Tyhjiä liikehuoneistoja, autiot kadut ja muutama vielä pystyssä oleva pikku putiikki. Mutta silti täältäkin löytyy kaikki tarvittava; pankki, apteekki, koulut, päiväkoti, vanhainkoti, nuorisokeskus ja ilmeisesti kylän tärkein putiikki, kalastustarvikekauppa.

Kirkonkylän läpi ajettaessa Ruotsin raja tulee nopeasti vastaan. Ruotsin puolelle kauppaan on noin kahdeksan kilometriä matkaa. Siellä en ole vielä käynyt, mutta aion kyllä käydä syksymmällä.

Mitkä ovat lähimmät kaupungit?

Lähimmät kunnat ovat Pello ja Muonio. Muonion läpi ajoinkin jo kerran matkallani Pallastunturille. Rovaniemi on lähin isoin kaupunki, sinne matkaa kertyy alle 200km. Siellä tiedän kyläläisten käyvän välillä hakemassa isompia ostoksia ja aion itsekin, kun tulee tarvetta käydä kaupungissa. Eihän tuo ole matka eikä mikhään, voisi joku paikallinen sanoa.

Lähin iso keskus on Äkäslompolo ja Ylläksen alue. Siellä olen muutamaan kertaan käynyt, lähinnä patikoimassa kansallispuiston poluilla ja tuntureilla. Äkäslompolossa on vilkkaampaa kuin kuvittelin. Nyt on kyllä matkailun huippukuukausi meneillään ja vallitsevat matkustusrajoitukset ovat tuoneet entistä enemmän kotimaanmatkailijoita tännekin.

Äkäslompolosta näkee sen olleen joskus pieni kylä tuntureiden kupeessa; siellä täällä kukkaniittyjen keskellä kohoaa hienoja hirsirakennuksia ja maalaispihapiirejä. Niiden rinnalle on noussut maisemaa hallitsemaan kaikenmoisia majoitusmökkejä, välinevuokraamoita, kahviloita, matkamuistomyymälöitä ja matkailuyrityksiä. Matkailuautot ja maastopyörät hallitsevat katukuvaa.

Äkäslompolon keskustassa on somestakin tuttu Jounin kauppa. Kävin siellä yhtenä iltana etsimässä hyttyskarkotinta, tuloksetta. Kauppa on huomattavasti isompi kuin Kolarin kirkonkylän ja varsinkin tuoretavaroita oli selvästi enemmän. Lisäksi yllättävän paljon vaatteita, Lapin matkamuistoja ja toki alkoholihylly oli metrejä pidempi kuin oman lähikauppani. Kaupan yhteydessä on myös ravintola, Alko, apteekki ja parkkipaikan toisella puolella välinevuokraamo ja joitakin pieniä putiikkeja.

Onko hyttysiä?

On. Onko niitä paljon? On. Tottuuko niihin yhtään? Ei.

Tuulisella ja aurinkoisella säällä sekä paikoittain sääskiä on vähemmän, mutta jostain syystä ne viihtyvät erityisen hyvin mökkini pihapiirissä. En ole voinut toistaiseksi nauttia pihallani oleskelusta juuri ollenkaan. Heti, kun pysähdyn, valtava armeija hyökkää kimppuun . Odotan juuri postista hyttyskarkotinta, jota Jounin kaupalta kävin etsimässä. Sen pitäisi kuuleman mukaan auttaa parhaiten.

Tähän mennessä olen Papun kanssa käyttänyt koirille ja hevosille tarkoitettavaa luonnollista hyttysmyrkkyä sekä hajutonta Offia, koska en kestä kaikista tujuimpia myrkkyjä. Hyttysten pistoihin löysin paikallisesta myymälästä mesiangervovoidetta. Se on tehokas kutinan poistaja ja kovassa käytössä.

Kuinka kaukana naapurisi asuvat?

Molemmin puolin on talot noin sadan metrin päässä. Toisessa on asukkaita vain kesäisin. Toisessa talossa kävin vierailulla, kun kotiini tuli sisälle vieras koira (se on oma tarinansa se). Kuulin, että sen oli ostanut nuori pariskunta. He olivat juuri remontoimassa taloa ja muuttamassa siihen myöhemmin asumaan. Juttelimme pikaisesti ja kysyin, mitä he tekevät ja miten ovat päätyneet kylälle. Toinen heistä oli tehnyt uraa kilpaurheilijana ja puolisonsa hänen managerinaan. He olivat muuttaneet tänne Etelä-Suomesta, koska kaipasivat sitä jotakin ja “miksi ei?”. Kerroin asuvani naapurissa yksin koirani Papun kanssa. “Varsin eksoottinen ratkaisu”, oli vastaus 😀

Omalta pihatieltäni näkyy juuri ja juuri naapurin talo.

Minkälaisessa talossa / mökissä asut?

Asun talviasuttavassa mökissä, jonka löysin Tori.fi:n kautta. Mökistä löytyy kaikki niin sanotut mukavuudet, mutta ei mitään ylimääräistä; juokseva vesi, viemäröinti, normaali keittiö yms. Alakerrassa on tupa varaavalla takalla, pieni keittiö ja sauna. Yläkerrassa on makuualkovi ja isohko aula, jonka olen muuttanut musisointi- ja työtilaksi. Iltaisin on mukava kääriytyä peittojen alle, kun sade rummuttaa kattoa.

Pihasta lähtevät portaat vievät suoraan joen rantaan. Paras asia tässä asumisessa.

Eikö siellä käy aika pitkäksi?

Ei. Nautin suunnattomasti yksin olemisesta enkä yleensäkään kaipaa kovin paljoa aktiviteetteja. Toistaiseksi olen lomalla, joten aikaa on tavallistakin enemmän. Käytän sen lukemiseen, neulomiseen, patikointiin, metsämarjojen kypsymisen tarkkailuun, kukkien keräämiseen, kylään tutustumiseen ja kaikkeen, mitä milloinkin tekee mieli tehdä.

Kiitos kysymyksistä, niitä voi jatkossakin lähettää. Pus!

♥: Sanna

Tunturi-Lapin yötön yö

Tunturi-Lapin yötön yö

Tiesin jo heti tänne muuttaessani, että heinakuun aikana haluan kokea yöttömän yön. Muita suunnitelmia tai tavotteita en tehnytkään. Ensimmäinen viikko oli täynnä sadetta, ukkosta ja pilvistä taivasta, mutta heti kun säätiedotus lupasi selkeää iltaa, ajoin tunnin verran Pallakselle ja kiipesin tunturiin odottamaan keskiyötä.

Todellisuudessa suunnittelemattomuuteni johti siihen, että lähdin kotoa vasta 11 aikaan illalla ja keskiyö koitti juuri ennen kuin saavuin edes parkkipaikalle. Sinänsähän se ei haitannut, kelloon katsomattomuuteni takia en nähnyt keskiyön aurinkoa muuta kuin pilkahduksina auton tuulilasin lävitse.

Pallakselle saapuessa tuntureita peitti tumman sininen pilviverho. Säätiedotus uhkasi ukkos- ja sadekuurojen vaaralla, mutta ajattelin, että ajoin tänne asti, joten en anna muutaman pilven haitata matkaa. Olin yön ainut kulkija. Ilma oli tyyni ja lähes seisoi paikoillaan. Oli niin hiljaista, että voin vannoa kuulleeni, kun pilvet raapivat naapuritunturin kivistä pintaa uhmatessaan ohikulkutiellään.

Kello läheni puolta kolmea yöllä ennen kuin olin lähelläkään tunturin huippua. Aurinko oli jo aikoja sitten hiipunut taivasta hallitsevan pilviverhon taakse, mutta tunnelma ja taivaanrannan värit olivat silti uskomattoman kauniit. Pilviselläkin säällä tunturijono näkyy helposti lähes 50km päähän. Kauemmat tunturit hiipuvat harmonisen luonnonmukaisesti sinisen haaleampiin sävyihin. Jos osaisin maalata, tämän maiseman haluaisin maalata.

Neljän aikaan olin takaisin maanpinnalla – kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti – ja tiellä takaisin kohti kotia. Olen tullut tulokseen, että maailma on kauneimmillaan aina aamuöisin, usein kello neljän aikaan. Pysähdyin useaan otteeseen (tein muutaman kerran myös uhkarohkean u-käännöksen keskellä autiota maantietä), kun näin tien laidalta hienon näkymän. Usva, aurinko ja raikas, vain muutaman asteen nollan yläpuolelle nouseva ilman lämpötila luovat aamuöisin mitä kauniimpia maisemia.

Totuus kauniiden kuvien takana: valokuvaaja kahlaa lenkkarit jalassa nilkkaa myöten jääkylmässä suovedessä, jotta saisi juuri oikean kuvakulman. Mitä vain taiteen eteen, eikö?

Ilta oli ihanaa, mutta mieleen jäi vielä kaihertamaan se keskiyön auringonpaiste. Ajattelin, että retki täytynee toteuttaa uudelleen seuraavana kirkkaana iltana. Monien sattumusten kautta kylään tullut ystäväni keksi kutsua minut mukaan ex tempore -retkelle Ylläksen huipulle heti muutaman päivän päästä. Toiset jäivät tunturin huipulle yöksi. Minä kateellisena telttaa omistamattomana patikoin aamuyön tunteina takaisin autolle ja ajoin yöksi kotiin nukkumaan.

Tälläkin kertaa sadekuurot uhmasivat taivaanrannassa ja lähestyivät suoraan kohti, kunnes kääntyivät aivan tunturin juurella muualle ja jättivät meidät nauttimaan kuivin jaloin yöttömän yön auringonpaisteesta.

Katsoimme kellosta minuutteja, ehtiikö horisontista nouseva pilvilautta peittää auringon ennen vuorokauden vaihtumista. Odotimme kellonlyömää kuin vuoden vaihtumista. Minuutilleen keskiyöllä saimme kilistellä kirkkaassa auringonpaisteessa.

Hetkeä ennen keskiyötä aurinko piileskeli vielä pilviverhon takana. Kuva: Onni Kojo
Mutta kellonlyömälleen keskiyöllä se paistoi kirkkaasti.

Kävelin takaisin tunturin juurelle ja siitä luontopolkua pitkin parkkipaikalle kirkkaasssa auringonpaisteessa kahden aikaan aamuyöstä. Hiljaisuuden rikkoi vain tunturipuro, joka virtasi kurussa läheisestä lähteestä alaspäin. Jostain syystä mietin kaihoisasti, miten enää ikinä voin lähteä täältä pois. Mietin, miten voisin koskaan palata kaupunkiin, ääniin, valoihin, hälyyn täältä täydellisen rauhan ja koskemattoman luonnon keskeltä. En varmasti voikaan. Se oli samalla surullinen, mutta ihana ajatus.

Ihanaa ja aurinkoista uutta alkavaa viikkoa ja heinäkuuta. Kiitos, kun lukemalla jaat hetket ja ajatukset kanssani.

♥: Sanna

Sadepäiviä

Ensimmäinen viikko pohjoisen taivaan alla on mennyt pääosin sateen kanssa. Ja hyttysten. Aika kuluu hitaahkosti elokuvia katsellen ja sadekuurojen välillä ulkona oleillen.

Näin kylällä miehen, joka lenkkeili huiskien samalla sääskiä itsestään koivunoksalla. Otin heti keinon testiin: toimii, mutta ei ole pomminvarma. Sääsket voittavat silti.

Kun sade usein illan suussa lakkaa, lähden ulos tutkimaan lähimetsää. Kuulin, että kyläläiset ovat aikoinaan saaneet valita, haluavatko kylälle katuvalot vai valaistun ladun. Parinsadan metrin päässä kotoani alkaa hieno, valaistu latu- ja polkuverkosto. Fiksuja kyläläisiä, sanoisin.

Heti ensimmäisenä iltana kaivoin muuttokasseista villapaidat, lapaset ja villasukat. Lämpömittari nousee päivisin usein korkeimmillaankymmenen asteen tienoille, joinakin päivinä viidentoista korville. Silti kesä on koreimmillaan, kasvit kukissaan ja marjat valmiina kypsymään. Radiossa kerrottiin runsaiden sateisen lupaavan ennätysmarjasatoa. En malttaisi odottaa!

Illalla, kun sade lakkaa, istun usein hetken Tornionjoen rannassa. Rehellisesti sanottuna istumista ei kestä kovin kauaa valtavan hyttysmäärän takia. Valokuvaamiseenkin olen joutunut kehittämään uudenlaisen ripeän vaihteen, hyttyset kun iskevät heti kun jokin ruuminosa pysähtyy paikoilleen.

Joki muuttaa muotoaan joka ilta. Se saattaa olla tummien sadepilvien verhoama, pinta rikottuna runsaan sadekuuron myötä tai peilityyni puolen yön aikaan. Kamerani on nyt jo täynnä joen eri hetkistä napattuja valokuvia. Saa nähdä, kuinka monta niitä kertyykään tässä rannalla asuessa.

Jatkan lomailuani lähinnä sisällä elokuvia katsellessa ja neuloessa. Olen odottanut iltaa, jolloin taivas selkiytyisi ja pääsisin tunturiin ihailemaan yöttömän yön aurinkoa ennen kuin se tämän kuun puolivälissä loppuu taas tältä vuodelta. Tänään on luvattu aurinkoista iltaa. Taidan siis valmistautua tunturiin lähtöön. Palaan asiaan myöhemmin, miten käy!

♥: Sanna

Muutto Lappiin

Muutto Lappiin

Hei ystävät, minä muutin eilen Lappiin! ❤️

Hullua. Olen edelleen hieman hämmentynyt enkä ole tainnut sisäistää asiaa ihan vielä. Lähdin ajamaan eilen Tampereelta aamulla neljän jälkeen. Oli mitä kaunein aamu, aurinko oli juuri noussut, radiossa soi Yle Radio Suomen – lempiradiokanavani – aamuvarhaisohjelmat. Auto oli pakattu edellisenä iltana täyteen, Papu matkusti etupenkillä omalla viltillään, termari oli täynnä kahvia.

Söin aamupalan jossakin päin Pohjanmaata tienpielessä, nukuin päiväunet Kemin korkeudella sateen ropistessa auton kattoon ja pysähdyin lounaalle huoltoasemalla hieman ennen Tornoiota. Muuten porhalsin iki-innoissani kohti uutta kotipaikkakuntaani Kolaria.

Pysähdyin Tornionjoen varteen samalle paikalle, jolle pysähdyin viime vuonna matkallani pohjoiseen. Tällä kertaa mukanani Papu ja muuttokuorma. Tuntuu, että viime kerrasta olisi aikaa ikuisuus, mutta todellisuudessa siitä on vain kahdeksan kuukautta.

Aamulla saapui muuttokuormani. Päädyin pyytämään muuttofirmaa toimittamaan tavarani, laskeskelin, että isomman auton ja polttoaineiden vuokrauksen jälkeen olisin luultavasti joutunut maksamaan saman summan muutin sitten tavarani itse tai en. Muuttofirma oli Kuljetus Oy Pohjantie (ei kannata nettisivun ulkonäön hämätä, olivat ammattitaitoisia ja huipputyyppejä) enkä olisi voinut olla tyytyväisempi siihen, että joku muu kantoi tavarani autoon, ajoi ne tänne ja purki kanssani. Sain myös erinomaista palvelua, kun murehdin, säilyvätkö musiikki- ja valokuvausvälineeni muuttokuorman seassa ehjinä tänne asti. Säilyivät ne.

Illalla kävin vielä kylällä kaupassa. Kiersin kyläraitin kautta ja meinasin huomaamattani ajaa Ruotsin puolelle. Raja on tässä aivan liki. Vuokranantajat kertoivat käyvänsä Ruotsissa silloin tällöin ruokakaupassa, ihan vain vaihteen vuoksi. Pitänee kokeilla itsekin jahka sairastelutilanne rajan sillä puolen hieman hellittää.

Ostin kaupasta aamukahvin kanssa luettavaksi Lapin Kansa -lehden. Ihan vain, että varmasti vielä aamullakin muistan olevani todellakin nyt lappilainen.

Eilinen ja tämä päivä on mennyt lähes kokonaan sisätiloissa tavaroita purkaessa ja järjestellessä. Muutin talviasuttavaan mökkiin, joka oli valmiiksi kalustetttu. Omaisuuteni karsimisen myötä on vain positiivista, että täältä löytyy valmiina sohvat, pöydät ja muut tarpeelliset. Halusin kuitenkin mukaan myös oman kodin tuntua, joten käytin aamupäivän tyhjentämällä muun muassa keittiöstä mökkiin kuuluvat astiat ja muut keittiövälineet varastoon ja laittamalla omani paikoilleen.

Puoli tupaa on vielä täynnä purkamattomia laatikoita ja epämääräisiä säkkejä, mutta jotakuinkin voin jo tuntea olevani kotona.

Tavarat, joille en vielä keksinyt paikkaa, sijoitin terassille.
Papu ei välitä kaaoksesta, kunhan nukkumapaikka on mahdollisimman pehmeä.

Eilisestä asti on satanut vettä taivaan täydeltä. Se ja hyttysten valtava armeija tuntuivat eilen kuin vihamiehiseltä tervetuliaiskompanialta. Nyt illansuussa hengähtäessäni ensimmäistä kertaa koko päivänä, huomasin, että ulkona paistaakin aurinko. Mökkini sijaitsee aivan Tornionjoen rannalla, vain muutaman askeleen päässä rantaviivasta (jota muuten en tiennyt ennen kuin eilen kurvasin autolla pihaan!!!). Olen jo nyt aivan haltioissani siitä, että näen joen olohuoneeni ikkunasta. Pääsen uimaan suoraan omalta pihaltani, ehkä innostun jopa kalastamaan. En malta odottaa, että pääsen seuraamaan joen ja sitä ympäröivän luonnon muuttumista vuodenaikojen mukaan. Tästä maisemasta näette vielä lukuisia kuvia!

Minun ja Papun taidonnäyte hyttysten torjuntaan 😀

Huomenna jatkan tavaroiden järjestelyä koko päivän, on luvattu sadetta, joten se ei haittaa. Ensi viikolla aion jo lähteä kylää kauemmaksi tutustumaan alueeseen. Ylläskin on niin sanotusti kivenheiton päässä, iiks!

Ihanaa olla täällä!

♥: Sanna

Uuden edessä

Uuden edessä

Vihjasin aiemmin, että syksylle on uudet suunnitelmat. Totisesti.

Päätin muuttaa Lappiin, Kolariin. Kartalla Suomineidon kainalon kohdalle. Kylälle, jossa en ole ikinä käynyt. Tuntureiden, Torniojoen ja loputtoman luonnon keskelle.

Ihanaa!

Itse päätös oli lopulta nopea. Niin nopea, että tässä kesän aikana olen useasti palannut siihen ja miettinyt, onkohan kaikki sittenkin ollut vain unta. Olenko todella viimeisen parin kuukauden (kuinka lyhyt aika se onkaan!) aikana järjestellyt elämäni kokonaan uusiksi, niin että ensi viikolla herään napapiirin yläpuolella, yöttömän yön maassa tavaroineni, koirineni kaikkineni.

Kyllä, niin se vain on.

Keväällä sain sähköpostiini ilmoituksen työpaikasta. Niitä on viimeisten vuosien ajan kilahdellut sinne harva se viikko, joten siinä itsessään ei ollut mitään ihmeellistä. Vaan siinä, miten oikeaan aikaan se osui ja miten hyvältä se kaikki kuulosti. Työpaikka, oman alani, jonka kanssa olen jo tovin paininut onko se oikea ala minulle vai ei, kuulosti niin minun paikaltani, etten voinut sivuuttaa sitä. Painaa roskaposti-nappulaa ja jatkaa elämää. Hain työpaikkaa. Siltä seisomalta sen enempää miettimättä. Se on viime aikoina muodostunut tavakseni tehdä päätöksiä; toiminta ensin, ajattelu sitten. Joskus se toimii, toisinaan ei. Toivon, että tällä kertaa se toimii.

Sen jälkeen kaikki menikin nopeasti; haastattelu, päätös (myönteinen, jee!), asunnon etsiminen, muuton organisointi. Odotus.

Nyt odotus loppuu. Huomenna aamulla auringon noustessa käännän täyteen pakatun autoni nokan kohti pohjoista. Sitä samaa pohjoista, johon viime vuoden lokakuussa kirjoitin jättäväni palasen sydämestäni, jotta voin palata takaisin noutaakseni sen. Nyt en vain nouda sitä yhtä palasta, vaan vien sinne loputkin sydämestäni.

Päivitän pohjoisen kuulumisia ja tapahtumia tänne myös jatkossa valokuvin ja kirjoituksin. Jos haluat olla mukana matkallani, ihanaa, tervetuloa ❤️

♥: Sanna

Kainuun keskikesä

Kainuun keskikesä

Olen kasvanut kiinni taloon, jonka ikkunanpielistä vetää.
En tahdo kuuta taivaalta kuin kerran vuoteen enää.
Paikka se on tämäkin.

Pilvien alla, maan päällä,
mutta nopeimmat junat eivät pysähdy enää täällä.

– Anna Puu

Vietin keskikesän juhlaa Kainuussa lapsuuden kesien maisemissa. Talossa, jossa isovanhempani ovat eläneet, viljelleet maata, kasvattaneet lehmiä ja lapsia. Kainuussa vaaran kupeessa, kylällä, jossa ennen oli lapsia ja elämää joka talossa, nyt enää vain muutamassa. Kauniit, vanhat puutalot pihapiireineen kuihtuvat olemattomiin vanhojen sukupolvien unohtuessa ja uusien siirtyessä isompiin kaupunkeihin.

“Meidän talossa” on vielä elämää, kesäisin ainakin. Talossa, joka on pysynyt lähes muuttumattomana vuosikymmenet. Jonka käyttövesi virtaa navettarakennukseen viereisessä metsässä sijaitsevasta lähteestä, kiehuvasta hetteestä. Jonka pirttiä hallitsee punainen leivinuuni, keinutuoli ja pirtinpöytä seinänviertä kiertävine puupenkkeineen. Jota ympyröi aitojen niittykukkien täplittämät pellot ja hirsiset talousrakennukset. Jonka portailla on otettu monet sukukuvat ja vietetty lukuisat illat.

Siellä vietin keskikesän juhlaa sukulaisteni kanssa.

Juhannusjuhlinta itsessään oli leppoista, kuten kainuulaiset muutenkin. Savusaunan lämmitys oli niin sanotuista aktiviteeteista se hienoin. Itse lämmityshän on monimutkainen proseduuri, joka on siirtynyt sukupolvelta toiselle ja hiotunut matkalla viimeistä piirtoa myöten täydelliseksi. Savusaunan löylyissä ei tule katkua eikä nokea, kun se lämmitetään oikein. Oikein lämmitettynä löyly on lempeä kuin keskikesän yö, lämmin ja hivelevän savuinen olematta kuitenkaan pistävä.

Sukupolvet eivät ole vielä vaihtuneet niin pitkälle, että minulle siunaantuisi savusaunan lämmittämisvastuu. Joka vuosi kysyn samat kysymykset, käymme yhdessä läpi lämmittämisen vaiheet, mutta seuraavana vuonna se on taas unohtunut ja kaikki on aloitettava alusta. Tänä vuonna toivoin ohjeita kirjallisena ennen seuraavan lämmityssukupolven vaihtumista.

Juhannusyöksi keräsin taloa ympäröiviltä pelloilta sylillisen niittykukkia. Täällä ne saavat kukkia vapaasti, lupiinit ja muut vieraslajit eivät ole ehtineet vielä Kainuun korpeen asti. Vitsailin ottavani tänä vuona varman päälle juhannustaikojen teon. Tästä sylillisestä riitti tyynyn allekin.

Viimeisenä iltana kävimme kävelyllä vaaran päällä. Hyttysten armeija hyökkäsi heti, jos askel pysähtyi hetkeksikin ihailemaan vaarojen sinisenä hohtavia siluetteja horistontissa. Toissavuonna hakattu metsä oli silloin surullinen näky, nyt se uhkui uusia vadelmanversoja ja horsmia ja loi upeat raamit vaaramaisemalle.

Lähtöaamuna mieli on aina haikea. Aikaa tuntuu kulkevan samaan aikaan verkkaisen laiskasti, mutta kuitenkin liian nopeasti. Viimeisenä pitää kirjoittaa talon vieras- tai päiväkirjaan, jota on pidetty katkeamatta jo kohta kolmatta vuosikymmentä. Sinne merkitään tärkeimmät tapahtumat; kuka kävi ja koska, mitä tehtiin, minkälainen ilma oli, koska se ja se on korjattu, koska pihan pihlaja ja syreeni kukkivat, koska tuli ensilumi, koska se suli keväällä ja niin edelleen. Menneistä asioista ei koskaan tarvitse kiistellä, ne voi aina tarkistaa päiväkirjasta. Joku kirjoittaa vain faktat, toinen kirjoittaa perään myös vitsin.

“Kainuu-Suomi -sanakirjasta: Positiivisuutta pohjalaisittain: Kun selevänä tekköö sen, mitä pöhönäs on luvannu, nii oppii pitämähän turpansa kiinni.”

Muutamaa vintin portailta kaivettua vintagevaatetta ja tädin antamaa käsityötä rikkaampana käänsin auton haikein mielin ensin heinän peittämälle pihatielle, sitten pölyiselle vaaran laelta saapuvalle tielle ja lopulta kumman kovalta tuntuvalle asfaltoidulle maantielle. Maantien varrella pysähdyin vielä suon reunaan ihastelemaan Kainuun kukkaa, tupasvillaa. Poimin kimpullisen pumpulipalloja, käänsin radion kovemmalle ja aloitin pitkän matkan takaisin.

Kiitos Kainuu ja sukulaiset keskikesän rakkaista hetkistä.

♥: Sanna

Valokuvat Retki-lehteen

Valokuvat Retki-lehteen

Mun ottamia valokuvia on julkaistu uusimmassa Retki-lehdessä (5-6/2020). Aivan ihmeellistä. Mun päästäni tulleet ajatukset, ideat, mun silmin nähdyt asiat kameran linssin läpi on painettuna lehdessä, josta ihmiset maksaa, josta ne hakee inspiraatiota ja jonka kuvia ne selailee lehtihyllyllä.

Oon vähän mykistynyt.

Eihän se iso juttu ole, ei kansikuvajuttukaan, mutta silti. Iloitsen pienistäkin voitoista ja tämä nyt on jo sitä pientä seuraava.

Retki-lehdessä ottamiani valokuvia Itäisen Suomenlahden kansallispuistosta.

Kuvat päätyivät lehteen, kun kukkamekkoretkeilykaverini Emma otti yhteyttä Retki-lehteen antaakseen kritiikkiä ja tuosta vain muina naisina kysyäkseen, miten kirjoittajat valikoidaan lehteen. Että sopisiko ehdottaa uutta juttua (Emma on juuri semmoinen – eikö ole ihanaa!). Sopihan se. Päätoimittaja pyysi ensin nähtäväkseen valokuvia, minä ne hänelle toimitin, Emma kirjoitti tekstin ja suit sait lehti on lehtihyllyllä. Huhhuh.

Retki-lehdessä ottamiani valokuvia Itäisen Suomenlahden kansallispuistosta.

Kuvat ja teksti on viime vuoden Itäisen Suomenlahden kansallispuistoreissulta. Siitä en ole kirjoittanut omaa juttuaan, koska blogini ei ollut silloin vielä olemassa, mutta rein pikaisen vilauksen retkeen viime vuoden tiivistyksestä, se löytyy täältä.

Retki-lehdessä ottamiani valokuvia Itäisen Suomenlahden kansallispuistosta.

En tiennyt, koska lehti julkaistaan. Hölmönä odotin, että päätoimittaja ilmottaisi siitä meille. Eihän siinä niin käynyt. Viime viikonloppuna samaisen Emman kanssa olimme melomassa Päijänteen kansallispuistossa (sieltäkin on tulossa hienoja valokuvia pian!). Pysähdyimme Padasjoen piskuisessa marketissa ostamassa matkaeväitä ja siellähän lehti oli lehtihyllyllä. Nappasimme sen mukaan ja iloitsimme yhdessä tästä saavutuksesta Päijänteen kansallispuiston nuotiopaikalla ilta-auringossa.

Retki-lehdessä ottamiani valokuvia Itäisen Suomenlahden kansallispuistosta.

Ihanaa viikkoa!

♥: Sanna