Talvi pitää kovasti kiinni, vaikka maaliskuu vetelee jo pitkällä. Menneellä viikolla Tunturi-Lapissa rikottiin talven pakkasennätys, alle -35C näytti Kittilän mittauspisteellä. Talveksi se ei ole kovin kova, mutta kyllä se kylmältä tuntuu. Toissapäivänä kotimittarikin näytti aamulla -32C. Kyllä siinä hampaat hieman jo kalisee.
Kylmät kelit tietävät kirkasta taivasta. Taivaallahan tapahtuu. Revontulia on ollut monena yönä, jopa ihan alkuillasta. Niin, että taivaanrannassa hohkaa vielä auringonlaskun puna, kun sen ylle jo levittäytyy tanssivuoroon seuraava valonäytös. Parhaimmillaan kuunsirppi käy vielä kaiken keskellä omalla sorealla näytöksellään, niin on luonnon oma iltashow valmis.
Kerroin jo aiemmin, että ”keräilen” revontulikuvia, oikeastaan niiden sarjoja, jotta voin myöhemmin koostaa niistä pidemmän videon. Varsinaisesti videolla revontulia on hyvin vaikea saada, ainakaan minun kamerakalustollani, joten ainut vaihtoehto saada ne liikkumaan on koostaa lukuisista valokuvista video.
Yhteen, noin 10 sekunnin mittaiseen revontulivideoon, jossa näkyy niiden ja yötaivaan liike, tarvitaan 500-1000 valokuvaa. Siinä riittää keräilemistä, mutta viime aikoina niitä on kertynyt jo kohtuullisesti. Kamera tekee suurimman työn, kun jää yksin pakkasyöhöksi ulos kuvaamaan taivaankannen liikkeitä niin kauan, kun akku jaksaa.
Pimeä käy vähiin, ja kohta revontulikeräily loppuu, kun valoisaa on yöt läpeensä. Nyt vedetään viimeisiä hetkiä, että näitä kaunokaisia voi vielä tallentaa arkistoon.
Kylmyyden lisäksi on lunta riittänyt. Metri on varmasti mennyt jo rikki sen syvyydessä. On hassua katsoa ystävien ja sukulaisten sosiaalisen median päivityksiä sulista kaduista, lenkkareista ja jopa leskenlehdistä. Helposti unohtaa, miten pitkä Suomenmaa onkaan ja miten erilaisia olosuhteita siihen matkalle mahtuu. Etelässä saattaa kohta tareta ja terasseilla, täällä vedellään vielä lumikolan kulta-aikaa eikä toistaiseksi loppua näy.
Valon suhteen olen ristiriitaisissa tunnelmissa. Sitä onkin kertynyt vuorokauteen jo 13h (tarkistin juuri, tämä on ihan paikkansapitävä)! Se tuo mukanaan energiaa ja halua puuhailla, mutta lisääntyy sillä vauhdilla, että on vaikea pysyä perässä.
Lumihangen valkeus ja häikäisevän kirkas aurinko on ajottain osoittautuneet huonoksi yhdistelmäksi, sillä olen alkanut saada niistä migreeneitä. Ei hyvä. Aurinkolasit aiheuttavat niitä myös, joten tilanne on hieman kinkkinen. Toivon, että silmät ja pää tottuvat kaikkeen omalla ajallaan. Nyt ne haikailevat vielä pimeyteen, joka on välillä luotava verhojen ja vilttien taakse piiloutumalla.
Koitamme muun luonnon kanssa selvitä vielä lopputalven koitoksista. Kevät se on tullut joka vuonna tähänkin asti.
Ihanaa kevättä sinne, jos sellainen jo sattuu kotipitäjässäsi jo olemaan. Mukavaa, kun olet täällä 💛
Kerron siinä elosta talven keskellä, uudesta talosta ja peruspäivistä lumen ja pakkasen keskellä. Tuntuu, etten muusta nykyään kerrokaan, mutta kun talvi kestää yli puoli vuotta, niin kyllähän siihen mahtuu monta tarinaa lumesta ja pakkasesta 😁
Vietimme viikon kylässä meidän omassa kodissa. Sanon siksi kylässä, koska oma talo ei ihan vielä täysin tunnu kodilta. Sitä kohti ollaan kovasti kyllä jo menossa, mutta ottaa oman aikansa. Tällä hetkellä ollaan kahden kodin välissä. Tavarat on vähän molemmissa ja mieli koittaa setviä kahden kodin asioita samaan aikaan.
Sanon myös siksi kylässä, koska talomme on kylän ytimessä. Pienen, vain 25 henkilön erämaakylässä. Naapurit tulevat ohikulkeissaan pihalle tervehtimään ja toivottamaan tervetulleeksi. Jos emme heti ehdi kutsua sitten kesällä kahville, kutsuvat itse itsensä. Talomme on kylän vanhin ja tuntuu, että se kuuluu vähän kaikille kyläläisille. En aio sitä muuttaa, niin sen kuuluukin olla.
Samalla purkautui ensimmäinen muuttokuorma talolle. Siitä se lähtee.
Talolla kävi kuhina. Ensin meidän puolesta, kun purimme tavaroita, lämmitimme tupaa, kiikutimme puita uuneihin kaksin käsin ja samalla pohdimme ja aloittelimme kesän korvalla alkavaa kylpyhuoneremonttia.
Talon putket on vanhat ja silloin kun ne on laitettu, ne on tehty vähän sinne päin. Sen saimme oppia sen kuuluisan vaikeimman kautta, kun yritimme korjata keittiön putkiston edellisiä korjausyrityksiä. Pieleenhän se meni. Pari iltaa siinä meni ilman vettä, kun putket suihkusivat vettä seuraavasta liitoksesta, kun yhden korjasi.
Vielä muutamaa yritystä viisaampana vesi pysyi lopulta suunnilleen siellä, missä sen pitikin. Varmuuden vuoksi vielä vesihälytysmittari kaapistoon vahtimaan, jos joku putki vielä päättää luopua liitoksistaan ja saimme virtaavan veden takaisin taloon. Nämä korjataan ammattilaisen toimesta heti alkukesästä, nyt ne oli saatava vain jaksamaan sinne asti.
Aloitamme talon historiassa uuden aikakauden, kun tuomme sinne lämpimän veden kylpyhuoneremontin yhteydessä. Onneksi kaikki muutokset, mitä taloon on tähän asti tehty, ovat olleet maltillisia eivätkä ole juuri muuttaneet talon vanhaa tunnelmaa. Mekään emme aio niin tehdä, mutta koska aiomme asua talossa vakituisesti (ilmeisesti viime kerrasta, kun joku on niin tehnyt, saattaa olla jopa viisikymmentä vuotta), perusasioiden on hyvä toimia.
Kylpyhuoneenkin kanssa haluan toistaa talon kaksisataa vuotta vanhaa tunnelmaa, joten koitamme valita myös kalusteet sinne sen mukaan. Kylpyhuoneita ei ole silloin kaksisataa vuotta sitten meidän tuntemassa muodossa ollut, mutta jotain vanhan tyylistä voi kylpyhuoneessakin olla. Esimerkiksi vessan allaskaapin muokkaamme itse vanhasta, täyspuisesta lipastosta.
Kaiken puuhailun keskellä kävimme muutamaan otteseen suksin tutustumassa lähitienoon luontoon. Joka kerta se yllättää. Ympärillä oleva luonto on monipuolista; on järvi, joki, vaaroja, monimuotoisia metsiä ja luonnonsuojelualueita. Kaikki on ihan suksilla kuljettavan matkan päässä.
Ystävämme Lapista tulivat vierailulle uuteen kotiimme. Kutsumme meitä Lapin perheeksi, niin tiiviiksi on elomme yhdessä pohjoisessa muodostunut. Lapin perhe kävi toivottamassa meille onnea uuteen kotiin, toivatpa tuliaisina vanhaan tapaan käsintehtyä leipää, poronlihaa ja viiniä. No, ehkä vanhaan aikaan ei ollut tapana tuoda taloon italialaista viiniä, mutta ajatus on kuitenkin sama.
Lapin perheen kanssa kävimme metsäsuksin hiihtämässä kotikansallispuistossa, joka sekin on vain muutaman kilometrin matkan päässä. Myös kansallispuiston autiotupa on meiltä autottoman matkan päässä. Kuinka mahtavaa, että pääsemme kotoa ilman autoa autiotupaan yöksi koska vain. Aika ainutlaatuista, sanoisin, vaikken kehtaakaan kovin paljon kehuskella.
Koska talo sijaitsee vaaran laella, se ottaa kaikki talvimyrskyt, lumituiskut ja tuulen tohinat vastaan. Etuoven edustalla kinos on lähes kaksimetrinen, siitä ei näe edes yli. Lunta kasautuu vähän joka seinälle ja vaikka sitä kolaa yhtenä päivänä, on se seuraavana aamuna taas siinä takaisin. Olkoon sitten.
Saunan edusta oli kuitenkin saatava lumesta puhtaaksi, jotta pääsisimme pesulle. Se kun on tällä hetkellä ainut vaihtoehtomme lämpimään veteen ja peseytymiseen. Senkin edessä lunta oli puolisentoista metriä ja talven tuulissa se on kovettunut kovaksi kuin betoni. Muutaman kerran koitin hankea kolhaista muovisella lumikolalla, mutta siitä ei ollut yhtään mitään hyötyä.
Lopulta päädyin käyttämään betoninkovaa hankea hyödyksi. Kaivoin lapiolla sen reunaan muutaman rappusen, kipitin kovaa hankea pitkin saunan ovelle, kaivoin sen eteen kuopan, jotta ovi aukeaa ja voilà, tie saunalle on kolattu helpommin kuin luulinkaan. Varauduin puolen päivän hikiseen hommaan, mutta lumityöt oli hoidettu alle tunnissa. Vanhan talon kanssa tarvitsee muitakin jippoja kuin voimaa.
Illalla sauna lämpesi Lappi-perheen voimin täysikuun valossa. Putipuhtaana avasin narahtavan ja painavan saunan oven kirpeään pakkasilmaan. Pohjoisella taivaalla tanssi revontulet. Ne ulottuivat koko taivaankannen ylitse kuin jokin maaginen tie horisontista toiseen. Taivas vaaran laella tuntuu isolta, kuin valtava tähtipeitto talon yllä. Silmä yltää kauas, pimeälläkin. Olin hakemassa kameraa sisältä, mutta taivaan tulet olivat ehtineet jo kadota. Kävivät vain pikaisesti toivottamassa tervetulleeksi kylään ennenkuin jatkoivat matkaansa seuraavaan ulottuvuuteen.
Kaiken hulinan keskellä talossa kuuluu pysähtyä. Se oikein vaatii sitä. Pienet hetket lempeästi poksuvan tulen ääressä tai kevätauringon valossa, hirsien käsinkosketeltava hiljaisuus, kuurankukkien kasvamisen seuraaminen ikkunoiden välissä. Hetkiä, joiden takia me talon ostimme.
Meillä on edessä vielä kahden kuukauden hulina ennen kuin pääsemme yhden katon alle. Olen huono hulinoissa, kiire on pahin viholliseni. Stressaannun Mutta nyt se kaikki on jotakin hyvää varten. Omaa kotia, omaa taloa varten. Se on helpottavaa ja pystyn asennoitumaan kaikkeen paremmin.
Tässä keväällä ehtinee tehdä vielä muutaman retkenkin kaiken keskellä. Palaan pian asiaan.
Pian tuuli hirmumyrskyksi on käynyt; valtasessa kaares, ulettuen kauvas idäst läntehen, päin karkaa ukkospilvi tulen iskulla ja pauhinalla; pyrskien ja kihisten kuin louhikärmeet.
Aleksis Kivi
Taivas ja maa on myrskynnyt. Oikein olan takaa, jos jatketaan Aleksis Kiven mielenmaisemissa.
Menneellä viikolla on mitattu tuulen nopeuden mitä lie ennätyksiä, myrskylukemiinkin asti pääsivät. Tunturituulesta ei taidettu puhua mitään, siellähän pätee omat tuulen säännöt enkä minäkään uskaltaisi sinne mittailemaan, kun myrskyää.
Puut on notkuneet, mutteivat kaatuneet. Naapurin vanha mies (viisas sellainen) kertoi, että jos olisi ollut kova pakkanen, ne olisivat napsuneet poikki kuin oljet. Nyt oli hieman lämpimämpää, joten ne olivat joustavia ja jaksoivat huojua tuulen vietävinä yötä päivää sinne tänne, mutta vain harva niistä katkesi. Ehkä siksi sähkökatkoiltakin vältyttiin. Niitä oli alkutalvesta tuon tuosta, kun oli puissa painavaa lunta. Tämän myrskyn myötä puissa ei taida olla enää yhtään irtonaisia neulasiakaan, kaikki on putsattu pois.
Myös taivas on ollut täynnä tyrskyä monena iltana. Revontulet on Kiven sanoja lainaten pyrskien ja kihisten kuin lohikäärmeet vallanneet taivaankannen tulillaan. Idästä länteen ja etelästä pohjoiseen on taivas ollut tulessa, vihreyttä täynnä lainehtien.
Ihastelen edelleen joka kerta revontulten loimua, vaikka niitä näkee suhteellisen usein. Jotakin taianomaista niissä silti on. Ja sitä on mahdotonta vangita valokuvaan, mikä harmittaa suuresti. Sosiaalisessa mediassa näkee toista kauniimpia, upeampia ja mykistävimpiä kuvia revontulista, mutta mikään niistä ei silti voita niiden näkemistä paikan päällä.
Miksikö?
Totuushan on, että valokuvissa revontulet on usein kauniimmat, ainakin kirkkaammat. Vain harvoin näkee valokuvien valoloistoon verrattavia loimuja pohjoisenkaan taivaalla. Kamera kun pystyy tallentamaan taivaan tulten valoa usean sekunnin ajan yhteen kuvaan, joka saa ne loistamaan kirkkaana ja värikkäinä.
Mutta se, mikä revontulista tekee maagiset, kun ne näkee omin silmin pimeyden sylissä on niiden liike.
Liikettä ei saa taltioitua. Ei edes kunnolla videolle. Revontulet liikkuvat täysin omalla tavallaan, jollakin, joka ei ole tästä maailmasta. Ei ehkä edes tästä ulottuvuudesta. Ne liikkuvat kiemurrellen, kaarrellen, hitaasti ja nopeasti samaan aikaan jossakin meidän maailman ja jonkun toisen maailman välissä. Ja sen voi nähdä vain omin silmin. En yhtään ihmettele, että niillä on ollut tärkeä sanoma pitkään pohjoisessa eläneille. Ovat tuoneet ja vieneet viestejä tuonpuoleisesta, terveisiä jo menneiltä ihmisiltä ja olennoilta. Harmi, kun meidän tiedekeskeinen maailma pyyhkii kaiken sellaisen pois kuin kintaalla lumihiutaleen. No, aika aikaa kutakin.
Katselin pitkään toissailtana revontulten myrskyämistä toppatakkiin kietoutuneena omalta rannalta. Oli lämmin ilta (liian lämmin helmikuuksi, jos naapurin viisaalta mieheltä kysytään), mutta joka suuntaan yhtä aikaa puhaltava tuuli viilensi ilmaa ja sai palelemaan paksuimmankin takin alla.
Kun en enää jaksanut kylmettymistä, jätin kameran yksin uhmaamaan myrskyä loppuyöksi ja tallentamaan parhaansa mukaan revontulten liikkumista pohjoisella taivaalla. Aamulla hain akkunsa jo aikoja sitten tyhjentäneen ja aamuyön pakkasissa jäätyneen kameran sisälle lämpimään. Revontulikuvia oli tallentunut yhteensä 1732.
Kuvat, kun laittaa yhteen putkeen, niistä saa koostettua videon, niin sanotun time-lapsen, josta saa hieman käsitystä, miten revontulet liikkuvat. Tällaisia on ennenkin vilahtanut YouTube-videoissani (esimerkiksi tämän videon lopusta sellainen löytyy). Niiden koostaminen ottaa aikaa (koitapa muokata 1732 valokuvaa tietokoneella…), mutta ne ilmentävät valokuvaa paremmin revontulten tunnelmaa ja niiden liikkeen taikaa.
Haluaisin koostaa pidemmän revontulivideon. Sellaisen, jota voisi katsella kymmenisenkin minuuttia, miksei kauemminkin. Mutta se ottaa aikaa. Siksi ikään kuin keräilen näitä revontuli-iltoja ja tuhansittain valokuvia niistä. Kymmeneen minuuttiin revontulivideota saa kulumaan satojatuhansia valokuvia, varmasti enemmänkin.
Vielä meidän talvivaelluksen tunnelmiin videon muodossa. Tästä välittynee vielä selvemmin erityisesti tuulen kanssa kaveeraaminen – tai, ainakin kulkeminen. Se kun oli matkalaisena mukana reissussa, halusimme tai emme.
On hauskaa katsella jälkikäteen omia videoita niitä editoidessa. Ihan kuin en olisikaan ollut ollut itse reissussa, vaan katselisin jonkun muun kuvaamaa materiaalia. Omin silmin näkee kaiken kuitenkin eri tavalla kuin kameran silmin.
Sillä se, mikä tuntui ja näytti omin silmin vaelluksella normaalilta, videolla näyttääkin erityisen arktiselta ja kylmältä – hurjalta jopa. Ehkä sitä keskittyy niin omiin tuntemuksiin, jotka vaelluksella pääosin olivat varsin lämpimät ja mukavat eikä ajattele, miltä touhu näyttää ulkopuolelta katsottuna. Mukava kuitenkin itsekin palata näihin hetkiin elävän kuvan kautta ja ajatella, että kyllä, tuollahan me juuri oltiin. Hassua.
Ihania hetkiä videon parissa. Laita lämmintä päälle ja hyppää arktisiin tunnelmiin.
Aamulla pakkasmittari näyttää -29C, vaikka viikko sitten se oli päivittäis lähes nollan pinnassa. Kummallinen helmikuu.
On paljon tavallisia päiviä. Semmoisia, ettei niiden ohi menemistä aina huomaa, mutta juuri se tekee niistä niin ihania. Ettei tarvitse olla mitään ihmeellistä voidakseen tuntea, että tämä oli hyvä päivä.
Vaikka jaan usein reissuja, retkiä ja elämän kohokohtia, niiden väliin mahtuu paljon tilaa. Paljon tyhjyyttä ja paljon tavallisuutta. Niitä on hyvä itsekin muistaa ja piirtää elämänkartalle aina silloin tällöin. Ei elämä voi olla yhtä riemusoittoa koko ajan. Se olisi kammottavaa.
Hyvin tavallinen aamu- tai iltapäivä. Saattoi olla jo iltakin. Ihana hetki, kuitenkin.
Talvi on kääntymäisillään kevättalveksi, Lapin yhdeksi kahdeksasta vuodenajasta. Ei ehkä ihan vielä, mutta ihan kohta ainakin.
Helmikuu on ollut tähän asti hämmentävän lämmin, mutta sen vastapainoksi menneellä viikolla onki ollut rapsakoita, lähes 30 asteen pakkasia joka päivä. Sieltä se talvi vielä muistuttelee, etten minä vielä mihinkään ole menossa. Höhlät ihmiset, odottakaapa vain.
Niin tai näin, käymme aamulla hiihto- tai kävelylenkillä joen jäällä koirien kanssa. Jäätynyt joki avaa ihanasti uusia ulottuvuuksia kulkemiseen. Hanki kantaa sen verran, että siinä pystyy pienellä vaivalla hiihtämään tai kävelemään mihin vain.
Ah, mikä vapaus.
Yötaivaan aika vähenee päivä päivältä. Viikossa meille tulee valoa lisää jo tunnin verran. Pian koko elo onkin yhtä valoa taas. Siihen asti nautin kyllä näistä vähenevistä pimeistä hetkistä. Niissä on jotain rauhottavaa.
Onhan se vähän epänormaalia, että päivä on joko yhtä valoa tai pelkkää pimeyttä. Kai sitä ihmismieli kaipaa sellaista tasapainoa valonkin määrän suhteen elossaan. Pohjoisessa sitä tasapainoa ei vain ole valittavissa, kun itsepäinen aurinko joko on täysillä päällä tai ei ollenkaan. Tähän aikaan vuodesta on pieni hetki, kun pimeys ja valo on suhteellisen tasapainossa keskenään ennen kuin valo taas ottaa vallan. Ikuinen kilpailu tämä, jossa kukaan voita lopullisesti.
Kiperien pakkasten hyvä puoli (on niillä paljon muitakin hyviä puolia, tosin) on se, että taivas on usein kirkas kuin kristalli. Valtava tähtitaivas levittyy syvänä kuusten koskemattomiin ja muutamina öinä sitä on tähtien valon lisäksi valaisseet myös revontulet. Ne on olleet aika harvassa tänä vuonna – tai sitten olen vain aina nukkunut niiden ohitse.
Arki-iltoina työt vievät välillä kylille. Vaikken niiden 70-lukulaisesta esteettisyydestä juuri välitäkään (kaikki puiset kylärakennukset paloivat silloin sodissa…), kirkas tähtitaivas ja revontulet yltävät kylien raiteille asti. Katuvaloja ja muita valosaasteen lähteitä on sen verran vähän, että taivas pysyy kirkkaana, kyläkeskuksessa asti. Alla esimerkkiä Kittilän keskustasta, joka on jo aika kookas kylä. Minä kutsuisin sitä jo kaupungiksi, siltä sen meno ainakin tuntuu. Mutta isoonkin kylään loistaa revontulet illan rauhallisina hetkinä. Ja hyvä niin.
Viikkoina, kun oli lämmintä keliä, puut ovat kokeneet kovia. Koko talven niiden selkään kertynyt lumitaakka alkaa painaa entistä enemmän ja osalle se on liikaa. Meidänkin pihatielle katkesi männyn latva, jota sitten sahailtiin yhteisvoimin pois. Kovin korkeita tai paksuja ei tämän tienoon puut alun alkaenkaan ole, mutta hämmentävän hyvin ne yleensä jaksaa lumihuppunsa alla. Polttopuiksi niistä ei juuri laihan olemuksensa vuoksi ole. Tämä katkennut yksilö saa jatkaa kulkuaan oravien, lintujen ja muiden metsän menninkäisten pesämateriaalina metsän pohjalla.
Tässä kevättalvella on tulossa paljon vieraita kylään, lähes joka viikonloppu. Ihmiset muistavat Lapin lumon hauskasti vasta, kun aurinko alkaa paistaa ja täällä on paremmat hanget kuin etelässä. Mukavaahan se on, että joku matkustaa tänne asti. Ei täällä liiaksi asti vieraita käy, mutta kun kaikki tahtovat tulla näinä muutamana kevättalven viikkona yhtä aikaa pieneen mökkiimme.
Aika kuluu tänä talvena näköjään omien luovien projektien ja ulkoilun lisäksi paljon neulomiseen. Tämä taitaa olla jo neljäs villapaita täksi talveksi. Vai viides. Aika monta näitä näköjään on tullut valmiiksi. Kaikkien lapasten, pipojen ja villasukkien ohella. Kaikki muu tuntuu niin digitaaliselta ja olemattomalta, mutta kun konkreettisesti tuntee villan virtaavan käsen lävitse ja muuttavan muotooan, siitä tulee jotenkin merkityksellinen olo.
Sen lisäksi oon virkistävää, kun joutuu aidosti pohtimaan, minkälaiseen vaatteeseen tai asusteeseen on oikea tarve, minkä värinen ja muotoinen se olisi, että sitä ihan oikeasti käytetään ennen kuin alan sitä työstämään. Ei tule kertakäyttöistä pikamuotia tästä, kun villapaidan neulomiseen kuluu kymmeniä tunteja ja kilometreittäin lankaa. Ja tiedetäänhän se, ettei ole villan voittanutta pakkaskeleillä. Minä taidan olla siitä jokapäiväinen kävelevä esimerkki. Lähes aina vain villavaatteita päällä arjessa ja juhlassa.
Muuten valmistaudumme lähinnä parin kuukauden päästä alkavaan muuttoon. Muuttoon omaan taloon. Se on jännittävää ja samalla tuntuu edelleen niin kaukaiselta. Päivä kerrallaan se kirkastuu mielessä ja kohta se on jo tottakin. Käymme vielä piipahtamassa kotitilalla (koitan makustella eri nimityksiä uudelle, omalle kodille) reilun viikon päästä. Se onkin viimeinen kerta ennen varsinaista muuttoa huhti-toukokuussa. Huh.
Palaan pian videon muodossa vielä meidän Hetta-Pallas -hiihtovaellukseen. Nähdään pian!
Tämä on toinen kerta talvella, kun hiihdän tämän ehkä Suomen tunnetuimman vaellusreitin. Kesäisin täällä on jonottain ihmisiä ja kunnittain telttoja tuntureita pullollaan, mutta talvella – etenkin hyvissä ajoin ennen hiihtolomakausien alkua – Hetta-Pallas -reitti on hiljainen ja autio. Siis täydellinen meille.
Kun haluaa hiihtää silloin kun muut eivät ja etsii omaa rauhaa, joutuu myös tekemään omat latunsa. Helmikuun alkupuoliskolla hiihtoreitillä, etenkin pohjoisosissa ei ole juuri kukaan käynyt. Tupakirjojen mukaan olemme ensimmäisten joukossa tällä hiihtovaellusreitillä tänä talvena.
Liukulumikengät kantavat allamme umpihangessakin ja täydet, painavat ahkiot kulkevat hitaasti, mutta kulkevat kuitenkin hangella kuin hangella uskollisesti perässämme. Tunturit kutsuvat luokseen talviauringossa. Tuuli liittyy seuraksemme heti vaelluksen alkumetreillä eikä irrota otettaan koko matkan aikana.
Hiihdämme autiotuvalta toiselle pääosin merkittyä reittiä pitkin. Kuulostaa helpolta, ja sitä se tällä kertaa suht koht onkin. Meillä on kuitenkin mukana myös teltta ja olemme valmistautuneet yöpymään tarpeen tullen myös siinä. Meillä on paperikartta, kompassi ja taito laskea reittimme vain niiden varaan. Osa reittimerkeistä on hautautunut lumeen, osa katkennut ja kadonnut tuuleen. Kovassa tuulessa moottorikelkan tai kanssakulkijan jäljet pyyhkiytyvät kadoksiin muutamassa minuutissa.
Joka vuosi Hetta-Pallas -reitiltä haetaan ihmisiä pois varusteiden puuttumisen, reitiltä eksymisen tai loukkaantumisten takia. Ei tarvita kuin pieni nilkan nyrjähdys tai huono sää, kun tuvalle asti ei jaksa tai pääsekään. Talven kanssa ei ole leikkimistä.
Pieni ystävällinen, mutta tärkeä huomio hiihtovaeltajille ja hiihtovaellusta suunnitteleville:
Älä jätä hiihtovaellusta tai -retkeä autio- ja varaustupien varaan, vaikka keveät kantamukset houkuttelisivatkin. Älä jätä suunnistustasi vain reittimerkkien tai puhelimen kartan varaan. Netti- ja puhelinyhteydet eivät toimi suuressa osassa reittiä ollenkaan.
Kukaan ei halua olla talvisessa tunturissa pulassa puutteellisin varustein.
Hyvä, nyt olemme samalla sivulla hiihtovaeltajan perusasioista. Ja sitten itse reitille. Tervetuloa mukaan hiihtovaelluksellemme.
Päivä 1 Hetta – Sioskurun autiotupa
Olemme jättäneet toisen auton Pallashotellin tuuliseen pihaan, toisella ajamme Hettaan Ounasjärven rantaan. Ahkiot on pullollaan ruokaa ja lämmintä vaatetta, molempia hieman liikaa, mutta parempi niin.
Hiihtovaellukselle lähdetään hyvillä mielin ja lämpöisinä.
Karvalakin tosin riipaisen pois päästä heti jäänylityksen jälkeen. Vaikka tuuleekin, helmikuu on hämmentävän lämmin. Kotona se on välillä harmittanut, mutta nyt neljän päivän talven kanssa kulkemisessa se on vain positiivinen asia.
Noin kahdeksan kilometrin hiihtämisen jälkeen tulee jo selväksi, ettei tästä kevyt retki tulisi. Umpihanki ja ahkio vaativat osansa, mutta mieli on kuitenkin kevyt. Tauoilla nautitut eväät tuntuvat uppoavan pohjattomaan kuiluun eikä ylimääräiset eväät tunnukaan enää niin turhilta.
Pyhäkeron tuvalla toivo tampatusta reittipohjasta elää pienen hetken. Latukone pyörähtää tuvan pihalla, mutta kääntyy takaisin Hettaan päin. Koneen kuljettaja vastaa lappilaiseen tyyliin kysyttäessä, koska ladut Sioskurulle ja siitä eteenpäin ajetaan: ”Tässä lähipäivinähän nuo pithäis ajjaa, muttei me tällä kelhillä, kun tuulee niin kovvaa.”
Talvireitti kulkee pääosin täysin eri paikoissa kuin kesäreitti. Talvella tunturinhuiput jäävät reitiltä pääosin pois, mutta sen sijaan hiihtäjää hemmotellaan kuruilla toisen perään. Tuulisessa helmikuun päivässä kurussa hiljentyy puhuri ja muutkin äänet. Taivaalla jokin haukka ottaa nostetta siipiensä alle tuulen voimasta.
Muutama moottorikelkka pyyhältää edestämme, lienevät paikallisia, sillä ilman erityislupaa ei Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa saa kelkkailla. Yleensä ne eivät ole lempipelejäni, mutta nyt tamppaavat mukavan kovan alustan meidän hiihdellä reilun kilometrin pituista ja loivasti nousevaa Haaravaaran kurua pitkin. Kelkkailijat ja haukka jäävät seuraavan kahden päivän ajaksi ainoiksi eläviksi olennoiksi, jotka reitillä tapaamme.
Pidämme viimeisen tauon iltapäivän auringon viimeisissä säteissä hieman ennen Sioskurun autiotupaa. Helmikuussa aurinko ei vielä jaksa kovin kauaa päivää valaista, pimeää on jo viiden maissa, joten vauhtia on hyvä pitää yllä, mikäli päivänvalolla mielii tuvan suojiiin.
Sioskurun autiotuvalla ei tupakirjan mukaan ole montaa ihmistä tänä vuonna vielä käynyt. Tupa ja kynttilänvalossa nautittu illallinen tuntuu luksukselta tuulessa vietetyn päivän jälkeen.
Sioskurun tupa on vielä vanhanaikainen paksuine hirsirunkoineen ja pienine ikkunoineen. Metsähallitus uudistaa kovaa vauhtia tupaverkostoa enkä ole ihan samoilla linjoilla siitä, mikä on autiotuvan funktio tällaisissa paikoissa. Tältäkin reitiltä on purettu useampi vanha autiotupa uuden, valoisan kodan tieltä, jonka kapeiksi rakennetuilla penkeillä on ikävä nukkua.
Sioskurun leveällä puulaverilla tosin uni tulee kevyesti ja kutsumatta. Ulkona tuuli jatkaa yksinäistä huuteluaan, mutta paksujen hirsiseinien suojissa sitä tuskin huomaa.
Sioskurun autiotuvan valosaasteettomalta taivaalta näkyy hienosti Linnunrata ja häilyvät revontulet.
Päivä 2 Sioskuru – Hannukuru
Aamu on – ei yhtään yllättäen – tuulinen. Niin tuulinen, ettemme turhaan kiirehdi aamutoimien kanssa. E on etukäteen tarkistanut säätiedotteen kaikille päiville ja kirjannut sen meille paperille ylös (minä en yleensä semmoista jaksa tehdä, mutta nyt se osoittautui varsin hyödylliseksi) ja sen mukaan tuulen pitäisi tyyntyä hieman aamupäivän jälkeen.
Sioskurun autiotupa on tosin nimensä mukaisesti kurussa ja tuuli pyyhkii juuri kurunmyötäisesti. Tuntureilla säätiedotteeet ovat vähän niin ja näin. Tai ainakin niillä on omat lainalaisuutensa, joilla ei ole mitään tekemistä meteorologien ennusteiden kanssa. No, tunturit ovat olleet täällä meitä pidempään, myönnettäköön niille pieni kenkkuilu silloin tällöin.
Tarkistamme viimeisimmän ajantasaisen säätiedotteen työntämällä nenän ovesta ulos ja valjastamme itsemme takaisin ahkioiden eteen. Tänään tuulee, sitä ei ole kiistäminen. Myrskyhuppu molemmin puolin silmillä ja ahkion aisat takana kilkkuen tunnen olevani hevonen reen edessä matkalla maailman ääriin.
Kaikkea sitä ehtii mielessä pyöriä, kun hiihtelee pitkin valkoista autiomaata kuutisen tuntia päivässä.
Toinen päivä vaelluksesta on kaunein. Ehkä yksi kauneimmista koskaan näkemistäni. Tuuli velloo irtolunta suoraan ylös tuntureiden rinteitä ja saa ne näyttämään eläviltä olennoilta. Kuin ne liikkuisivat hitaasti tuulen mukana yksi lumihile kerrallaan kuin hiekkadyynit autiomaassa.
Pohdin mielessäni tarinaa Kilpisjärven Saanasta ja Mallasta, ikiaikaisista jättiläisistä jähmettyneinä Kilpisjärven rantaan. Kenties näilläkin jättiläisillä on omat tarinansa takanaan. En epäilisi sitä hetkeäkään.
Päivän aikana emme toistemme lisäksi näe ristin sielua. Hiihdämme vaiti koko päivän pitkin valkoista tyhjyyttä.
Reitti Sioskurulta Hannukurulle on vaelluksen mukavin ja kaunein. Se kulkee pitkin Ounastuntureiden ja vaarojen kylkien muodostamaa tunturiylänköä. Tuuli on kovettanut hangen kevyeksi hiihtää ja ahkion painokin unohtuu kokonaan sen kiitäessä pitkin kovaa lumen pintaa.
Tosin liukulumikengillä ylängöiltä laskeminen on lähes mahdoton tehtävä. Ainakin tyylipuhtaasti tai tyylikkäästi. Sen sijaan sauvat heiluen on laskettava sinne, minne sukset vievät. Niissä kun ei ole reunoissa kanttia, joilla menoa voisi ohjailla, vaan ne luistavat vain eteenpäin suoraan alamäkeen. Oli sinne menossa tai ei.
Liukulumikengillä laskettelu toimii huonosti – onneksi tunturissa ei ole niin väliä, mihin suuntaan sitä laskettelee.
Tunturissa tuulee kovaa. Jos mahdollista, kovempaa kuin aamulla. Meidän onneksemme se tulee takaapäin, joten se siivittää matkaamme eteenpäin, mutta kovalta se silti tuntuu.
Lounastauolla koitamme etsiä tunturiylängön isoimman puun, jotta saisimme edes hetkeksi suojaa jäistä lunta takaraivoihimme heittävältä tuulelta. Isoksi puut eivät pääse näissä oloissa kasvamaan, joten unelma tuulensuojasta haihtuu ilmaan noin 23m/s vauhdilla.
Päädymme kasaamaan ahkiot päällekäin tuulta vasten ja kaivamaan lumeen kuopan. Toppatakkeihin kääriytyneenä siinä viihtyy noin kahden lounastortillan verran ennen kuin on pakko jatkaa matkaa.
Tunturiaava päättyy Rouvikurun jylheisiin seinämiin, joilla on tarpeeksi massaa pysäyttää koko päivän korvissa ulvonut tuuli. Reitti laskee mukavan keveästi suoraan Hannukurulle, joka on viime vuosina rakentunut leirintäaluemaiseksi majoituspaikaksi kahden varaustuvan, kodan, saunan ja autiotuvan voimin.
Hannukurulle pääsee hiihtäen suhteellisen helposti myös kansallispuiston itäpuolelta Vuontispirtiltä tai Ketomellasta. Hannukurun sauna ja isot varaustuvat houkuttavat lyhyemmänkin matkan retkeilijöitä. Eikä ihme, sauna keskellä tätä kaikkea kuuraista talvimaisemaa on kuin keidas kulkijalle.
Hannukurun autiotuvan jaamme tsekkiläisten nuorten kanssa. He vinkkaavat meille ystävällisesti saunan olevan lämmin. Pääsemme suoraan päivällispöydästä lämpimiin löylyihin kirkkaan tähtitaivaan alla.
Hannukurun sauna on maksullinen, mutta kaikille avoin sauna, jossa on sanoinkuvaamattoman ihana lämmitellä ja peseytyä etenkin talviaikaan vaelluksen puolivälissä. Talvella järvellä on pieni avanto, josta vedet kannetaan saunalle vesikelkan avulla. Aamulla ne tulee muistaa tyhjentää, jotteivat padat ja pannut halkea jäätyessään. Saunamaksun voi maksaa Metsähallituksen Eräluvat-kaupassa. Se kannattanee hoitaa etukäteen, sillä Hannukurulla ei toimi netti- tai puhelinverkkoyhteydet, kuten ei reitillä monessa muussakaan paikassa.
Päivä 3 Hannukuru – Nammalakuru
Heräämme kolmanteen aamuun tsekkiläisnuorten kolistellessa viereisessä huoneessa. Selviää, että he ovat samaisella reitillä matkalla Pallakselle päin. Käymme saunalla tyhjentämässä padat ja siivoamassa jälkemme. Varaustuvalta hiihtää vastaan neljän vanhemman naisen iloinen porukka, jotka jakavat hetken Kilpisjärven hiihtovaelluskokemuksiaan ja ihmettelevät liukulumikenkiämme. Vaikka Hannukurulla harvoin saa olla yksin, aina siellä tapaamani ihmiset ovat olleet avosydämisiä ja suunnattoman ystävällisiä. Ehkä se on talven ja hiihtämisen taika, joka tekee ihmeitä itse kullekin.
Hannukurulta on nimensä mukaisesti noustava ensin ylöspäin, jotta saa taas laskea alas. Nousua on vähäisenlaisesti, mutta mäet ovat sitäkin jyrkempiä. Useammin kuin kerran viskaan puolessa välissä mäkeä sukset hankeen ja kävelen ylös. Ahkion paino vetää alaspäin enemmän kuin puolta suksea peittävät nousukarvat jaksavat pitää. Phuh, missä ne ylimääräiset suklaapatukat olivat. Energiaa kuluu huomattava määrä pakkasessa huhkiessa.
Suastunturin kyljen laskemisen jälkeen saavumme piiiiiiiitkälle suoralle. Niin pitkälle, että sen kymmenen kilometrin päässä häämöttävä loppu melkein näkyy puiden suoran rivien välistä. Reitti viistää kansallispuiston rajaa ja ohittaa Suasjärven, Varkaanjärven ja Vuontisjärven. Vain Tynnyrijärven kohdalla se tekee pienen mutkan itään palatakseen takaisin hipomaan tuntureiden juurta.
Hiihtoreitti Hannukurulta Nammalakuruun on pääosin silmänkantamattomiin suoraa.Tylsää suoraa piristää koko matkan ajalta eri kerojen siluetit talvisinistä taivasta vasten.
Pitkän päivän päätteeksi päästäkseen Nammalakurulle on Vuontisjärven rannasta noustava tuskastuttavan pitkä ylämäki tunturiin. Puolessavälissä alaspäin lasketteleva hiihtäjää huikkaa lohdutukseksi ”enää noin kilometri Montellinmajalle”. Se ei paljon lohduta, kun kilometrin nousussa kestää lähes kaksi tuntia. Muutamaa vapaalaskija laskee vielä iltahämärässä Montellinmajan kodalta alas ja huutaa myös tsemppinsä meille punanaamaisille ahkionvetäjille.
Päivä ehtii kääntyä illaksi ja talven valo tähtitaivaan pimeydeksi ennen kuin olemme Nammalakurun autiotuvalla. Se on onneksemme valmiiksi lämmin. Tsekkiläisnuorten porukka on ehtinyt sinne meitä ennen. Myös talvella auki oleva vesilähde ilahdutti suuresti väsyneitä hiihtäjiä. Lumesta veden sulattaminen ottaa oman aikansa iltapuuhissa, nyt kirkasta vettä sai hakea suoraan talvilähteestä.
Tänä talvena Nammalakurulla hiihtovaeltajia hemmotellaan auki olevalla lähteellä. Kaikkea käyttövettä juomisesta aamupuuroon ja tiskaamiseen ei täällä tarvitsekaan sulattaa lumesta.
Syömme tupla-annokset päivällistä ja kellistymme heti sen jälkeen tuvan laverille. E jää vielä jututtamaan tsekkiläisitä heidän elämästä ja arjesta, minä hiljennyn hämärään nurkkaan unta kutsumaan.
Tuuli jää yksin tuivertamaan ikkunanpielissä aamunkoittoon asti.
Päivä 4 Nammalakuru – Pallashotelli
Viimeinen vaelluspäivä valkenee juuri ja juuri harmauden keskeltä. Eilisen nousun jäljiltä jalka on raskas kuin taivaalta riippuvat pilvet. Pistämme vauhtia aamutoimiin: veden hakeminen talvilähteestä, puuron ja kahvin keittäminen, pieni tiskaus, makuupussien ja alustojen pakkaaminen, lounaan tekeminen valmiiksi ruokatermokseen ja lopulta lumisen ahkion lataaminen taas täyteen kohti reissun viimeistä määränpäätä. Neljäntenä päivänä tupa-askareet sujuu sutjakasti ja rutiinilla.
Sanon tämän nyt suoraan. Neljännen päivän hiihto, noin kuutisentoista kilometriä, on tuskastuttavan tylsä. Lumiusva peittää kaiken näkyvistä, imaisee talven vähäisetkin värit maisemasta ja taivas päättää heittää päälle vielä kunnon helmikuisen lumituiskun. Tuuli kääntyy lumisateineen ensimmäistä kertaa tällä reissulla meitä vastaan. Ihan kuin ei haluaisikaan päästää täältä meitä kotiin.
Yksi pieni suksensuihkautus kerrallaan etenemme pitkästyttävässä suomaisemassa hitaasti ja hiljalleen kohti hotellia. Ehdin matkalla miettiä yhtä sun toista.
Tällainen ajatuksenjuoksu on tullut aiemmilta reissuilta jo tutuksi. Tunnistan sen noudattavan joka kerta samaa kaavaa:
Ensimmäiseksi mielessä pyörii pienet, arjen asiat. Muistinko lukita auton ovet? Mitenköhän Papu ja Rover pärjäävät ystävillä hoidossa? Seuraavina hetkinä mieleen nousevat ihmiset, läheiset, ystävät, tuttavat. Menneet ja nykyiset. Luultavasti sinäkin kävit mielessäni.
Sen jälkeen mieli täyttyy ideoista, melodioista, teksteistä, kuvista ja videoista. Laulan, puhelen itsekseni ja koitan tallettaa mielen sopukoihin parhaat palat keksimistäni luovista ajatuksista. Osa niistä katoaa tuulen mukana väkisinkin maisemaan, mutta se kuuluu asiaan.
Kun ideat loppuvat, jäljelle jää tyhjyys.
Mieli on tyhjä. Yhtä maiseman kanssa. Yhtä naamalle tuiskuavan lumisateen kanssa. Yhtä suksen suihkinan ja aisan narinan kanssa. En keksi mitään ajateltavaa enkä haluakaan. Tunnen tylsyyttä, mutta se ei haittaa. Mikään ei haittaa. Kaikki on rauhaisaa ja tyhjää.
Havahdun jostain mieleni valkoisesta maisemasta E:n huudahdukseen: ”Hotelli näkyvissä!”. Hieman se tulee kuitenkin yllättäen. Tähänkö se nyt loppui? Juuri, kun pääsin yhteen suksieni ja edelleen hämmentävän painavan ahkion kanssa, naamalle sulavan lumen ja hiuksia silmiin heittävän tuulen kanssa, retkemme on loppumassa.
Olen uupunut, mutta hymyilen. Olen hikinen, mutta mieleltäni puhtaampi kuin pitkään aikaan. Johonkin tuuleen ja lumituiskuun on jääneet kaikki turha ja jäljelle on jäänyt vain se, mitä jaksan ja haluan tästä eteenpäinkin kantaa.
Saavumme Pallashotellin vilisevään pihaan. On hämmentävää palata luonnon keskeltä, talvisesta rauhasta hotellin pihaan ja aulaan, jossa ihmiset tilaavat olutta ja nautiskelevat perus arkipäivästä. Lievä kulttuurishokki, etten jopa sanoisi. Harmiksemme hotellin ravintola aukeaa vasta huomenna (mikä tuuri…), mutta palkitsemme silti itsemme taivaalliselta maistuvilla sokerimunkeilla ja tuoreella kahvilla.
Ah.
♥ Sanna
Palaan vielä vaellukseen videon muodossa pian. Kunhan toivun ensin siitä shokista, että hanasta tulee lämmintä vettä noin vain. Miten ihmeellistä!
Ps. Jos haluat vinkkejä, mitä pakata mukaan hiihtovaellukselle, mitä ja kuinka paljon ruokaa ottaa mukaan ja miten valmistautua talvivaelluksille, kannattaa lukea Viimeistä Murua Myöten Saaran blogista uskomattoman yksityiskohtaiset pakkauslistat ja hiihtovaellusruokavinkit. Oma kirjoitustyylini on tarinanomaista kerrontaa, mutta Saara ja puolisonsa Markus jaksavat ihailtavasti kertoa pienetkin vinkkivitoset ja pakkausniksit talvivaelluksille. Kiitos Saara ja Markus!
Voisinkin jättää otsikon tekstin ainoaksi kirjoitukseksi, se kun tiivistää koko homman niin hyvin. Mutta, koska kirjoittaminen on niin mukavaa, kerron hieman enemmän.
Pakkasta on vähintään -28 astetta. Jossakin vaiheessa mittaria ei enää kannata seurata, mitäpä siitä. Kylmää on kuitenkin, muutaman asteen vaihtelu puolin tai toisin ei tunnu enää missään. Villapaitoja päälle kolmisen kappaletta, karvalakki päähän ja menoksi.
Ahkio on ystävältä lainassa, jotta pääsemme testailemaan pitkästä aikaa, minkälaista olikaan kulkea aisoissa sen kanssa. Sen kanssa tulee ystäväksi, kun yhdessä kulkee tovin. Se vaatii vain hieman aikaa ja kilometrejä ensin, että ehtii tutustua. Samalla lailla kuin elävän olennon kanssa. Kulkeminen yhdessä yhdistää.
Minä saan päättää, minne menisimme. Lähipiiri tietää jo, mihin se johtaa ja mukisematta ottavat vastaan ei-aina-ehkä-niin-suositun retkikohdevalinnan. Vien meidät lempipaikkaani, joka houkuttaa aina vain uudestaan.
Ei-mihinkään.
Ei-mihinkään ei ole yksi paikka. Se voi olla mikä vain paikka, jossa muut eivät käy. Tai hyvin harva ainakin. Sellainen, missä ei välttämättä ole reittimerkkejä tai hyvin huollettuja taukotupia. Sen ei tarvitse olla mikään extreme-erämaa, se voi olla vaikka takapihalta lähtevä metsä tai kylän kyljessä kohoava vaara. Paikka, jossa on jotain kiehtovaa kartalla, mutta missä ei ole muita ihmisiä eikä puitteita. Semmoinen seikkailu.
Tällä kertaa ei-mihinkään vievä retkemme suuntautui laajalle suoalueelle hieman kauemmas kotikylältä. Sulan maan aikaan sitä halkoo kyllä pitkospuut ja niiden päässä pieni laavu, mutta ne ovat auttamattoman huonossa kunnossa. Tarkoitan, että ne ovat veden alla. Laavulle pääsee, jos ottaa retken uintikannalta.
Olen päätynyt siihen, että tämän paikan laavu on mysteerilaavu. Ehkä jopa kirottu. Jotkut paikat ovat, uskokaa tai älkää. Se ei halua, että pääsen sen luokse. Olen käynyt täällä neljästi tätä ennen, joka kerta matkalla kyseiselle laavulle, mutta kertaakaan en ole sinne asti päässyt. Aina erinäisistä syistä olen joutunut kääntymään takaisin. Kerran pitkospuut tosiaan päättyivät suoraan suolampeen, kerran oli niin sakea sumu, etten ollut enää yhtään varma, missä päin oli mikäkin ja oli pakko kääntyä pois. Talvella on ollut niin syvä lumi, että olen päässyt kilometrin, kaksi ennen kuin olen hikihatussa päätynyt lähtemään kotiin.
Kirottu laavu, uskokaa pois.
Tällä kertaa ei ollut sumua ja hankikin kantoi metsäsuksia ja liukulumikenkiä erinomaisen hyvin. Kylmyys on kova, mutta se nyt ei varsinaisesti haittaa. Liikkuessa sitä ei edes huomaa ja paikallaanollessa ahkioon mahtuu luksuksena porontalja ja toppatakkeja.
Matkaan, siis.
Kun matkaa ei-mihinkään, joutuu hieman joustamaan totutuista retkinormeista. Esimerkiksi siitä, että pääsisi etenemään esteittä. Kun kukaan muu ei näillä reiteillä kulje, luonto ottaa omansa ja valtaa tilan nopeasti itselleen.
Painava lumi on taivuttanut lukuisat puut suoraan reittimme päälle luoden muumilaaksomaisen, kauniin satumetsän, mutta jonka läpi on on himputin hankala kulkea. Etenkin pitkien suksien ja ahkion kanssa. Koitan alkumatkasta helpottaa puiden oloa ja vapauttaa ne painavan taakkansa alta, mutta lopulta joudun huolehtimaan vain siitä, etten itse saa samaista taakkaa päälleni. Ne kun tiputtavat helpotuksesta huokaisten massiivisen lastinsa juuri siihen kohtaan, missä koitan niitä ravistelemalla auttaa. Olkoon. Ehkä pohjoisen puut ovat joustavan sitkeitä ja pärjäävät ilman minunkin apua.
Hiihdämme matelevan hidasta tahtia ensimmäiset kilometrit lumisina ja sauvoilla puita sohien.
Vasemmalla pilkottava järvi päästää meidät (ja puut) tuskistamme. Oikaisemme suoraan sen jäälle ja tuntuu, että henki kulkee taas hieman paremmin, kun ympärillä on avaraa tilaa ja taivas hehkuu purevan kylmän kauniita värejä.
Vaikka on kylmä, etenemme hitaasti, jäämme ihastelemaan maisemia ja jutustelemme mukavia. Retkikumppanit odottavat kärsivällisesti ja mukisematta kipakassa pakkasessa, kun jään tuon tuosta säätämään kameran kanssa. Jaksavat jopa tulla mukaan kuvattaviksikin ja kuunnella tuskastuttavan pitkään ”odottaakaa vähän – hiihtäkää nyt eteenpäin – ei noin pitkälle – vähän vielä…”.
Hyvä retkiseura onkin talviretkeilyn tärkein asia mukaanotettavaksi ❤️
Hiihdämme kohti kirottua laavua – olkoon se nyt sen niminen tässä tarinassa, kun en muista sen oikeaakaan nimeä – alkumatka vaikuttaa lupaavalta. Löydämme jopa ilmeisesti suohon uponneen kyltin, jossa ohjataan suunnilleen tuohon suuntaan. Tekstistä tosin ei saa enää selvää, mutta uskomme, että siinä luki ohjeet laavulle. Ehkä.
Ylitämme puron, joka on hämmentävästi tähän aikaan vuodesta ja näillä pakkasilla edelleen sula. Siitä on jäljistä päätellen iloinnut saukkoperhe jos toinenkin. Taitaa olla aikamoinen aarre näillä seuduilla löytää sulaa vettä keskellä kylmintä talvea. Puron ääni onkin ainut suksiemme suihkeen lisäksi, jonka näillä main kuulee. Kaukana on maantiet ja kelkkareitit, joista kantautuva ääni kantaa talven hiljaisuudessa muuten hämmästyttävän kauas.
Parhaita puolia ei-mihinkään lähtiessä. Hiljaisuus.
Liekö ennuste toteuttaa itse itseään, mutta emme pääse laavulle asti. Tälläkään kertaa. Jäältä metsään palattaessa vastassa on toinen talven muumilaakso-ihmemaa. Jäällä talviaurinko kurkkii kauniin kultaisena pilviverhon takaa, taustalla tunturijonot lepäävät horisontin sinessä. Edessä olisi kilometrikaupalla läpäisemätöntä lumista metsää.
Hmm.
Parhaita puolia hyvässä retkiseurassa ja siinä, että ei ole varsinaisia reittejä, joita kulkea on se, että kaiken voi muuttaa tuosta vain. Emme pääse laavulle tänäänkään. Ei sitten. Mennään muualle. Jäällä on niin kaunista, jäädään sinne ja kierretään vaikka koko järvi.
Hiihdämme pois lumiesteisestä metsästä ja palaamme jäälle. Toiset helpommin kuin toiset. Nopeasti muistuu mieleen, että ahkion kanssa kulkeminen ei ole järin sulavaa, ainakaan umpihangessa ylämäissä. Mutta kaikesta selviää. Ahkio on onneksi pakattu hyvin, joten ei haittaa, vaikka se vähän hankeen kyljelleen kellahtaisikin. Samat sanat hiihtäjästä.
Koska emme päässeet laavulle, mutta mukana on kuitenkin omat polttopuut ja retkieväät, pidämme tauon omalla tavallamme. Koska kukaan ei ole nyt päättämässä taukopaikkaa, valitsemme sen itse ja tarkasti. Varmasti se, joka laavunkin rakentaa, pohtii, mistä olisi mukavat maisemat tauolla katsella luontoa, mihin ei tuule kovin kovasti tai kuinka syvä penkki olisi mukava istua.
Kun sopiva paikka löytyy – metsän reunalla, jotta ei tuulisi niin kylmästi, tuntureita kohti, jotta on mukava maisema, jota ihastella ja jäältä pois, jotta on pehmeämpi hanki, johon istahtaa – rakennamme oman laavumme. Lumesta.
No, ei sitä ehkä laavuksi voi kutsua. Penkiksi ja tulipaikaksi ehkä juuri ja juuri. Mutta rakennamme sen kuitenkin. Porontalja penkin päälle, nuotiopuut syvään kuoppaan hankeen (lumi sulaa niiden alta kuitenkin) ja mukava kolo jaloille lumeen. Jätämme pienen pöytätasonkin eväille ja termospulloille.
Sanoisin, että tämä voittaa kyllä perus taukopaikat mennen tullen. Ehkä eniten siksi, että teimme sen itse.
Vaikka aluksi kovasti hehkutin, että mukana oli villapaitoja ja toppatakkeja komea pino, näillä leveyspiireillä kylmää ei koskaan pääse kokonaan karkuun. Helpommalla pääsee, kun tietää sen etukäteen ja hyväksyy. Ei kylmä pahaa tarkoita. Eikä se huonoa tee. Pitää mielen virkeänä ja kehon liikkeessä, jos ei muuta.
Tauot on pidettävä lyhyinä, vaikka mielellään ihastelisi nuotion ääressä talviaurinkoon uinahtaneita tuntureita pidemmänkin tovin. Mutta, kun korvapuusti jäätyy kiinni käteen ja kahvinloppu kupin pohjalle, ei auta kuin huitaista ne nopeasti vatsaan ja jatkaa matkaa.
Jokaisella talviretkeilijällä on kylmän varalta muutama tanssiliike takataskussa. Muutaman kahvikupillisen ja kylmän kosketuksen jälkeen tanssiminen saa ihan uuden vapauden ja se, miltä se näyttää, ei tässä konseptissa ole mitään väliä. Kunhan se saa veren kiertämään ja naurun hersymään. Siinä on lämpimänä pysymisen abc. Niin, ehkä ne villapaidat myös.
Retkemme oli lopulta hyvin erilainen, mitä alunperin ajattelimme. Tai en ole ihan varma, ajattelimmeko sitä etukäteen edes niin paljon. Jos ajattelimme, oli mielessämme yhdessä vietettyä aikaa, talven kauneutta ja ulkoilua. Ei kilometrejä, kerättyjä reittejä kuin pokaaleja tai tavoitteellista huhkintaa.
Harmittaa välillä, miten retkeily (etenkin talviretkeily) näytetään mediassa ihmeellisessä muotissa rokkimusiikkeineen, kalliine varusteineen, puukko- tai aseheilutuksineen ja extreme-urheilutyylisillä suorituksilla, joista retkeilijä ilmeisesti aina juuri ja juuri selviää hengissä. Kyllä, talven ja kylmyyden kanssa ei ole leikkimistä ja on hyvä tietää edes hieman, mitä on tekemässä ennen kuin lähtee viikoksi erämaahan talvella. Mutta väliin jää myös monta muuta vaihtoehtoa.
Jotenkin uskon silti ihmisiin ja maalaisjärkeen. Sanotaanhan sitä myös, että routa porsaan kotiin ajaa. Ehkä myös talviretkeilijän. Kannattanee pitää vain huoli siitä, että se koti (tai muu suoja) on suhteellisen lähellä, kun routa puraisee. Sen jälkeen on taas hieman viisaampi.
Tunnen suurta onnea tällaisista hetkistä ja tällaisista retkistä. Ei niissä mitään ihmeellistä ole eikä mitään ihmeellistä tapahdu, mutta ehkä juuri siksi. Rakkaat ihmiset ympärillä, luonnon koskematon ja rikkumaton rauha ja talven kylmän kosketus. Jotain syvää se koskettaa. Turhaan ei sanota, että pienistä palasista on onni tehty. Jokaisen on se myös itse koottava. Tässä on minun palaseni.
Höpöttelen siinä keskellä lumisateista metsää ja kerron talven kuulumisia. Hieman valokuvanäyttelystä, hieman printtikaupasta, hieman musiikin tekemisestä (NIINPÄ!), hieman elokuvailloista ja talonostosta.
Tuttuja aiheita ehkä sinulle, jos olet ahkera lukemaan blogiani. MUTTA lopussa on muun muassa videopätkiä meidän uudesta kodista, mitä et taatusti ole nähnyt. Tuli itselle ihan ikävä päästä jo takaisin sinne. Hassua, eihän se vielä ole edes oma koti varsinaisesti, mutta selvästi alkaa sellaiseksi pikku hiljaa jo muuttua.
Kerron samalla yleisesti siitä, miten vaikeaa ja samalla kiehtovaa on koittaa elää luovuudella täällä pohjoisessa. Se on vaikeaa missä tahansa, mutta varsinkin täällä, missä lähimpään kaupunkiin on 200km matka ja joskus kaikki elämä näyttää tapahtuvan vain kaupungeissa. Kummallista.
Ihania hetkiä videon parissa! Palaan pian kirjoittamaan viimeisimmästä pikku hiihtovaelluksesta, jonka teimme viikonloppuna.
Kävin viikonloppuna ulkoiluttamassa itseäni (heh, hauska sanonta) Muoniossa Oloksella. En ole siellä ennen talvella ollut, vaikka muuten lähialueen tunturit ja maastot on kovin tuttuja. Hotellin ja laskettelukeskuksen – molemmat ovat tosin aivan suloisen pieniä – läsnäolo ei vedä mielenkiintoani puoleensa. Mutta tammikuussa jos joskus on niissäkin hiljaista ennen kevään sesongin alkamista.
Siitä voit ottaa vinkkivitosen. Jos haluat joskus tulla Lappiin rauhalliseen, ruuhkattomaan aikaan talvella, tule tammikuussa. Silloin joulun ajan sesonkihuippu on hieman kellistynyt, mutta hiihtolomien ja kevätauringon innoittamat matkailijat eivät ole vielä saapuneet.
Hiihtelin suoraan Olos-hotellin pihalta niin kutsuttua kilpalatua pitkin nopeapukuisten miesten viipottaessa välillä ohitseni. Rehellisesti sanottuna olen aika huono hiihtämään. Pysyn suksilla pystyssä ja pääsen eteenpäin, mutta hitaasti. Etenkin ladulla. En ymmärrä latuhiihdon hohtoa. Ehkä siksi, kun en sitä kovin hyvin osaa. Ja jotenkin valmiiksi suksenmittainen ura, jota seurataan kuin autotietä on hieman epäinspiroima. Olin jo kääntymässä takaisin autolle, kun latu vain kierteli mökkien läheisyydessä ja pitkästyin nopeasti.
Tulin kuitenkin risteykseen, josta latu jatkoi kiltisti matkaansa rakennetussa ympäristössä eteenpäin, mutta ylöspäin kohti rinnettä lähti puoliksi umpihankeen hautautunut huoltokelkkaura.
No se on minun reittini, sinne!
Mökit katosivat kauas taakse, samoin kilpahiihtäjät pikku puvuissaan ja vyölaukuissaan. Jäljelle jäi vain loputon, hiljainen tykkymetsä ja umpihangessa huohottava, punaposkinen minä. Ihanaa.
Kerron salaisuuden. Pidän tykkypuita talven kansana. Joskus elävinä, joskus ei-elävinä, sillä ei varsinaisesti ole merkitystä. Mutta jotakin hämmästyttävän elävää niissä silti on. Ne keinuvat hiljaa pienessäkin tuulenvireessä tonneittain lunta hartioillaan. Toisiinsa koskevat lumiset oksat kahisevat ja suhisevat sille, joka hetkeksi pysähtyy niitä kuuntelemaan.
Tykkypuut näyttävät joka valossa erilaiselta. Voin vannoa, että kun katson samaa puuta kahta kertaa peräkkäin, se näyttää aina toisella katselukerralla eri muotoiselta kuin juuri äsken. Ja se, joka on nähnyt tykkylumisen metsän pimeällä kuutamon valossa, ei enää kiistä uskomustani ainakaan kovin hanakasti.
Takaisin retkeen. Vaikka voisinkin kirjoittaa talven kansasta ja niiden elosta tai elottomuudesta, miten kukakin haluaa asian ottaa, pitkän pätkän.
Hiihdin sinnikkäästi tunturin rinteen ylös, vaikka meno olikin kovin raskasta. Tulin harmitelleeksi sitä, että olin ottanut evääksi vain voileipää ja porkkanaa. Kuka nyt sellaiset eväät pakkaa tunturiin… Ehkä käyn kotimatkalla ostamassa kirkonkylältä hieman suklaata lohdutukseksi.
Hiihdin kuitenkin kodalle asti. Maisemakodaksikin sitä kutsutaan. Se oli ennen laavu-muodossa (eli yhdeltä seinältä avoin rakennelma) ja silloin maisema alas tunturilaaksoon ja tykkymetsään oli tosiaan kuin maisemataulu. Mutta Metsähallitus rakentaa nykyään joka taukopaikalle jostain syystä suljettuja pyörökotia, josta ei kyllä maisemaa näe paitsi ulkoa käsin.
Kuitenkin.
Onneksi aurinko kävi piirtämässä kultaiset reunukset kaikkeen koskemaansa ja ulkona oli aivan yhtä hyvä, ellei parempikin olla kuin sisällä kodassa. Söin porkkanaleipäni kodassa ja päätin edelleen hieman nälkäisenä ehdottomasti käydä kirkonkylän kaupan kautta kotiin.
Nautin retkestä suunnattomasti. Nautin siitä, että olin ihan yksin. Edes koirat eivät olleet mukanani. Vain minä ja luminen metsä. Tunnistin, miten aluksi se tuntui ikävältä. Meinasin jo soittaa hiihtoladulta E:lle, jotta pitäisi seuraa tylsällä latumatkalla, mutta hillitsin itseni.
Tein oikein. Kun hetken kestää tylsyyttä ja omaa seuraansa (siinäkin on yllättävästi kestettävää), yksinolossa pääsee uudelle tasolle. Mieli kirkastuu ja puhdistuu turhuuksista. Kehittää uutta ja lepää. Kuulee itsensä ja rauhoittuu.
Olen tainnut monesti ennenkin kirjoittaa ja kertoa tästä. Yksinolosta, sen eri tasoista ja hyödyistä. Se on valtavan kiinnostava ja inspiroiva aihe. Siitäkin voisin kirjoittaa vaikka kuinka pitkälti.
Mutta koitetaan pitäytyä nyt kuitenkin vielä tässä retkessä.
Takaisinpäin hiihto sujui paljon nopeammin kuin ylös tunturin rinnettä. Ennen kuin huomasinkaan, olin takaisin kilpauralla, joka ei enää edes tuntunut niin ärsyttävältä. Olin tuulettunut omassa rauhassani ja löytänyt mielenrauhan.
Mutta huomasin, että lähellä lanattua hiihtouraa tykkypuut olivat hiljaa ja paikallaan. Niiden kuiske ei kuulu sinne, missä muu elo vie kaiken tilan.
Aurinkoista viikkoa 🌞
♥ Sanna
SAnna vaara
Olen Sanna, valokuvaaja, videokuvaaja ja muusikko. Muutin eteläsuomalaisen kaupungin ytimestä Tunturi-Lappiin puulämmitteiseen hirsimökkiin kaksin koirani kanssa. Kaipasin kipeästi rauhaa, hiljaisuutta, tilaa toteuttaa itseäni ja olla lähellä aitoa, villiä luontoa.
Kirjoitan, valokuvaan ja videoin elämääni täällä pohjoisen luonnossa. Täältä olen löytänyt inspiraation ja onnen. Tervetuloa matkaani ❤︎
Sanna Vaara 