Viime viikon puuhia – kylmyyttä, tuntureita ja talon metsästystä

Viime viikko on ollut todella kylmä. Pakkanen on ollut lähes joka päivä alle kolmenkymmenen, aamuisin lähempänä neljääkymmentä astetta. Jotenkin se tuntuu vain mukavalta. Tai kotoisalta.

Myönnetään, välillä kaikkien vaatekerrosten pukeminen on turhauttavaa, mutta silti kylmyys on kaunista. Se tekee maisemasta ja tunnelmasta erityisen. Kaikki on pysähtynyttä, jäätynyttä. On ihan hiljaista. Metsästä kuuluu vain puiden pauke ja omien huopatossujen narske vasten kimmeltävää hankea.

Hiihtolenkki -33 asteen pakkasessa
Kylmyys hiipii sisään asti. Kylpyhuoneen ilmanvaihtoaukko alkaa jäätyä ja tekee itselleen lumihunnun kylmällä säällä.
Kolmenkymmenen asteen pakkasessa joka toinen auto hyytyy. Kävin auttamassa ystävää hänen auton kieltäytyessä käynnistymästä.

Kävin viime viikonloppuna Lommoltunturilla liukulumikengillä. Olin pakannut yönylivarusteet mukaan, olin menossa Mustakeron autiotuvalle yöksi. Pakkasta oli 28 astetta ja kaikki oli niin kaunista, että henkeä salpasi. Puolimatkassa sain kuitenkin ilmoituksen työvuorosta seuraavalle aamulle, joten reissu oli jätettävä päiväretkeksi. Sinänsä se ei haitannut, kävin sitten huvin vuoksi hiihtämässä täydellä rinkalla ja kameravarustuksella Lommoltunturin päällä. Alastulo tunturista rinkan kanssa liukulumikengillä – jotka eivät ole tehty mäenlaskuun alkuunkaan – oli aikamoinen sirkus. Hihittelin itsekseni itselleni tunturin rinteessä, kun kaivauduin kymmenettä kertaa ylös metrisestä hangesta. Hauska reissu.

En voi suositella laskemaan tunturista liukulumikengillä metrin puuterihangessa.

Kotiin tullessa jätin rinkan purkamatta. Aion jatkaa samaa reissua tulevana viikonloppuna niin, että pääsen tuvalle asti. Kirjoitan siitä sitten erillisen kirjoituksen, kun saan tehtyä retken suunnitellun mukaisesti.


Olen tehnyt oppaan töitä. Vuoron silloin tällöin. Olin hieman skeptinen, pitäisinkö siitä suht introvertti ja rauhaa rakastava kun olen. Matkailu alana ei muutenkaan ole kiinnostanut kovasti, enemmän arvostan luontoa itsenään kuin rahaa tuottavana matkailukohteena. Mutta työ on osottautunutkin todella mukavaksi. Ihmiset, joiden kanssa työskentelen, ovat ihania ja itse työ vaihtelevaa, todella aktiivista ja fyysistä, mutta silti mukavaa. Kotiin saatan tulla illan revontuliretkeltä aamukahdelta pirteänä kuin peipponen. Tai päivän kestäneestä moottorikelkkailureissulta (ei edelleenkään ole oma suosikki tuo kelkkailu, mutta ei se hirveääkään ole) virkeänä ja elämäniloa täynnä. Raskas sesonkityö on itselle outoa ja siksi onkin mukavaa, että sitä voi tehdä silloin tällöin. Mutta edelleen ihmettelen sitä, kun saan päivän kertoa kaikkea ihmetteleville ulkonaalaisille luonnosta, selittää Suomen upeita luontoilmiöitä ja kohteita, istua nuotion äärellä tai ihailla revontulia, että tästä kaikesta maksetaan vielä palkkaakin.

Pidempään tarinoitani seuranneet ovat aiemminkin kuulleet, että olen kohta kahden vuoden ajan yrittänyt etsiä sopivaa taloa Lapista ostettavaksi. Se onkin oma hommansa, sillä niitä ei täällä kovin paljon ole vapailla markkinoilla. Myytävät asunnot on usein mökkejä ja niiden hinta on viime vuoden aikana kohonnut uskomattomiin lukemiin. Pienistä, huonokuntoisistakin mökeistä saatetaan pyytää yli kolmeasataatuhatta euroa. Tältä kylältä myytiin toissavuonna talo 25 000 eurolla. Sijainnilla on suuri merkitys, mutta silti tuntuu kohtuuttomalta, että sitten täällä niin tarpeelliset ainoat vapaat asunnot ostaa joku etelän rikas, joka laittaa ne suoraan viikkovuokralle hurjilla hinnoilla.

Näillä leveyspiireillä on käytettävä luovia keinoja, jos haluaa löytää sopivan asuinsijan. Tällä hetkellä käytössä on ehkä jo epätoivoiselta kuulostava keino käydä kiertämässä mielenkiintoisilla alueilla, merkitä karttaan kaikki potentiaaliset talot, etsiä omistajan tiedot (ne löytyy maksullisena netistä), rohkeasti soittaa ja kysyä: hei, sinulla on hieno pirtti, olisitko kiinnostunut myymään sen.

Toistaiseksi etsintä on ollut tuloksetonta lukuunottamatta hauskoja, jopa vähän koomisia puhelinkeskusteluita. Toisaalta on tullut käytyä paikoissa, johon ei muuten tulisi mentyä. Joissakin niistä löytyy jopa potentiaalisia taloehdokkaita. Jostain syystä olen ihastunut tällaisiin vanhoihin, usein hylättyihin puu- ja hirsitaloihin, joiden remontoimisessa menisi varmasti mukavasti seuraavat kymmenen vuotta. Saa nähdä, mihin sitä itsensä vielä laittaa.

Kotikylällä asiat ovat rauhallisesti, kuten aina. Joen jäällä pystyy paikoittain jo hiihtämään. Kerran uskalsin jo ylittääkö joen, mutta huomaan, että moottorikelkkailijatkin kulkevat vielä vain vastarantaa pitkin ja varovat tiettyjä paikkoja. Siitä voi päätellä, ettei jää välttämättä vielä kanna joka paikassa. Siellä täällä näkyy vielä sulia kohtia, ne saattavat pilkistää yllättävissäkin paikoissa keskellä syvää hankea. Pitänee olla vielä vähän varovainen.

Hiihtoretkellä ystävän kanssa läheisellä laavulla. Puut pitää tuoda aina mukanaan, ne tuodaan puoliksi kummankin repussa.

Tänään pakkanen on pitkästä aikaa hellittänyt. Aamulla tuuli, lumi tippui raskaana puista ja ilma tuoksui keväältä. tuli ihan haikea ja surullinen olo. Siinäkö se talvi sitten oli? Ei tietenkään ollut, sitähän jatkuu vielä seuraavat viisi kuukautta. Onneksi.

Illaksi taivas kirkastui, tähdet tuikkivat ja kuu kurkisteli pilviverhon takaa. Niiden valossa kotiraitti on kirkas kuin päivällä eikä koiralenkillä tarvitse ylimääräisiä valoja. Kotimökin ikkunasta loistavan valon huomaa vasta, kun seisoo pihalla. Tielle tai jäälle mökkiäni ei juuri erota. Saan olla täällä ihan omassa rauhassa.

Ihanaa.

Ihanaa sydäntalvea, kiitos, kun olet täällä lukemassa tarinointejani 💙

♥ Sanna

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s