Arjeksi muuttuneita asioita

Muutama viikko sitten taivas oli kirkas lähes joka ilta. Tähdet täplittivät tumman sinistä taivaankantta ja revontulia näkyi useana yönä. Ensimmäistä kertaa täällä asuessani katsoin ikkunasta ulos revontulten loisteeseen, sammutin valot ja menin nukkumaan sen sijaan, että olisin sännännyt ulos pakkaseen kameratarvikkeiden kanssa puoleksi yöksi.

Revontulista, pohjoisen maagisimmasta asiasta, on tullut osa arkea. Niiden perässä ei tarvitse juosta joka yö, koska tiedän sen mahdollisuuden tulevan taas uudelleen. Ehkä jo huomenna. Tai ensi viikolla. Viimeistään ensi talvena. Tai sitä seuraavana.

Ihana ajatus.

On ihanaa, miten arki tänne muuttamisen jälkeen on muuttunut. En tiedä, kauanko jaksan vielä verrata kaupunkielämää nykyiseen elämääni, mutta vielä se tuntuu kutkuttavan kontrastiselta. Kaupungissa aamu alkoi paljain jaloin lämmitetyllä lattialla tepastellessa ja naapurin heräämisen ääniä kuunnellessa. Nyt aloitan arkiaamun (ja lähes jokaisen muunkin aamun) villavaatekerroksilla ja tuvan lämmittämisellä.

Tyypillinen lämpötila helmikuisena aamuna.

Aamutoimien jälkeen kaupungissa veisin Papun ulos, useimmiten kierrokselle kalskean korttelin ympäri tai parhaimmillaankin lähiön kellertävien katuvalojen loisteessa säälittävän pienille metsälämpäreille. Nyt saatan tehdä monen kilometrin hiihtolenkin joen jäällä heti auringon noustessa. Olla tunteja ulkona, seurata hangen olomuodon vaihtumista ja tasaisesti lisääntyvän valon vaikutusta tai tutkia yön aikana lumeen piirtyneitä eläinten jälkiä,

Ahman jäljet joen jäällä.
Mitä luultavimmin suden jälki. Alueella, josta jäljen löysin, ei asu ketään monen kilometrin säteellä eikä siellä ollut ihmisten jälkiä.

Arkiseksi on muuttunut myös auton kanssa puuhailu – tai tappelu, riippuen kulloinkin vallitsevasta mielentilasta. Pääosin koen siitäkin aiheutuvat lisäpäänvaivat hauskoiksi seikkailuiksi, jotka värittävät arki-iltojen kulkua. Rautakanki, lapio ja käynnistyskaapelit ovat löytäneet tiensä autoni vakiovarustukseen. Niiden tarpeellisuuden olen joutunut oppimaan kantapään kautta.

Se, mitä jaksan ihmetellä ja olla kiitollinen varmasti vielä monen vuoden jälkeen, on ihmisten avuliaisuus. Voin hyvillä mielin koputtaa pimeän tullen tuntemattoman talon oveen pyytämään apua auton käynnistämisen kanssa. Tai kysyä neuvoa paikallisesta ravintolasta, jonka lähelle autoni jumahti, miten jäätyneet jarrut saa parhaiten avattua. Sillä rautakangella. Kuinkas muutenkaan.

Yhtenä iltana tienvarressa keskellä ei mitään.

Vastavuoroisesti voin hiihtää muutaman kilometrin jäälle jumiin jääneen mottorikelkkailijan auttamiseksi ylös vetisestä hangesta. Tai hoitaa naapurin koiraa päivisin, kun itse olen kotona, mutta he töissä.

Yhteisöllisyys on aivan erilaista kuin kaupungissa. Jaksan toitottaa siitä, mutta se on mielestäni parhaimpia asioita täällä asuessa.


Kaupungissa asuessani kahlaisin tähän aikaan vuodesta loskassa koleassa ja harmaassa säässä asfaltoituja katuja pitkin työpaikalle mieli harmaana. Täällä välimatkat ovat pitkiä, mutta minusta ne eivät siltä tunnu. Nautin ajamisesta vaihtuvassa tunturi- ja metsäluonnossa. Niitä seuratessa ja kaiken kauneutta todistaessa kymmenien kilometrien päivämatkat menevät ohi liiankin nopeasti.

Teidenvarsilla riittää seurattavaa.

Kaupunkikodin ikkunasta aukeaisi parhaimmillaankin maisema rakennettuun kaupunkiluontoon, jossa jokainen puu on piirretty ensin kartalle ennen kuin se saa kasvaa omalla paikallaan. Nyt kotini ikkunasta aukeaa elävä luontomaalaus, jonka värit vaihtuvat joka päivä.

Viikonlopun koittaessa viettäisin kaupunkilaisena vapaa-aikaa joko sisätiloissa tai matkustaisin vähintään tunnin päästäkseni luonnon ääreen rentoutumaan. Tunnin matka tuntui silloin pitkältä, joten kynnys lähteä luontoon kasvoi.

Täällä pääsen luontoon suoraan etuoveltani. Sellaiseen luontoon, joka saa kasvaa ja rehottaa rauhassa. Jossa linnut ja muut eläimet viihtyvät, sillä muut kulkijat muutamaa moottorikelkkaa ja hiihtäjää lukuunottamatta, ovat harvassa. Luontoon, jossa voin kulkea hiihtäen koskemattomassa umpihangessa kilometrikaupalla kuulematta ääntäkään saati näkemättä ketään.

Enkä suinkaan ole aina yksin. Muutin etelästä pohjoiseen hieman jopa kyynisenä ajatellen, että asun sitten vaikka yksin keskellä ei mitään, jos muu ei auta. Täällä ympärilleni on kertynyt kuin vahingossa saman henkisiä ihmisiä, joiden kanssa joka viikonloppu tai tavallinen arki-iltakin tuntuu seikkailulta.

Iltaisin palaan mökkiini pimeää pihatietä pitkin tähtien tai revontulten loisteessa. Sytytän tulen uudelleen takkaan ja kääriydyn kahden peiton alle viileälle vintille. Lähes joka ilta mietin mielessäni päivän parhaat kohdat läpi ennen nukahtamista. Niihin kuuluu toistuvat aiheet: täällä asuvat ihmiset, joka päivä muuttuva ja kauneudellaan ihmetyttävä luonto sekä omat, luovat projektini, joihin saan täällä inspiraatiota, tilaa ja aikaa paljon enemmän kuin ennen.

Koti luonnon valojen loisteessa.

Ystäväni kysyi menneellä viikolla, mitä asioita kaipaan kaupungista. Hetken mietittyäni vastasin “en yhtään mitään”. En taida kaivata kaupungista mitään. Täällä on hyvä ihmisen olla.

♥: Sanna

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s